Edellisestä blogitekstistä on taas kulunut aikaa.
Normaalisti väittäisin, että olen ollut kovin kiireinen ja niin edelleen, mutta
tällä kertaa se jopa on totta: olin pari viikkoa sitten työ- ja lomamatkan
yhdistäneellä viikon reissulla, sen jälkeen painanut (käytännössä) kahta työtä
rinnakkain ja hoidellut muuttoakin vielä. Jos siis levyblogin päivittäminen on
jäänyt roikkumaan, sen ei pitäisi olla mikään ihme keskimäärin kenellekään.
Suunnitelmissani on parikin kärsimystoleranssia, jahka ehdin viettää kokonaisen
päivän kotosalla ja tuskailla läpi kolme (oletettavasti) huonoa levyä yhdeltä
istumalta; tavallaan tämän tekstin voi pitää eräänlaisena esiasteena yhdelle
miettimistäni kärsimystoleransseista.
While Heaven Wept on yhtyeenä kiinnostava tapaus: bändi
aloitti tekemällä doom metallia, mutta tälle vuosikymmenelle tultaessa musiikki
otti pari käännettä yllättävämpään suuntaan. Yhtyeen viimeisin levy Suspended at Aphelion (2014) on
tyyliltään… öh, bear with me, doomahtavaa progepoweria, jossa pääpaino
on sanalla proge. Sanat ”doom” ja ”power” eivät yleensä sovi keskenään samaan
genremääritelmään, mutta niin ne vain While Heaven Weptin kanssa on mahdutettu
vähintäänkin erikoiseen blendaukseen. En ole aivan samaa mieltä määritelmän
kanssa, koska Suspended at Aphelion ei ole kovin power, mutta
yksiulotteisesta sävellystyöskentelystään huolimatta se oli ihan kelvollinen
levy.
Fear of Infinity
edeltää Suspended at Aphelionia
kolmella vuodella ja vasta sitä kuunnellessa käsitin, mitä genremääritelmällä
on haettu: soundissa proge, doom ja power iskevät yllättävän luontevalla
tavalla yhteen. Joskus rämistellään tuplabasarien tahdissa, joskus hidastellaan
(synavetoista) doomia mukaillen ja solisti Rain Irvingin voisi tulkintansa
perusteella helposti kuvitella pinkfloydmaisen progeyhtyeen keulille. Esimerkiksi
Obsessions Now Effigies toimii
oivallisena indikaattorina siitä, kuinka nämä moninaiset elementit voivat
kohdata ja muodostaa koherentin kokonaisuuden – kun sitä vielä seuraa
tunnelmallinen Unplenitude (joka on,
Irvingin maneerisen laulumelodiatyön mukaisestikin, kuin suoraan Suspended at Aphelionilta), palaset
loksahtelevat paikoilleen. En tiedä, onko Fear
of Infinity erinomainen levy, mutta se on epäilemättä hyvä levy – jotain,
mitä kahdesta seuraavasta tämän blogitekstin levystä ei voi sanoa.
Wizard on minulle synonyyminen tusinapowerin – jota olen
joskus kutsunut kolmeneuronpoweriksi – kanssa. Joskus nuoruusvuosina innostuin…
no, innostua on hieman liian vahva sana, mutta diggailin, ainakin… yhtyeen
parhaiksi väitetyistä levyistä Head of
the Deciever ja Odin, jotka ovat
mielestäni edelleen ihan pätevää tekemistä, oman erinomaisen ahtaan genren
sisällä. Arvostelin Imperiumiin kerran parikin Wizardin levyä yhdeltä kerralta
ja viimeistään arvosteluhommien myötä olen käsittänyt, miten huonoperusteinen
Wizard-diggailuni on ollut: bändin soundi on niin geneerinen kuin mahdollista
ja pitkä levytysura on suorastaan häkellyttävä fakta, kun ottaa huomioon miten
turhanpäiväistä yhtye parhaimmillaan ollut, niistä heikommista levyistä
puhumattakaan.
Ostin Thorin ihan
vain, koska se oli halvalla ja halusin tyhjentää progeiluun ja Bob Dylaniin
taipuvaisen levypalettini suoralla jyystöllä. Ja huoh miten oikeassa olinkaan. Thor on niin turvallinen levy, että
jopa Iron Savior alkaa kuulostaa omaperäiseltä tämän rinnalla. Yksitoista
biisiä, reilu kolmevarttia kestoa ja tasan nolla omaperäistä ideaa.
