Kiuaksen (Kiukaan?) kuvaaminen suomalaiseksi poweriksi antaisi mitä luultavimmin väärän mielikuvan: yhtye ei soundaa Sonata Arcticalta, Stratovariukselta tai varhaiselta Nightwishiltä, vaan kenties lähempi vertailukohta olisi Iced Earth. Ei, ei sekään ole täysin oikeudenmukainen kuvaus, sillä Kiukaan soinnissa on myös varhaisen Blind Guardianin melodiatajua, blastbeatia... Huoh, mikä sotku yrittää selvitellä yhtyeen musiikillista geneettistä perimää. Oli mitä hyvänsä, soundi on hyvä - samaan aikaan rankka, melodinen ja välittömästi tunnistettava. Yhtye iski läpi jo esikoislevyllään The Spirit of Ukkolla, joka on kuitenkin jäänyt minulta syistä X, Y ja Z hankkimatta. Monien fanien mielestä kakkoslevy Reformation on jonkinasteinen irtiotto esikoisen tyylistä, mutta jos näin on, muutos ei ole kovin suuri, sillä edelleen sointi on raskas, tempo kova ja melodiat hallitsevia. Ehkä ero on siinä, että kakkoslevyllä yhtye on askeleen tai kaksi lähempänä perinteisempää poweria kuin esikoisellaan, mutta ei tätä miksikään muuksi bändiksi onnistu epäilemään.
Reformation lähtee käyntiin hirvittävän kovalla avausbiisillä - traditio, josta Kiuas piti koko olemassa olonsa ajan kiinni: Race with the Falcons on niin infernaalisen kova biisi, että huh-hah-huihelvetti. Toinen aivan säädyttömän kova biisi on varmaankin levyn erikoisin ja samalla raskain biisi (jossa on mm. blastbeatia ja örinää), Black Winged Goddess, missä yhtye repii kyllä kaikista jäsenistään kaiken irti ja yhdistää niin mielipuolisen nerokkaalla tavalla useita musiikillisia tyylejä toisiinsa, että pakkohan tästä on pitää. Ei Reformationilla huonoja biisejä ole, mutta nämä kaksi rallia hallitsevat kyllä kuuntelukokemusta kahden kinastelevan diktaattorin lailla. Jos kolmas biisi pitäisi nostaa esiin, se olisi Bleeding Strings, joka on (Black Winged Goddessin vastapainoksi) levyn kevyin, tunnelmoivin ja maalailevin sävellys.
Reformationin suurin ongelma lienee se, että se on erittäin kovatasoisen diskografian vähiten kova tuotos. Kiuas teki liian lyhyeksi jääneen olemassa olonsa aikana neljä levyä, joista kaikki ovat vähintäänkin hyviä, toiset jopa lähellä erinomaisia. Siinä porukassa Reformation on kovista biiseistään huolimatta väliinputoaja, vailla äärettömän koukuttavaa kokonaisuutta, pelkkiä yksittäisiä oivaltavia biisejä. Kiukaan tavaramerkit - Ilja Jalkasen omintakeinen ja moneen taipuva laulu sekä Mikko Salovaaran kitaratyöskentely - ovat kyllä tallella, mutta silti täysin häränsilmään ne eivät Reformationilla osu. That being said, tämäkin levy on meripeninkulmia keskinkertaista ja unohdettavaa neljän euron poweria edellä. Ei erinomainen, mutta ei missään nimessä heikkokaan tuotos.
lauantai 28. marraskuuta 2015
tiistai 24. marraskuuta 2015
Jon Oliva's Pain - Maniacal Renderings (2006)
Maniacal Renderings on kokonaisuutena yllättävänkin vahva, jos on valmis allekirjoittamaan koko levyn tärkeimmän huomion: Jon Oliva laulaa hyvin. Monet eivät pidä nyky-Olivan raspiäänestä, mutta minulle se toimii hyvin - jälleen, koska en ole innostunut Savatagesta, näkökulmani on tyystin toisenlainen. Sellaisenaan otettuna Olivan laulu on täysin riittävä ja miekkosen raspikurkku vaikkapa nimibiisi Maniacal Renderingsin kertosäkeessä sopii biisiin - kenties vastaavaa ratkaisua ei löydy Hall of the Mountain Kingiltä tai Streetsiltä, mutta vittuako sillä on väliä? Kuten edellisessä Iron Maiden -tekstissä mainitsin, aika kuluu ja muusikoiden ambitiot muuttuvat. Myös puhtaampaa ja hempeämpää ilmaisua on, mutta minulle show'n varastavat rokimmat rallit ja Olivan raspi. Näistä eroten levyn paras biisi on kuitenkin loppupuolen haikean tunnelmallinen ja katkerakin Timeless Flight.
Jälleen tulemme siihen ongelmaan kuinka kirjoittaa levystä, joka on hyvä muttei erinomainen. En mene aiheeseen tämän enempää, mutta sanonpahan vain, että on kohtuullisen rasittaavaa yrittää keksiä perusteluja kasin levyn kritiikkiin.
Joten puhutaan jostain muusta kuin levystä - klassinen kikkani väistää kiinnostavasta mutta vaikeasti käsiteltävästä levystä puhuminen. Kun sanon Sinulle (armas Lukija) sanayhdistelmän "metallibändin nokkamies", mitä fyysisiä ominaisuuksia sinulla tulee mieleen? Pitkä tukka, tiukka puristus mikrofonin varren ympärillä ja öljytty kroppa kuin kreikkalaisella puolijumalalla (a'la Manowar vm. 1987)? No, Jon Oliva ei ole - enää - sellainen, lähelläkään, vaikka tukkaa on päässä. Miekkosen elopaino taitaa huidellä tätä nykyään siellä sadanviidenkymmenen kilon paikkeilla, ja massa on sijoittunut lähes yksinomaan vatsan kohdalle; tarinat kertovat, että miekkonen kävelee keikoilla kepin kanssa, kun kiipparinsa takaa lähtee mihinkään. En ota tätä esiin shokeeratakseni tai loukatakseni Olivaa - ylipainon kanssa kamppailu ei ole helppoa - vaan koska pidän ilmiötä mielenkiintoisena: stereotypinen imago metallibändin nokkamiehestä on hoikka, lihaksikas ja uhmakas nuorukainen. Tämä stereotypia saattaa aiheuttaa monille nuoremmille (tai vanhemmillekin, mistäs sitä tietää) minäkuvan kanssa kamppaileville henkilöille paineita ja epävarmuutta. Onkin mielestäni hienoa, että Oliva keikkailee yhä ja tekee musiikkia, sillä hän on esimerkillään yksi niistä henkilöistä, jotka osoittavat ettei metallissa ole väliä miltä näytät, miten paljon nostat penkistä tai onko hauiksesi suurempi kuin pääsi - ei, metallissa vain musiikilla on väliä.
Sillä alalla Jon Olivaa ei ole nokkaan koputtaminen, sillä Maniacal Renderings on vahva levy. Se on pitkä ja toisinaan jeesusteleva, mutta kuitenkin hyvää musiikkia, joka on esitetty laadukkaasti. Se tuskin on levytys, jota kuunnellaan kolmenkymmenen vuoden kuluttua, mutta 2000-luvun progemetallissa on paljon paskempaakin tekotaiteellista paskaa tullut kuultua.
sunnuntai 22. marraskuuta 2015
Iron Maiden - A Matter of Life and Death (2006)
Iron Maiden oli yksi ensimmäisiä metalliyhtyeitä, jotka todella kolahtivat - tämä tapahtui vuoden 2002 paikkeilla. Vuoden 2006 elokuuhun mennessä olin kuunnellut Iron Maidenia ainakin neljä vuotta hyvin tehokkaasti, ja maku oli haalistunut suussani. Kun uusi levy julkaistiin, en rynnännyt kauppoihin jonottamaan omaa kappalettani, vaan tyydyin tuhahtelemaan amisviiksiini ja kuuntelemaan silloista uutta tuttavuutta, King Diamondia. Sain A Matter of Life and Deathin syntymäpäivälahjaksi hyvinkin pian levyn julkaisupäivän jälkeen, ja kun lopulta kuuntelin, lukiota aloittavan teinin itsevarmuudella tuomitun levyn, yllätyin kuinka hyvä se olikaan. Pidän mielipiteestäni yhä kiinni: A Matter of Life and Death kuulostaa nyt, yhdeksän vuotta julkaisunsa jälkeenkin 2000-luvun parhaalta Iron Maiden -levytykseltä.
