While Heaven Wept - Fear of Infinity (2011) & Wizard - Thor (2009) & Iron Fire - On the Edge (2001)

Edellisestä blogitekstistä on taas kulunut aikaa. Normaalisti väittäisin, että olen ollut kovin kiireinen ja niin edelleen, mutta tällä kertaa se jopa on totta: olin pari viikkoa sitten työ- ja lomamatkan yhdistäneellä viikon reissulla, sen jälkeen painanut (käytännössä) kahta työtä rinnakkain ja hoidellut muuttoakin vielä. Jos siis levyblogin päivittäminen on jäänyt roikkumaan, sen ei pitäisi olla mikään ihme keskimäärin kenellekään. Suunnitelmissani on parikin kärsimystoleranssia, jahka ehdin viettää kokonaisen päivän kotosalla ja tuskailla läpi kolme (oletettavasti) huonoa levyä yhdeltä istumalta; tavallaan tämän tekstin voi pitää eräänlaisena esiasteena yhdelle miettimistäni kärsimystoleransseista.

While Heaven Wept on yhtyeenä kiinnostava tapaus: bändi aloitti tekemällä doom metallia, mutta tälle vuosikymmenelle tultaessa musiikki otti pari käännettä yllättävämpään suuntaan. Yhtyeen viimeisin levy Suspended at Aphelion (2014) on tyyliltään… öh, bear with me, doomahtavaa progepoweria, jossa pääpaino on sanalla proge. Sanat ”doom” ja ”power” eivät yleensä sovi keskenään samaan genremääritelmään, mutta niin ne vain While Heaven Weptin kanssa on mahdutettu vähintäänkin erikoiseen blendaukseen. En ole aivan samaa mieltä määritelmän kanssa, koska Suspended at Aphelion ei ole kovin power, mutta yksiulotteisesta sävellystyöskentelystään huolimatta se oli ihan kelvollinen levy.

Fear of Infinity edeltää Suspended at Aphelionia kolmella vuodella ja vasta sitä kuunnellessa käsitin, mitä genremääritelmällä on haettu: soundissa proge, doom ja power iskevät yllättävän luontevalla tavalla yhteen. Joskus rämistellään tuplabasarien tahdissa, joskus hidastellaan (synavetoista) doomia mukaillen ja solisti Rain Irvingin voisi tulkintansa perusteella helposti kuvitella pinkfloydmaisen progeyhtyeen keulille. Esimerkiksi Obsessions Now Effigies toimii oivallisena indikaattorina siitä, kuinka nämä moninaiset elementit voivat kohdata ja muodostaa koherentin kokonaisuuden – kun sitä vielä seuraa tunnelmallinen Unplenitude (joka on, Irvingin maneerisen laulumelodiatyön mukaisestikin, kuin suoraan Suspended at Aphelionilta), palaset loksahtelevat paikoilleen. En tiedä, onko Fear of Infinity erinomainen levy, mutta se on epäilemättä hyvä levy – jotain, mitä kahdesta seuraavasta tämän blogitekstin levystä ei voi sanoa.

Wizard on minulle synonyyminen tusinapowerin – jota olen joskus kutsunut kolmeneuronpoweriksi – kanssa. Joskus nuoruusvuosina innostuin… no, innostua on hieman liian vahva sana, mutta diggailin, ainakin… yhtyeen parhaiksi väitetyistä levyistä Head of the Deciever ja Odin, jotka ovat mielestäni edelleen ihan pätevää tekemistä, oman erinomaisen ahtaan genren sisällä. Arvostelin Imperiumiin kerran parikin Wizardin levyä yhdeltä kerralta ja viimeistään arvosteluhommien myötä olen käsittänyt, miten huonoperusteinen Wizard-diggailuni on ollut: bändin soundi on niin geneerinen kuin mahdollista ja pitkä levytysura on suorastaan häkellyttävä fakta, kun ottaa huomioon miten turhanpäiväistä yhtye parhaimmillaan ollut, niistä heikommista levyistä puhumattakaan.