Viikinkitematiikka yhdistettynä poweriin, kuinka omaperäistä! Kömpelöä
englantia, kuinka ihastuttavan freesiä saksalaisen voimametallin kentällä!
Hokemakertsejä, joita voidaan sitten huudattaa keikoilla, joille kaikki kolme
fania jaksavat saapua – tämä on innovaatioista suurin! Mutta Thor ei ole, ihan oikeasti, mitenkään
huono levy – läpikotaisen mielikuvitukseton ja yllätyksetön, kyllä, mutta ei
huono. Solisti Sven D’Anna on, edelleen, mielestäni enemmän kuin riittävän hyvä
solisti Wizardin kaltaiselle yhtyeelle. Vaikka tällaista kiekkoa on vaikea
suositella kenellekään, joka on jo kuullut useamman kuin yhden power metal
-levyn, aitoa paskaa on vasta luvassa.
Tuottaa minulle tasan ei yhtään nautintoa sanoa, että Iron
Firen kakkoslevy On the Edge on ihan
järisyttävän paska levy. Se on juuri sellainen turhanpäivänen, vuosituhannen
taitteen kolmeneuronpowerkiekko, jollaisten kuuntelemisesta pitäisi saada
vitutusverorahoja. Kyllä, Marin Steene on hyvinä päivinään näppärä säveltäjä ja
kelvollinen solisti, mutta jo ensimmäinen hänen laulamansa säkeistö The End of It Allissa ärsyttää niin
saaaaaatanasti: ”breaking down the eaöyöyöy”. Kyllä mä vibran käsitän, mutta
onko sen pakko olla noin kokonaisvaltaisen vittumainen ja kiinteä osa
laulumelodiaa? Jo tässä vaiheessa, ekan varsinaisen biisin ekan säkeistön
ekassa säkeessä, tekisi mieli heittää levy seinään; myöhemmin inho levyä
kohtaan muuttuu entistä syvemmäksi eikä seinään heittäminen enää riitä, ja
nestemäiseen typpeen upottaminen muodostuu pelkästään annihilaatioprosessin
ensimmäiseksi askeleeksi. Pelko pois, ei mulla ole nestemäistä typpeä, joten
fantasian tasolle jää – lisäksi, onpahan hyllyssä taas yksi lisälevy, jolla
ärsyttää kavereita juomapelimeiningillä. Tokassa varsinaisessa biisissä on
kertosäkeessä joku saaaaaatanan ärsyttävä efekti, joka kuulostaa autenttisesti
siltä, että kyllä vain, hammaslääkärin pora sattui lipsahtamaan alaleuasta
korvakäytävään.
Monet varmasti lukevat kuvaukseni levystä, etsivät sen
suoratoistopalvelusta ja kuuntelevat sen ajatellen, että eihän tämä nyt niin
huono ole. Ei sitten, kai, mutta juuri se näennäisen pätevä musisointi tekee
levystä niin julmetun rasittavan kuultavan: kun kaikki Steenen suustaan
päästämät yninät asettuvat kontrastiin muodollisesti pätevään riffittelyyn,
vitutuskynnys kasvaa eksponentiaalisesti. Vielä kun vaakakuppiin asettaa sen,
että Iron Fire on myöhemmin tehnyt hyviä levyjä – parin vuoden takainen Among the Dead on edelleen kirjoissani
kelpo tapaus – saa On the Edgen
kuulostamaan vielä entistä hämmentävämmin sietämättömältä tapaukselta.
Millaisia mehuja pitää juoda, että näin läpensä surkeita ratkaisuja ei tule kyseenalaistaneeksi?
Jakakaa sitä eteenpäin, pisara kerrallaan, lääkkeenä George R. R. Martinin ja
Jari Mäenpään perfektionismeihin, niin saataisiin joskus Winds of Winter luettavaksi ja Time
II kuunneltavaksi. Mutta, jos siellä Tanskan suunnalla tätä luetaan, älkää
nyt helvetti enää itse kaikkea kitatko, perkele.