Kyllä, levy on aivan liian pitkä; kyllä, levy alkaa tylsällä Different Worldilla eikä kakkosbiisi These Colors Don't Runkaan ole kovin erikoinen; kyllä, levyllä on paljon pitkiä biisejä, joissa on pitkät akustiset introt; kyllä, se ei kuulosta samalta kuin Somewhere in Time tai Piece of Mind. Mutta A Matter of Life and Death seisoo ylväästi omilla jaloillaan, heilutellen kuulijoita houkutellakseen loppupuolen hyytävän hienoja eepoksia, joista päätösraita The Legacy on yksi suosikeistani koko Iron Maiden -diskografiassa. 2000-luvun Iron Maidenia ei sovi verrata 1980-luvun Iron Maideniin, koska vaikka jäsenistö on sama, aika ei ole, ja musiikki muuttuu aikojen mukana; 2000-luvulla Iron Maidenin muusikot eivät olleet enää parikymppisiä jantturoita juoksemassa spandexeissaan ympäri lavaa, vaan keski-ikäisiä miehiä, jotka olivat tehneet kaiken tuon, ja tahtoivat luoda jotakin uutta. Oikeassa kontekstissa A Matter of Life and Death on hyvä levy - ei erinomainen, mutta hyvä. Parempi kuin yhtyeen sittemmin julkaisemat tuotokset, ainakin, ja kaikkea vuoden 1988 jälkeen julkaistua materiaalia parempi.
A Matter of Life and Deathin vahvuus on siinä, että se on kokonaisuus: vaikka kappalemateriaalin laadussa on heittelyä - levy alkaa heikoimmalla rallillaan ja päättyy parhaaseen - se pysyy kasassa, ja kertoo tarinan puhtaasti musiikillisesti. Pitkän tarinan, mind you, mutta tarinan yhtä lailla. Lisäksi levy ei tunnu yltiöpuunatulta särmättömäksi hiotulta, vaan aidosti soitetulta. Tähän, puolestaan, on olemassa yksi hyvin selkeä syy: levyä ei ole masteroitu ollenkaan. Kuulostaa erikoiselta, ja olisin kanssasi valittamassa, että eihän tuollainen ratkaisu voi toimia, mutta kun se toimii - tällä kertaa. Oli masteroimattomuudesta mitä mieltä tahansa, täytyy olla valmis myöntämään, että ylipitkillä kappaleilla täytetyllä ylipitkällä levyllä on hienoja melodioita enemmän kuin keskiverron melometallibändin koko diskografiassa. Kuuntele massiivisen mittainen Brighter Than a Thousand Suns ja kerro, että olen väärässä; tai, vielä parempi, kuuntelen The Legacy. Tai melkein mikä vain muu.
A Matter of Life and Death olisi parempi, jos se olisi lyhyempi ja vaikka levy toimii kokonaisuutena ja kappalemateriaali ei aina osu maaliinsa, vartin voisi leikata täysin surutta pois. Enemmänkin. Olen kuitenkin tyytyväinen, että levy tehtiin kuten se tehtiin, sillä se herätti uudelleen innostukseni Iron Maideniin, ja vaikka intoni on haahuillut sittemin luotani, voin aina tuoda sen takaisin käyttämällä 71 minuuttia elämästäni A Matter of Life and Deathin kuunteluun.
Kyllä, levy on aivan liian pitkä; kyllä, levy alkaa tylsällä Different Worldilla eikä kakkosbiisi These Colors Don't Runkaan ole kovin erikoinen; kyllä, levyllä on paljon pitkiä biisejä, joissa on pitkät akustiset introt; kyllä, se ei kuulosta samalta kuin Somewhere in Time tai Piece of Mind. Mutta A Matter of Life and Death seisoo ylväästi omilla jaloillaan, heilutellen kuulijoita houkutellakseen loppupuolen hyytävän hienoja eepoksia, joista päätösraita The Legacy on yksi suosikeistani koko Iron Maiden -diskografiassa. 2000-luvun Iron Maidenia ei sovi verrata 1980-luvun Iron Maideniin, koska vaikka jäsenistö on sama, aika ei ole, ja musiikki muuttuu aikojen mukana; 2000-luvulla Iron Maidenin muusikot eivät olleet enää parikymppisiä jantturoita juoksemassa spandexeissaan ympäri lavaa, vaan keski-ikäisiä miehiä, jotka olivat tehneet kaiken tuon, ja tahtoivat luoda jotakin uutta. Oikeassa kontekstissa A Matter of Life and Death on hyvä levy - ei erinomainen, mutta hyvä. Parempi kuin yhtyeen sittemmin julkaisemat tuotokset, ainakin, ja kaikkea vuoden 1988 jälkeen julkaistua materiaalia parempi.
A Matter of Life and Deathin vahvuus on siinä, että se on kokonaisuus: vaikka kappalemateriaalin laadussa on heittelyä - levy alkaa heikoimmalla rallillaan ja päättyy parhaaseen - se pysyy kasassa, ja kertoo tarinan puhtaasti musiikillisesti. Pitkän tarinan, mind you, mutta tarinan yhtä lailla. Lisäksi levy ei tunnu yltiöpuunatulta särmättömäksi hiotulta, vaan aidosti soitetulta. Tähän, puolestaan, on olemassa yksi hyvin selkeä syy: levyä ei ole masteroitu ollenkaan. Kuulostaa erikoiselta, ja olisin kanssasi valittamassa, että eihän tuollainen ratkaisu voi toimia, mutta kun se toimii - tällä kertaa. Oli masteroimattomuudesta mitä mieltä tahansa, täytyy olla valmis myöntämään, että ylipitkillä kappaleilla täytetyllä ylipitkällä levyllä on hienoja melodioita enemmän kuin keskiverron melometallibändin koko diskografiassa. Kuuntele massiivisen mittainen Brighter Than a Thousand Suns ja kerro, että olen väärässä; tai, vielä parempi, kuuntelen The Legacy. Tai melkein mikä vain muu.
A Matter of Life and Death olisi parempi, jos se olisi lyhyempi ja vaikka levy toimii kokonaisuutena ja kappalemateriaali ei aina osu maaliinsa, vartin voisi leikata täysin surutta pois. Enemmänkin. Olen kuitenkin tyytyväinen, että levy tehtiin kuten se tehtiin, sillä se herätti uudelleen innostukseni Iron Maideniin, ja vaikka intoni on haahuillut sittemin luotani, voin aina tuoda sen takaisin käyttämällä 71 minuuttia elämästäni A Matter of Life and Deathin kuunteluun.
lauantai 21. marraskuuta 2015
Insomnium - Above the Weeping World (2006)
Jos olen joidenkin mielestä ollut tarpeettoman raju aiempia Insomnium-levytyksiä kohtaan, pelko pois, sillä Above the Weeping World on erinomainen tuotos. Enkä sano tätä sen takia, että tyttöystäväni vaatii minua sanomaan sen (vaikka onpahan kyseessä varsin näppärä "yhteensattuma", eikö?), vaan koska se todella on. Kaikki ongelmat, mitkä minulla on yhtyeen kahden ensimmäisen levyn kanssa, on fiksattu ja lähes tunnin mittainen levy ei tunnu sekuntiakaan liian pitkältä. Turhat puheosiot on otettu pois tai pudotettu minimiin, ja se alkuaikojen epävarmuus ja kappalemateriaalin epätasaisuus on (vihdoin) poissa: Insomnium on löytänyt itsensä.
En ole mielestäni kovin hyvä hehkuttamaan jotakin levyä, josta pidän, mutta en niin paljon, että se olisi "gamechanger" (kuten vaikkapa King Diamondin parhaat levyt, Nevermoren Dead Heart, in a Dead World, W.A.S.P.:in The Crimson Idol, Children of Bodomin Follow the Reaper). Sen perusteleminen miksi jokin on hyvää mutta ei erinomaista on äärettömän vittumaista, sillä silloin levyä ei voi vain kehua vuolaasti, vaan jotakin kritiikkiäkin olisi esitettävä. Mitään kritiikkiä ei kuitenkaan väistämättä ole, sillä miksi levy on erittäin hyvä muttei erinomainen on kiinni enemmän kuulijan henkilökohtaisesta tilanteesta, jossa hän levyyn tutustuu, kuin levystä itsestään. Esimerkiksi minulle King Diamondin Abigail, jota sanon maailman parhaaksi levyksi, tuli tutuksi herkässä teini-iässä, ja sittemmin olen kasvanut levyn myötä aikuiseksi, oppinut ymmärtämään ja arvostamaan sitä täysin uusilla tavoilla. Harva levy, jos yksikään toinen, on kyennyt samaan kohdallani. Vastaavasti Insomniumin Above the Weeping Worldin hankin 22 vuotiaana filosofian ylioppilaana, ja vaikka levy kolahti välittömästi, se ei sitoutunut tiukasti osaksi elämänvaihettani, vaan jäi "vain helvetin hyväksi levyksi."