Ostin Thorin ihan vain, koska se oli halvalla ja halusin tyhjentää progeiluun ja Bob Dylaniin taipuvaisen levypalettini suoralla jyystöllä. Ja huoh miten oikeassa olinkaan. Thor on niin turvallinen levy, että jopa Iron Savior alkaa kuulostaa omaperäiseltä tämän rinnalla. Yksitoista biisiä, reilu kolmevarttia kestoa ja tasan nolla omaperäistä ideaa. Viikinkitematiikka yhdistettynä poweriin, kuinka omaperäistä! Kömpelöä englantia, kuinka ihastuttavan freesiä saksalaisen voimametallin kentällä! Hokemakertsejä, joita voidaan sitten huudattaa keikoilla, joille kaikki kolme fania jaksavat saapua – tämä on innovaatioista suurin! Mutta Thor ei ole, ihan oikeasti, mitenkään huono levy – läpikotaisen mielikuvitukseton ja yllätyksetön, kyllä, mutta ei huono. Solisti Sven D’Anna on, edelleen, mielestäni enemmän kuin riittävän hyvä solisti Wizardin kaltaiselle yhtyeelle. Vaikka tällaista kiekkoa on vaikea suositella kenellekään, joka on jo kuullut useamman kuin yhden power metal -levyn, aitoa paskaa on vasta luvassa.

Tuottaa minulle tasan ei yhtään nautintoa sanoa, että Iron Firen kakkoslevy On the Edge on ihan järisyttävän paska levy. Se on juuri sellainen turhanpäivänen, vuosituhannen taitteen kolmeneuronpowerkiekko, jollaisten kuuntelemisesta pitäisi saada vitutusverorahoja. Kyllä, Marin Steene on hyvinä päivinään näppärä säveltäjä ja kelvollinen solisti, mutta jo ensimmäinen hänen laulamansa säkeistö The End of It Allissa ärsyttää niin saaaaaatanasti: ”breaking down the eaöyöyöy”. Kyllä mä vibran käsitän, mutta onko sen pakko olla noin kokonaisvaltaisen vittumainen ja kiinteä osa laulumelodiaa? Jo tässä vaiheessa, ekan varsinaisen biisin ekan säkeistön ekassa säkeessä, tekisi mieli heittää levy seinään; myöhemmin inho levyä kohtaan muuttuu entistä syvemmäksi eikä seinään heittäminen enää riitä, ja nestemäiseen typpeen upottaminen muodostuu pelkästään annihilaatioprosessin ensimmäiseksi askeleeksi. Pelko pois, ei mulla ole nestemäistä typpeä, joten fantasian tasolle jää – lisäksi, onpahan hyllyssä taas yksi lisälevy, jolla ärsyttää kavereita juomapelimeiningillä. Tokassa varsinaisessa biisissä on kertosäkeessä joku saaaaaatanan ärsyttävä efekti, joka kuulostaa autenttisesti siltä, että kyllä vain, hammaslääkärin pora sattui lipsahtamaan alaleuasta korvakäytävään.

Monet varmasti lukevat kuvaukseni levystä, etsivät sen suoratoistopalvelusta ja kuuntelevat sen ajatellen, että eihän tämä nyt niin huono ole. Ei sitten, kai, mutta juuri se näennäisen pätevä musisointi tekee levystä niin julmetun rasittavan kuultavan: kun kaikki Steenen suustaan päästämät yninät asettuvat kontrastiin muodollisesti pätevään riffittelyyn, vitutuskynnys kasvaa eksponentiaalisesti. Vielä kun vaakakuppiin asettaa sen, että Iron Fire on myöhemmin tehnyt hyviä levyjä – parin vuoden takainen Among the Dead on edelleen kirjoissani kelpo tapaus – saa On the Edgen kuulostamaan vielä entistä hämmentävämmin sietämättömältä tapaukselta. Millaisia mehuja pitää juoda, että näin läpensä surkeita ratkaisuja ei tule kyseenalaistaneeksi? Jakakaa sitä eteenpäin, pisara kerrallaan, lääkkeenä George R. R. Martinin ja Jari Mäenpään perfektionismeihin, niin saataisiin joskus Winds of Winter luettavaksi ja Time II kuunneltavaksi. Mutta, jos siellä Tanskan suunnalla tätä luetaan, älkää nyt helvetti enää itse kaikkea kitatko, perkele.