Tunnen kuitenkin henkilön, jolle juuri Above the Weeping World on THE levy - tuotos, jonka kautta koko metallimusiikki avautui kunnolla. Hän (jääköön nimeämättä, mutta kaikki allekirjoittanutta yhtään tuntevat varmaan tietävät kuka tämä henkilö on) ei kuullut Follow the Reaperia kaksitoistavuotiaana, vaan hän kuuli Above the Weeping Worldin neljätoistavuotiaana, mutta muutoin reaktio oli jotakuin sama. Sittemmin minä olen jatkanut entisestään sukeltamista syvemmälle metallin historiaan ja skeneen, ja vaikka hän ei ole täysin ulkopuolella, hän ei ole myöskään vello samoissa syvyyksissä kanssani. Pointti on tämä: hän voisi olla siellä - täällä, missä ikinä olenkaan - ja minä en, sillä lähtökohtamme olivat hyvinkin samanlaisia. Me molemmat löysimme metallin kaveriemme kanssa, kävimme keikoilla teineinä, etsimme alituisesti uusia bändituttavuuksia ja määrittelimme makuamme taukoamatta. Minä vain tein ja teen sitä enemmän, puritaanisemmin, koska olen vähintäänkin heikkopäinen metallin suhteen. Jos hän kuuntelee metallia tunnin tai pari päivässä, minulle päivä ei ole mitenkään erikoinen, jos musiikkia kuluu kymmenenkin tuntia vuorokaudessa.
Ollaan jo aika kaukana puheenaiheesta, joten palataan taas hetkeksi Above the Weeping Worldiin. Ihailen Insomniumissa eniten hienoa tunnelmanluontia sekä lyriikkaa - molemmat asioita, jotka yhtye tekee parhaiten kolmannella levyllään. Myöhemmin sanoitukset ovat luisuneet heikompaan suuntaan (yhtyeen uusin levy, Shadows of a Dying Sun, sisältää jo paljon varsin yhdentekevää sanoitustyöskentelyä), mutta tunnelmanluonti on pysynyt sittemmin vakaalla pohjalla. Levy on siitä kiinnostava, että se on viimeinen pelkästään örinän voimalla tulkittu kiekko (jos poisluetaan muutamat lyhyet puhepätkät), missä myöhemmät levyt ovat tukeutuneet puhtaaseen lauluun. Minulla ei ole mitään puhtaan laulun käyttöä vastaan, mutta jos yhtye pystyy tekemään parhaan levynsä ilman, se näyttäytyy turhakkeelta, ylimääräiseltä häiriöltä, joka vie fokusta pois yhtyeen ydinosaamisalueilta.
Niin tai näin, Above the Weeping World on loistava levy, vaikka jääkin minulle "vain" erittäin hyväksi. Se on soundtrack syksyisiin iltoihin, huurteisiin talviaamuihin ja sateisiin kesäpäiviin - keskikesän helteeseen se ei aivan niin hienosti sovi.
En ole mielestäni kovin hyvä hehkuttamaan jotakin levyä, josta pidän, mutta en niin paljon, että se olisi "gamechanger" (kuten vaikkapa King Diamondin parhaat levyt, Nevermoren Dead Heart, in a Dead World, W.A.S.P.:in The Crimson Idol, Children of Bodomin Follow the Reaper). Sen perusteleminen miksi jokin on hyvää mutta ei erinomaista on äärettömän vittumaista, sillä silloin levyä ei voi vain kehua vuolaasti, vaan jotakin kritiikkiäkin olisi esitettävä. Mitään kritiikkiä ei kuitenkaan väistämättä ole, sillä miksi levy on erittäin hyvä muttei erinomainen on kiinni enemmän kuulijan henkilökohtaisesta tilanteesta, jossa hän levyyn tutustuu, kuin levystä itsestään. Esimerkiksi minulle King Diamondin Abigail, jota sanon maailman parhaaksi levyksi, tuli tutuksi herkässä teini-iässä, ja sittemmin olen kasvanut levyn myötä aikuiseksi, oppinut ymmärtämään ja arvostamaan sitä täysin uusilla tavoilla. Harva levy, jos yksikään toinen, on kyennyt samaan kohdallani. Vastaavasti Insomniumin Above the Weeping Worldin hankin 22 vuotiaana filosofian ylioppilaana, ja vaikka levy kolahti välittömästi, se ei sitoutunut tiukasti osaksi elämänvaihettani, vaan jäi "vain helvetin hyväksi levyksi."
Tunnen kuitenkin henkilön, jolle juuri Above the Weeping World on THE levy - tuotos, jonka kautta koko metallimusiikki avautui kunnolla. Hän (jääköön nimeämättä, mutta kaikki allekirjoittanutta yhtään tuntevat varmaan tietävät kuka tämä henkilö on) ei kuullut Follow the Reaperia kaksitoistavuotiaana, vaan hän kuuli Above the Weeping Worldin neljätoistavuotiaana, mutta muutoin reaktio oli jotakuin sama. Sittemmin minä olen jatkanut entisestään sukeltamista syvemmälle metallin historiaan ja skeneen, ja vaikka hän ei ole täysin ulkopuolella, hän ei ole myöskään vello samoissa syvyyksissä kanssani. Pointti on tämä: hän voisi olla siellä - täällä, missä ikinä olenkaan - ja minä en, sillä lähtökohtamme olivat hyvinkin samanlaisia. Me molemmat löysimme metallin kaveriemme kanssa, kävimme keikoilla teineinä, etsimme alituisesti uusia bändituttavuuksia ja määrittelimme makuamme taukoamatta. Minä vain tein ja teen sitä enemmän, puritaanisemmin, koska olen vähintäänkin heikkopäinen metallin suhteen. Jos hän kuuntelee metallia tunnin tai pari päivässä, minulle päivä ei ole mitenkään erikoinen, jos musiikkia kuluu kymmenenkin tuntia vuorokaudessa.
Ollaan jo aika kaukana puheenaiheesta, joten palataan taas hetkeksi Above the Weeping Worldiin. Ihailen Insomniumissa eniten hienoa tunnelmanluontia sekä lyriikkaa - molemmat asioita, jotka yhtye tekee parhaiten kolmannella levyllään. Myöhemmin sanoitukset ovat luisuneet heikompaan suuntaan (yhtyeen uusin levy, Shadows of a Dying Sun, sisältää jo paljon varsin yhdentekevää sanoitustyöskentelyä), mutta tunnelmanluonti on pysynyt sittemmin vakaalla pohjalla. Levy on siitä kiinnostava, että se on viimeinen pelkästään örinän voimalla tulkittu kiekko (jos poisluetaan muutamat lyhyet puhepätkät), missä myöhemmät levyt ovat tukeutuneet puhtaaseen lauluun. Minulla ei ole mitään puhtaan laulun käyttöä vastaan, mutta jos yhtye pystyy tekemään parhaan levynsä ilman, se näyttäytyy turhakkeelta, ylimääräiseltä häiriöltä, joka vie fokusta pois yhtyeen ydinosaamisalueilta.
Niin tai näin, Above the Weeping World on loistava levy, vaikka jääkin minulle "vain" erittäin hyväksi. Se on soundtrack syksyisiin iltoihin, huurteisiin talviaamuihin ja sateisiin kesäpäiviin - keskikesän helteeseen se ei aivan niin hienosti sovi.
perjantai 20. marraskuuta 2015
Impaled Nazarene - Pro Patria Finlandia (2006)
Kontroversiaalista bläkkisbändistä toiseen. Suomalainen Impaled Nazarene on skenen legenda: yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelle ulottuva levytysura ilman erityisiä katkoksia, klassikoiksi katsottavia tuotoksia ja milloin mitäkin "skandaaleja". Samalla yhtye kuuluu kategoriaan "bändit, joita en vain tajua". Yksi tärkeä syy tähän on eittämättä yhtyeen lyriikoiden edustama nationalismi - vai, tässäpä pulma, edustavatko sanoitukset mitään? Ovatko ne vain verrattavissa murrosikäisen "vittu mä tapan kaikki" -uhoon? Tahdotaanko niillä todella sanoa sitä, mitä niillä sanotaan? Halutaanko vain shokeerata? Jos Impaled Nazarene pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi ilman epäilystä "nihilismi", sillä yhtyeelle millään ei tunnu olevan väliä - kaikki on paskaa ja kaikki, mikä on paskaa, pitää tuhota. Mutta vaikka hyväksyimmekin lyriikoiden olevan pelkkää aggressiota ilman syvempää merkityksiä, johonkin on pakko vetää raja, ja minulle se on Something Sinisterin kertosäe: "It's a rape time and I can smell your pussy / It's a rape time and I can smell your fucking cunt." Toiselle tämäkin säepari menee läpi "pelkkänä höyryn päästelynä", mutta ei minulle - kumpikaan meistä ei ole oikeassa eikä väärässä ja todellisen merkityksen tietää sanoittaja, jos hänkään.
Puhuttaisiinko musiikistakin, välillä? Pro Patria Finlandia sisältää joitakin aivan erinomaisia punkahtavia black metal -rallatuksia - erityisesti Goat Sodomy, One Dead Nation Under Dead God sekä oma henkilökohtainen suosikkini For Those Who Have Fallen. Tälläisten biisien takia aina välillä ymmärrän miksi yhtye on niin pidetty ja vihattu kuin se on: niissä on koukku(ja), päällekäyvä rytmi ja suoraviivaisen tehokas ote soittoon, joka ei vaadi taakseen kolmeakymmentäviittä kitararaitaa tai lapsikuoroja (lapsikuorojen käyttö Impaled Nazarenen levyllä saattaisi olla häiritsevintä kuultavaa koskaan - jos bändi joskus kokeilee lapsikuoroja, lupaan ostaa levyn ihan vain sen takia), vaan kappaleet hengittävät yksinkertaistetussa soundimaailmassa paljon paremmin ja soittokin tuntuu välittömämmältä.
Kun puhutaan punkahtavasta metallista, lienee selvää, että levyllä on paljon kappaleita, joista toisilla ei ole selvää suuntaa. Tässä tullaan taas siihen miksi en käsitä bändiä: olen niitä ihmisiä, joille musiikki toimii parhaiten, kun sen harkitusti rakennettujen kappaleiden muodossa - konventio, jota vastaan punkahtavat bändit/genret (grindcore, hc-punk, Impaled Nazarene jne.) menevät. Siksi monet Pro Patria Finlandian biiseistä jäävät täysin irrallisiksi - esimerkiksi Kut, Contempt, Cancer ja lähes koko levyn loppupuoli eivät mene mistään minkään kautta mihinkään. Juuri se on pointtikin - ymmärrän sen, en ole täysin idiootti, vaikka sellaisen kuvan toisinaan itsestäni annankin - mutta se pointti ei napsu minulle. Suomeksi: en vain tajua.
Palaan tasaisin väliajoin kuuntelemaan muutamat erinomaiset biisit ja riehun kuin heikkopäinen For Those Who Have Fallenin pistämättömän grooven tahdissa, mutta siinäpä se. Yksittäisiä biisejä voi kuunnella vaikka radiosta tai Youtubesta, eivätkä ne tarvitse levyä ympärilleen - levyä, jota ei jaksaisi kuunnella jos ei olisi "pakko". Lisäksi levy työntää minua luotaan lyriikoillaan, jotka ovat A) asiattomia ja B) huonosti kirjoitettuja. Mutta, kuten sanottua, en vain tajua punkahtavaa musiikkia, joten kenties raiskaamiset, väärinajattelijoiden ja kaikkien muidenkin surmaaminen on ok siinä kontekstissa. Se vain sattuu olemaan konteksti, joka ei minua kiinnosta - relativismi ei ole portti nihilismiin.
Wau, joskus huomaan ajattelevani kuin filosofi. Perkele, ehkä ajoittainen kuuri idioottista Impaled Nazarenea on aina välillä paikoillaan. Ennen kuin menen pahemmin idin ja super-egon välisen kinastelun kirjaamiseen, lopetan tekstin tähän.
Puhuttaisiinko musiikistakin, välillä? Pro Patria Finlandia sisältää joitakin aivan erinomaisia punkahtavia black metal -rallatuksia - erityisesti Goat Sodomy, One Dead Nation Under Dead God sekä oma henkilökohtainen suosikkini For Those Who Have Fallen. Tälläisten biisien takia aina välillä ymmärrän miksi yhtye on niin pidetty ja vihattu kuin se on: niissä on koukku(ja), päällekäyvä rytmi ja suoraviivaisen tehokas ote soittoon, joka ei vaadi taakseen kolmeakymmentäviittä kitararaitaa tai lapsikuoroja (lapsikuorojen käyttö Impaled Nazarenen levyllä saattaisi olla häiritsevintä kuultavaa koskaan - jos bändi joskus kokeilee lapsikuoroja, lupaan ostaa levyn ihan vain sen takia), vaan kappaleet hengittävät yksinkertaistetussa soundimaailmassa paljon paremmin ja soittokin tuntuu välittömämmältä.
Kun puhutaan punkahtavasta metallista, lienee selvää, että levyllä on paljon kappaleita, joista toisilla ei ole selvää suuntaa. Tässä tullaan taas siihen miksi en käsitä bändiä: olen niitä ihmisiä, joille musiikki toimii parhaiten, kun sen harkitusti rakennettujen kappaleiden muodossa - konventio, jota vastaan punkahtavat bändit/genret (grindcore, hc-punk, Impaled Nazarene jne.) menevät. Siksi monet Pro Patria Finlandian biiseistä jäävät täysin irrallisiksi - esimerkiksi Kut, Contempt, Cancer ja lähes koko levyn loppupuoli eivät mene mistään minkään kautta mihinkään. Juuri se on pointtikin - ymmärrän sen, en ole täysin idiootti, vaikka sellaisen kuvan toisinaan itsestäni annankin - mutta se pointti ei napsu minulle. Suomeksi: en vain tajua.
Palaan tasaisin väliajoin kuuntelemaan muutamat erinomaiset biisit ja riehun kuin heikkopäinen For Those Who Have Fallenin pistämättömän grooven tahdissa, mutta siinäpä se. Yksittäisiä biisejä voi kuunnella vaikka radiosta tai Youtubesta, eivätkä ne tarvitse levyä ympärilleen - levyä, jota ei jaksaisi kuunnella jos ei olisi "pakko". Lisäksi levy työntää minua luotaan lyriikoillaan, jotka ovat A) asiattomia ja B) huonosti kirjoitettuja. Mutta, kuten sanottua, en vain tajua punkahtavaa musiikkia, joten kenties raiskaamiset, väärinajattelijoiden ja kaikkien muidenkin surmaaminen on ok siinä kontekstissa. Se vain sattuu olemaan konteksti, joka ei minua kiinnosta - relativismi ei ole portti nihilismiin.
Wau, joskus huomaan ajattelevani kuin filosofi. Perkele, ehkä ajoittainen kuuri idioottista Impaled Nazarenea on aina välillä paikoillaan. Ennen kuin menen pahemmin idin ja super-egon välisen kinastelun kirjaamiseen, lopetan tekstin tähän.
keskiviikko 18. marraskuuta 2015
Dissection - Reinkaos (2006)
Dissection teki kaksi legendaariseksi mestariteokseksikin tituleerattua black metal -levytystä 1990-luvun alkupuolella. Yhtye jäi noin kymmenen vuotiselle tauolle, koska yhtyeen nokkamies ja biisinikkari Jon Nödtveidt joutui vankilaan murhan avustamisesta. Nödtveidtiä voisi luonnehtia kunnon sekopääksi, mutta myös erinomaiseksi säveltäjäksi: miehen melodiavainu on yhä vailla vertaansa ja Dissectionin musiikki on tästä mitä paras muistutus. Vapauduttuaan vankilasta Nödtveidt jatkoi työtään Dissectionin kanssa ja yhtyeen kolmas - ja viimeinen - levy oli monille pettymys, sillä Reinkaos ei ole melodista black metalia, vaan vaikeasti määriteltävää takapotkupainoitteista metallia. Tavaramerkit - hienot melodiset koukut ja Nödtveidtin vokaalit - olivat yhä tallessa, mutta tuotos ei ollut enää samanlainen kuin aiemmat. Yhy-yhyy.
Minä pidän Reinkaosista. En ole äärettömän hyvin perillä yhtyeen varhaisemmasta materiaalista (eli en omista kumpaakaan, vaikka olenkin tutustunut ja kuunnellut kiekot läpi), mutta vaikka olisinkin, en uskoisi mielipiteeni viimeiseksi jääneestä kiekosta muuttuvan, sillä vaikka se ei totisesti kuulosta samalta kuin edeltävät levyt, se on niin hyvin tehty, ettei sillä pitäisi olla yhtikäs minkäänlaista merkitystä. Vaikka Reinkaos kärsii jonkinasteisesta tasapaksuudesta - kaikki kappaleet ovat enemmän tai vähemmän samankaltaisia - sävellystyön taso on armottoman korkea alusta loppuun. Dark Mother Divine, Starless Aeon, God of Forbidden Light... timanttisen kovaa musiikkia, täynnä oivaltavia joskaan ei itsestäänselviä melodioita ja takaraivoon kovaa tarttuvia koukkuja. Silti, hieman lisää variaatiota ei olisi ollut pahitteeksi.
En yleensä pidä saarnaavista sanoituksista, koska A) en ole niiden kanssa samaa mieltä (tai ainakaan ei sovi olettaa, että minä/kuulija olisi) ja B) ne ovat paskoja lyriikoita. Reinkaosin lyriikat ehdottomasti ovat saarnaavia ja ne saarnaavat pienen satanistikultin (Misanthropic Luciferian Order) oppeja - hitto, kultin uskonnollisen kirjan (Liber Azerate) kirjoittaja (Frater Nemidal) on levyn toinen sanoittaja. That said, Reinkaosin lyriikat eivät häiritse minua, jos en mene liikaa ajattelemaan, että ne yrittävät saada minut kääntymään ties mihin uskontokuntaan. Syy tähän on se, että vaikka sanoitukset ovat häiritsevän kryptisiä, ne koostuvat kiinnostavista säkeistä (puhuttaessa puhtaasti metallilyriikan kontekstissa): "Harbringer of the day of wrath / will eclipse the sun and rape the moon" on mielestäni hyvä säepari, koska se luo mielikuvia ja on omaperäinen. En tiedä enkä välitä mistä sanoitukset yrittävät kertoa, mutta silti en vaivaudu ajattelemaan asiaa liikoja, sillä siten saattaisin pilata levyn itseltäni.
Muistatko kun sanoin aluksi, että Nödtveidt oli kunnon sekopää? No, piakkoin Reinkaosin julkaisun jälkeen hän surmasi itsensä. Poliisit löysivät ruumiin kynttiläkehän sisältä. Tarina kertoo Nödtveidtin jättäneen tyttöystävälleen lapun: "Kulta, lähdin pitkälle matkalle Transylvaniaan". Ilmeisesti MLO:n oppeihin kuului, että itsemurha on hyväksyttävä tapa lähteä, sillä (Nödtveidtiä lainaten) "kuolema on elämän orgasmi". Ilmeisesti Nödtveidt koki saavuttaneensa kaiken mahdollisen elämässään ja vain vaivoin kolmekymppisenä ampui itsensä. En välitä - kuten on toivottavasti tullut selväksi - tippakaan hänen uskonnollisista ajatuksistaan, mutta olen silti murheellinen, koska olisin toivonut kuulevani lisää Reinkaosin kaltaisia levyjä. Oli Nödtveidtistä mitä mieltä tahansa, pitää olla valmis myöntämään kuinka hienoa musiikkia hän kykeni sekoiluistaan huolimatta tuottamaan.
Minä pidän Reinkaosista. En ole äärettömän hyvin perillä yhtyeen varhaisemmasta materiaalista (eli en omista kumpaakaan, vaikka olenkin tutustunut ja kuunnellut kiekot läpi), mutta vaikka olisinkin, en uskoisi mielipiteeni viimeiseksi jääneestä kiekosta muuttuvan, sillä vaikka se ei totisesti kuulosta samalta kuin edeltävät levyt, se on niin hyvin tehty, ettei sillä pitäisi olla yhtikäs minkäänlaista merkitystä. Vaikka Reinkaos kärsii jonkinasteisesta tasapaksuudesta - kaikki kappaleet ovat enemmän tai vähemmän samankaltaisia - sävellystyön taso on armottoman korkea alusta loppuun. Dark Mother Divine, Starless Aeon, God of Forbidden Light... timanttisen kovaa musiikkia, täynnä oivaltavia joskaan ei itsestäänselviä melodioita ja takaraivoon kovaa tarttuvia koukkuja. Silti, hieman lisää variaatiota ei olisi ollut pahitteeksi.
En yleensä pidä saarnaavista sanoituksista, koska A) en ole niiden kanssa samaa mieltä (tai ainakaan ei sovi olettaa, että minä/kuulija olisi) ja B) ne ovat paskoja lyriikoita. Reinkaosin lyriikat ehdottomasti ovat saarnaavia ja ne saarnaavat pienen satanistikultin (Misanthropic Luciferian Order) oppeja - hitto, kultin uskonnollisen kirjan (Liber Azerate) kirjoittaja (Frater Nemidal) on levyn toinen sanoittaja. That said, Reinkaosin lyriikat eivät häiritse minua, jos en mene liikaa ajattelemaan, että ne yrittävät saada minut kääntymään ties mihin uskontokuntaan. Syy tähän on se, että vaikka sanoitukset ovat häiritsevän kryptisiä, ne koostuvat kiinnostavista säkeistä (puhuttaessa puhtaasti metallilyriikan kontekstissa): "Harbringer of the day of wrath / will eclipse the sun and rape the moon" on mielestäni hyvä säepari, koska se luo mielikuvia ja on omaperäinen. En tiedä enkä välitä mistä sanoitukset yrittävät kertoa, mutta silti en vaivaudu ajattelemaan asiaa liikoja, sillä siten saattaisin pilata levyn itseltäni.
Muistatko kun sanoin aluksi, että Nödtveidt oli kunnon sekopää? No, piakkoin Reinkaosin julkaisun jälkeen hän surmasi itsensä. Poliisit löysivät ruumiin kynttiläkehän sisältä. Tarina kertoo Nödtveidtin jättäneen tyttöystävälleen lapun: "Kulta, lähdin pitkälle matkalle Transylvaniaan". Ilmeisesti MLO:n oppeihin kuului, että itsemurha on hyväksyttävä tapa lähteä, sillä (Nödtveidtiä lainaten) "kuolema on elämän orgasmi". Ilmeisesti Nödtveidt koki saavuttaneensa kaiken mahdollisen elämässään ja vain vaivoin kolmekymppisenä ampui itsensä. En välitä - kuten on toivottavasti tullut selväksi - tippakaan hänen uskonnollisista ajatuksistaan, mutta olen silti murheellinen, koska olisin toivonut kuulevani lisää Reinkaosin kaltaisia levyjä. Oli Nödtveidtistä mitä mieltä tahansa, pitää olla valmis myöntämään kuinka hienoa musiikkia hän kykeni sekoiluistaan huolimatta tuottamaan.
maanantai 16. marraskuuta 2015
Diablo - Mimic47 (2006)
Diablo on, onnistuessaan, erinomainen porukka: tähän mennessä siitä on kolme selkeää osoitusta. Vastaavasti, kun Diablo ei osu, tuotos on vaivaannuttavaa kuultavaa, ja siitäkin on kolme selkeää osoitusta. Erinomaisen Eterniumin jälkeen Diablo huitaisi ohi, kun maailman näki Mimic47, joka ei toki ole yhtä mahdottoman heikko kiekko kuin yhtyeen esikoinen tai samalla tavalla hittipotentiaalia kuin kakkoslevy Renaissance, mutta missään nimessä Mimic47:ää ei voi yhtyeen parempiin levyihin laskea.
Suurin ongelma on siinä, että kappalemateriaali ei yksinkertaisesti ole riittävän kovaa. Se on, kun musiikillisista ongelmista puhutaan, ihan niitä perustavimpia mahdollisia. Reilusti yli puolet levystä tuntuu filleriltä, biiseiltä biisien puutteessa - kontrasti tiukasti rakennettuun Eterniumiin on selkeä. Kokonaisuutena Mimic47 jää yksittäisten sävellysten varjoon, ja monet erityisesti levyn loppupään biiseistä unohtuvat tyystin; sen sijaan ne yksittäiset onnistuneet kappaleet, erityisesti Daimen ja Mimic47, kelpaisivat sellaisenaan niille paremmille levyillekin. Vaikka levy on niukasti alle kolmevarttinen, se tuntuu pidemmältä, kun yksittäiset kappaleet jäävät junnaamaan eikä kokonaisuuskaan tunnu löytävän suuntaansa.
Yhtyeenä Diablo on Mimic47:llä tiukassa tikissä, ja yhteissoittoa on hienoa kuunnella; erityismaininnan ansaitsee solisti-kitaristi Rainer Nygårdin entisestään parantunut ilmaisu, sillä huudossa on syvyttää ja rouheutta kuin lasinsirpaleisella viemärillä. Levyn heikompiin kappaleisiin kuuluva Together as Lost osoittaa mielestäni yhteissoiton tasoa ja Nygårdin tulkinnan komeaa möreyttä kenties parhaiten, vaikka kertaakaan bändi ei lipsu laiskaan läpsyttelyyn tai välinpitämättömään soitteluun. Silti, vaikka soitto olisi kuinka hyvää, jos mitään järkevää soitettavaa ei ole, riffittely ja möreä huuto jäävät pelkäksi soittotaidon ylläpidoksi, ja juuri se on mielikuvani Mimic47:stä.
Minä pidän Diablosta, mutta silti en aio palata Mimic47:n pariin toviin, sillä paljon mieluummin pistän soimaan vaikkapa Eterniumin tai vaikka sitten uunituoreen Silvër Horizonin. Niissä kokonaisuus ei jää muutaman yksittäisen kappaleen varjoon, vaan levyn kuuntelee vaivatta alusta loppuun. Vielä yksi yritys kuvata tuntemuksiani: jos parhaillaan yhtye on koululuokan etupenkissä istuva hikari, Mimic47 on sen alisuorittava essee - tavallisesti ysejä ja kaseja kiskovan kaverin kuusi plus.
Suurin ongelma on siinä, että kappalemateriaali ei yksinkertaisesti ole riittävän kovaa. Se on, kun musiikillisista ongelmista puhutaan, ihan niitä perustavimpia mahdollisia. Reilusti yli puolet levystä tuntuu filleriltä, biiseiltä biisien puutteessa - kontrasti tiukasti rakennettuun Eterniumiin on selkeä. Kokonaisuutena Mimic47 jää yksittäisten sävellysten varjoon, ja monet erityisesti levyn loppupään biiseistä unohtuvat tyystin; sen sijaan ne yksittäiset onnistuneet kappaleet, erityisesti Daimen ja Mimic47, kelpaisivat sellaisenaan niille paremmille levyillekin. Vaikka levy on niukasti alle kolmevarttinen, se tuntuu pidemmältä, kun yksittäiset kappaleet jäävät junnaamaan eikä kokonaisuuskaan tunnu löytävän suuntaansa.
Yhtyeenä Diablo on Mimic47:llä tiukassa tikissä, ja yhteissoittoa on hienoa kuunnella; erityismaininnan ansaitsee solisti-kitaristi Rainer Nygårdin entisestään parantunut ilmaisu, sillä huudossa on syvyttää ja rouheutta kuin lasinsirpaleisella viemärillä. Levyn heikompiin kappaleisiin kuuluva Together as Lost osoittaa mielestäni yhteissoiton tasoa ja Nygårdin tulkinnan komeaa möreyttä kenties parhaiten, vaikka kertaakaan bändi ei lipsu laiskaan läpsyttelyyn tai välinpitämättömään soitteluun. Silti, vaikka soitto olisi kuinka hyvää, jos mitään järkevää soitettavaa ei ole, riffittely ja möreä huuto jäävät pelkäksi soittotaidon ylläpidoksi, ja juuri se on mielikuvani Mimic47:stä.
Minä pidän Diablosta, mutta silti en aio palata Mimic47:n pariin toviin, sillä paljon mieluummin pistän soimaan vaikkapa Eterniumin tai vaikka sitten uunituoreen Silvër Horizonin. Niissä kokonaisuus ei jää muutaman yksittäisen kappaleen varjoon, vaan levyn kuuntelee vaivatta alusta loppuun. Vielä yksi yritys kuvata tuntemuksiani: jos parhaillaan yhtye on koululuokan etupenkissä istuva hikari, Mimic47 on sen alisuorittava essee - tavallisesti ysejä ja kaseja kiskovan kaverin kuusi plus.
sunnuntai 15. marraskuuta 2015
Deicide - The Stench of Redemption (2006)
Minulle death metal on parasta musiikkia maailmassa, mutta vain tietyssä, hyvin spesifissä ja tapauskohtaisessa mielentilassa. Vaikka kuinka pidän esimerkiksi Behemothista, kuuntelen sitä varsin harvoin, koska mielentila ei ole oikea. Harvoja death metal -levytyksiä kuitenkin voin kuunnella lähes milloin vain - jotkin Six Feet Underin paremmista tuotoksista, Deiciden esikoislätty, Nile - ja tämän lyhyen listan kärjessä on The Stench of Redemption, jota pidän kenties parhaana yksittäisenä death metal -tuotoksena koskaan.
Riitaisan eron jälkeen Hoffmannin veljekset potkittiin pois Deicidestä. Heidän tilalleen värvättiin kaksikko Jack Owen (ex-Cannibal Corpse) sekä Ralph Santolla (sittemmin ainakin Obituaryssa), jotka ovat jos eivät absoluuttisesti parempia kitaristeja, niin parempia soolokitaristeja ainakin. Siinä missä aiemmassa Deicidessä liidit olivat ns. Slayer-koulukuntaa, eli käytännössä kuuntelukelvotonta vinkumista, The Stench of Redemptionilla Santolla ja Owen soittavat hienoja, melodisempia sooloja, joissa on jopa se kuuluisa punainen lanka. Ilman onnistuneita sooloja levy olisi silti kova, mutta parantunut kitaratyöskentely tuo tarpeellisen pikantin lisänsä kokonaisuuteen.
The Stench of Redemption on siinä jännittävässä/kiinnostavassa/harvinaisessa risteyksessä, jossa brutaalius ja tarttuvuus kohtaavat. Vaikka kappaleet ovat kautta linjan äärettömän murhaavia, nopeita ja täynnä mitä raastavinta mäiskettä, niistä löytyy koukkuja, jollaisia Deicide oli käyttänyt edellisen kerran 1990-luvulla ja unohtanut sittemmin (ja jälleen välittömästi The Stench of Redemptionin jälkeen). Esimerkiksi Crucified for the Innocence on pinnaltaan pelkkää murhaa, mutta omaa silti komean hokemakoukun, joka pakottaa örisemään mukanaan vaikka sitten ruuhkametrossa. Muitakin vastaavia kohtia on - Homage for Satan, Desecration... - ja kokonaisuutena levy on tarttuva tinkimättä huikeassa vimmassaan; tässä on onnistunut vain kourallinen levyjä, eikä mielestäni mikään niin hyvin kuin The Stench of Redemption.
Ei niin hyvä levy etteikö jotakin paskaakin: Glen Bentonin örinä otti kurvin hevonpaskan suuntaan jossakin 1990- ja 2000-lukujen taitteessa eikä ole palannut harhateiltään sittemmin. Miehen murina on täysin vailla kunnollista artikulaatiota ja vaikka lyriikoita lukisi samalla, ei sanoista tahdo ottaa tolkkua; valtaosaltaan hän kuulostaa siltä kuin olisi murissut ensin nauhalle jotain ja kirjoittanut lyriikat sen jälkeen. Toisin kuin Obituarylla, Bentonin kohdalla tämä ei vaikuta tietoiselta ratkaisulta, vaan heikon tekniikan sanelemalta pakkoraolta. Vastaavasti korkeampi rääkynä toimii paremmin.
Heikkouksistaankin huolimatta The Stench of Redemption on harvinainen onnistuminen muutoin yhdentekevyyteen hukkuneelta poppoolta. Levy ennen ja jälkeen The Stench of Redemptionin ovat toinen toistaan heikompia tekeleitä, joilta löytää yleensä yhden tai kaksi toimivaa rallia, ja muut viuhuvat ohi sen kummempia muistijälkiä jättämättä. Mutta, tämän yhden levyn ajan, yhtyeen onnistui taltioida pelkästään niitä hyviä biisejä, ja se on enemmän kuin monet muut bändit voivat sanoa.
Riitaisan eron jälkeen Hoffmannin veljekset potkittiin pois Deicidestä. Heidän tilalleen värvättiin kaksikko Jack Owen (ex-Cannibal Corpse) sekä Ralph Santolla (sittemmin ainakin Obituaryssa), jotka ovat jos eivät absoluuttisesti parempia kitaristeja, niin parempia soolokitaristeja ainakin. Siinä missä aiemmassa Deicidessä liidit olivat ns. Slayer-koulukuntaa, eli käytännössä kuuntelukelvotonta vinkumista, The Stench of Redemptionilla Santolla ja Owen soittavat hienoja, melodisempia sooloja, joissa on jopa se kuuluisa punainen lanka. Ilman onnistuneita sooloja levy olisi silti kova, mutta parantunut kitaratyöskentely tuo tarpeellisen pikantin lisänsä kokonaisuuteen.
The Stench of Redemption on siinä jännittävässä/kiinnostavassa/harvinaisessa risteyksessä, jossa brutaalius ja tarttuvuus kohtaavat. Vaikka kappaleet ovat kautta linjan äärettömän murhaavia, nopeita ja täynnä mitä raastavinta mäiskettä, niistä löytyy koukkuja, jollaisia Deicide oli käyttänyt edellisen kerran 1990-luvulla ja unohtanut sittemmin (ja jälleen välittömästi The Stench of Redemptionin jälkeen). Esimerkiksi Crucified for the Innocence on pinnaltaan pelkkää murhaa, mutta omaa silti komean hokemakoukun, joka pakottaa örisemään mukanaan vaikka sitten ruuhkametrossa. Muitakin vastaavia kohtia on - Homage for Satan, Desecration... - ja kokonaisuutena levy on tarttuva tinkimättä huikeassa vimmassaan; tässä on onnistunut vain kourallinen levyjä, eikä mielestäni mikään niin hyvin kuin The Stench of Redemption.
Ei niin hyvä levy etteikö jotakin paskaakin: Glen Bentonin örinä otti kurvin hevonpaskan suuntaan jossakin 1990- ja 2000-lukujen taitteessa eikä ole palannut harhateiltään sittemmin. Miehen murina on täysin vailla kunnollista artikulaatiota ja vaikka lyriikoita lukisi samalla, ei sanoista tahdo ottaa tolkkua; valtaosaltaan hän kuulostaa siltä kuin olisi murissut ensin nauhalle jotain ja kirjoittanut lyriikat sen jälkeen. Toisin kuin Obituarylla, Bentonin kohdalla tämä ei vaikuta tietoiselta ratkaisulta, vaan heikon tekniikan sanelemalta pakkoraolta. Vastaavasti korkeampi rääkynä toimii paremmin.
Heikkouksistaankin huolimatta The Stench of Redemption on harvinainen onnistuminen muutoin yhdentekevyyteen hukkuneelta poppoolta. Levy ennen ja jälkeen The Stench of Redemptionin ovat toinen toistaan heikompia tekeleitä, joilta löytää yleensä yhden tai kaksi toimivaa rallia, ja muut viuhuvat ohi sen kummempia muistijälkiä jättämättä. Mutta, tämän yhden levyn ajan, yhtyeen onnistui taltioida pelkästään niitä hyviä biisejä, ja se on enemmän kuin monet muut bändit voivat sanoa.
perjantai 13. marraskuuta 2015
Cradle of Filth - Thornography (2006)
Minulle Cradle of Filth oli parhaillaan 1990- ja 2000-lukujen taitteessa: aikakausi Dusk... and Her Embracesta Damnation and a Dayhin on yhtä timanttilevyjen kultajuhlaa. Paitsi se täysin tarpeeton EP täyspitkän vaatteissa, eli Bitter Suites to Succubi. Vasta vuoden 2004 Nymphetamine - joka oli ensimmäinen yhtyeeltä kuulemani levy - lähti reissulle paskakaupunkiin, mutta koska kyseessä oli (ilmeisesti) taloudellinen onnistuminen, bändi jatkoi hittipotentiaalin tislaamista. Tuloksena oli Thornography, kaupallisin Cradle of Filth -levytys tähän mennessä: se on helposti lähestyttävissä, täynnä kertosäkeitä jotka jäävät jos jäävät takaraivoon eikä Dani Filth kilju kuten aiemmin tai sittemmin. Melodiat ovat keveitä, blastbeatia ei ole ja kaikki viitteet alkuaikojen black metaliin ovat poissa - mutta, tässä on twistini, pidän Thornographysta enemmän kuin Nymphetaminesta.
Ei, se ei ole erinomainen levy - jos sitä menee vertaamaan erinomaiseen Damnation and a Dayhin tai Midianiin, Thornography on silkkaa kuraa - mutta ainakin se yrittää jotain uutta. Vaikka yritys ei onnistu edes sinne päin, se on kuitenkin kunnioitettavampaa kuin mitä ikinä Nymphetamine yritti olla. Otetaan esimerkiksi kappale The Byronic Man, joka ei millään mittarilla ole erityisen onnistunut ralli, mutta sentään vastaavaa ei ole kuultu ennen tai sittemmin Cradle of Filthin diskografiassa. Mainitussa The Byronic Manissa vierailee muuten levyn julkaisun aikoihin kovassa iskussa olleen HIM:in Ville Valo, mikä vähintäänkin tekee kappaleesta erikoisen. Muutoinkin puhtaat - tai no, niin puhtaat kuin Dani Filthin puhe- ja lausuntatyylillä vetämät vokaalit esimerkiksi I Am the Thornissa ovat - vokaalit ovat suuremmassa osassa kuin aiemmin, ja vokaalivastuun kaatuessa yksin Dani Filthin niskaan, mitään huikeaa tulkintaa ei sovi odottaa, vaan taitaapa joukossa olla jopa autotunea.
Ymmärrän kyllä täysin miksi Thornography on vuosien aikana saanut niin paljon paskaa niskaansa: ei tämä ole lähelläkään black metalia (helvetti, levyltä löytyy mielestäni hauska kasaripop-coveri), millaiseksi yhtye on pitkään luokiteltu. Kuten olen monesti bloginkin aikana sanonunut, yhtyeen siirtyminen alkuperäisestä tyylistään johonkin muuhun ei ole lähtökohtaisesti huono asia, vaan ratkaiseva tekijä on kuinka hyvin muutos tehdään. Thornography ei ole onnistunut kokeilu, vaan tuntuu toiselta harha-askeleelta susipaskan Nymphetaminen jälkeen. Kyllä, Thornography on liian pitkä; kyllä, se on liian yksiulotteinen; kyllä, se ei kuulosta samalta kuin yhtyeen kultakauden levyt; kyllä, Temptation on paska biisi, vaikka lieneekin tehty vitsinä. Silti kuuntelen sen mieluummin kuin Nymphetaminen, koska se tarjoaa minulle jotain, mitä ei voi em. tekeleestä sanoa.
Ei, se ei ole erinomainen levy - jos sitä menee vertaamaan erinomaiseen Damnation and a Dayhin tai Midianiin, Thornography on silkkaa kuraa - mutta ainakin se yrittää jotain uutta. Vaikka yritys ei onnistu edes sinne päin, se on kuitenkin kunnioitettavampaa kuin mitä ikinä Nymphetamine yritti olla. Otetaan esimerkiksi kappale The Byronic Man, joka ei millään mittarilla ole erityisen onnistunut ralli, mutta sentään vastaavaa ei ole kuultu ennen tai sittemmin Cradle of Filthin diskografiassa. Mainitussa The Byronic Manissa vierailee muuten levyn julkaisun aikoihin kovassa iskussa olleen HIM:in Ville Valo, mikä vähintäänkin tekee kappaleesta erikoisen. Muutoinkin puhtaat - tai no, niin puhtaat kuin Dani Filthin puhe- ja lausuntatyylillä vetämät vokaalit esimerkiksi I Am the Thornissa ovat - vokaalit ovat suuremmassa osassa kuin aiemmin, ja vokaalivastuun kaatuessa yksin Dani Filthin niskaan, mitään huikeaa tulkintaa ei sovi odottaa, vaan taitaapa joukossa olla jopa autotunea.
Ymmärrän kyllä täysin miksi Thornography on vuosien aikana saanut niin paljon paskaa niskaansa: ei tämä ole lähelläkään black metalia (helvetti, levyltä löytyy mielestäni hauska kasaripop-coveri), millaiseksi yhtye on pitkään luokiteltu. Kuten olen monesti bloginkin aikana sanonunut, yhtyeen siirtyminen alkuperäisestä tyylistään johonkin muuhun ei ole lähtökohtaisesti huono asia, vaan ratkaiseva tekijä on kuinka hyvin muutos tehdään. Thornography ei ole onnistunut kokeilu, vaan tuntuu toiselta harha-askeleelta susipaskan Nymphetaminen jälkeen. Kyllä, Thornography on liian pitkä; kyllä, se on liian yksiulotteinen; kyllä, se ei kuulosta samalta kuin yhtyeen kultakauden levyt; kyllä, Temptation on paska biisi, vaikka lieneekin tehty vitsinä. Silti kuuntelen sen mieluummin kuin Nymphetaminen, koska se tarjoaa minulle jotain, mitä ei voi em. tekeleestä sanoa.
torstai 12. marraskuuta 2015
Celtic Frost - Monotheist (2006)
Celtic Frostin paluulevy Monotheist on niin taiteellista metallia kuin olla ja voi. Se on erittäin proge, erittäin vaikeaselkoinen ja se haahuilee monissa äärimetallin genreissä näennäisesti ilman punaista lankaa. Toiset pitävät sitä yhtenä 2000-luvun parhaista levyistä, toiset eivät voi sietää. Minulle Celtic Frost ei ole koskaan ollut iso juttu - pidin aina paljon enemmän Hellhammerin raa'asta ja pitelemättömästä tunneryöpystä - mutta kun 2006 kaikki metallimediat paukuttivat kuinka hieno levy Monotheist on ja kuinka sieltä löytyy jopa hellhammermaisia piirteitä, pakkohan se oli jostain hankkia.
En pidä Monotheistia nerokkaana mestariteoksena, mutta en myöskään inhoa sitä: minusta se on hyvä, mutta ei erinomainen tekele, jonka kyllä kuuntelee oikeassa mielentilassa mielellään läpi, vaikka tuo mielentila ei missään nimessä ole arkiaamun metromatka. Paitsi jos darra on hirmuinen, ulkona sataa räntää vaakasuorassa ja vieressä istuva narkkari kuolaa veristä räkää jalalle - silloin ehkä. Koska en ole doom metalin asiantuntija - tai etenkään sillon joskus en ollut - musavideobiisiksi valittu A Dying God Coming into Human Flesh oli hämmentävä kokemus: kappale joka laahaa, laahaa, alkaa, loppuu, jatkaa laahaamista ja räjähtää lopuksi, kunnes loppuu ikään kuin kesken kliimaksin. Se oli jotain, mitä en ollut koskaan ennen kuullut tehtävän yhtä tunnelmallisella ja - paremman sanan puutteessa - onnistuneella tavalla.
Yksikään kappale Monotheistiltä ei kuvaa levyä kiitettävästi, sillä kokonaisuus on kuin mosaiikki: jokainen osa on eri värinen kuin toiset, mutta silti kokonaisuudesta muodostuu jonkinlainen selkeähkö kuva. Mikään kiire levyllä ei ole, myöskään, vaan vaikka levy alkaa kahdella melko menevällä rallilla, vauhti hidastuu sellaiseen murhaavaan synkistelyyn, että vaikeahan siitä on olla pitämättä. Samalla toki ymmärrän miksi toisille levy on läpäisemätön tekotaiteellisuuden muuri: sen kappaleita ei voi ymmärtää kunnolla, jos niitä kuuntelee yksistään, mutta silti kokonaisuutena kuultuna levy ei myöskään tahdo antaa mitään järkeävää rakennetta. Vasta sitten, kun kuulija osaa ottaa askeleen tai kaksi taaksepäin, hän näkee kunnolla mosaiikin hienovaraiset kuviot ja muodot.
Silti, kehuistani huolimatta, Monotheist ei ole mielestäni Tom G. Warriorin kiinnostavin tuotos tällä vuosituhannella, vaikka se antoikin suuntaviivat niille vieläkin paremmille/musertavammille lätyille. Kuten metallihistoriaa tuntevat tietävät, Tom G. Warriorin ja Celtic Frostin muiden jäsenten tiet erosivat piakkoin Monotheistin julkaisun jälkeen, mikä oli samalla bändin uran (uusi) loppu. Warrior perusti yhdessä tuntemattomien ja nuorien muusikoiden kanssa Triptykonin, joka on jatkanut Monotheistin soundin viemistä eteenpäin. Martin Eric Ain ja kumppanien tiet ovat vieneet minne ikinä, eikä mikään heidän projektinsa ole onnistunut luomaan suurta kiinnostusta. Minulle erityisesti 2014 julkaistu Melana Chasmata on osoittautunut häikäisevän hienoksi ja museravan raskaaksi kiekoksi, johon palaan Monotheistia auliimmin - sillä levyllä Warrior onnistuu tekemään tuotoksen, joka on samaan aikaan kaunis että murheellinen. Erityisesti murheellinen, koska mainittu tuotos on kenties raskain levy, joka kokoelmastani löytyy.
Monotheist on hyvä, mutta ei erinomainen levy. Se voisi olla parempi. Tämänkin sanominen tuo hien selkäpiihini, sillä tiedän kuinka ikonisessa asemassa levy on monien pitkäaikaisempien fanien ja kriitikoiden keskuudessa. Mutta kun se on hyvä, uskokaa nyt, vaikka en olekaan yhtä auliisti kumartamassa Celtic Frostin messiaanista paluuta ja uutta kuolemaa.
En pidä Monotheistia nerokkaana mestariteoksena, mutta en myöskään inhoa sitä: minusta se on hyvä, mutta ei erinomainen tekele, jonka kyllä kuuntelee oikeassa mielentilassa mielellään läpi, vaikka tuo mielentila ei missään nimessä ole arkiaamun metromatka. Paitsi jos darra on hirmuinen, ulkona sataa räntää vaakasuorassa ja vieressä istuva narkkari kuolaa veristä räkää jalalle - silloin ehkä. Koska en ole doom metalin asiantuntija - tai etenkään sillon joskus en ollut - musavideobiisiksi valittu A Dying God Coming into Human Flesh oli hämmentävä kokemus: kappale joka laahaa, laahaa, alkaa, loppuu, jatkaa laahaamista ja räjähtää lopuksi, kunnes loppuu ikään kuin kesken kliimaksin. Se oli jotain, mitä en ollut koskaan ennen kuullut tehtävän yhtä tunnelmallisella ja - paremman sanan puutteessa - onnistuneella tavalla.
Yksikään kappale Monotheistiltä ei kuvaa levyä kiitettävästi, sillä kokonaisuus on kuin mosaiikki: jokainen osa on eri värinen kuin toiset, mutta silti kokonaisuudesta muodostuu jonkinlainen selkeähkö kuva. Mikään kiire levyllä ei ole, myöskään, vaan vaikka levy alkaa kahdella melko menevällä rallilla, vauhti hidastuu sellaiseen murhaavaan synkistelyyn, että vaikeahan siitä on olla pitämättä. Samalla toki ymmärrän miksi toisille levy on läpäisemätön tekotaiteellisuuden muuri: sen kappaleita ei voi ymmärtää kunnolla, jos niitä kuuntelee yksistään, mutta silti kokonaisuutena kuultuna levy ei myöskään tahdo antaa mitään järkeävää rakennetta. Vasta sitten, kun kuulija osaa ottaa askeleen tai kaksi taaksepäin, hän näkee kunnolla mosaiikin hienovaraiset kuviot ja muodot.
Silti, kehuistani huolimatta, Monotheist ei ole mielestäni Tom G. Warriorin kiinnostavin tuotos tällä vuosituhannella, vaikka se antoikin suuntaviivat niille vieläkin paremmille/musertavammille lätyille. Kuten metallihistoriaa tuntevat tietävät, Tom G. Warriorin ja Celtic Frostin muiden jäsenten tiet erosivat piakkoin Monotheistin julkaisun jälkeen, mikä oli samalla bändin uran (uusi) loppu. Warrior perusti yhdessä tuntemattomien ja nuorien muusikoiden kanssa Triptykonin, joka on jatkanut Monotheistin soundin viemistä eteenpäin. Martin Eric Ain ja kumppanien tiet ovat vieneet minne ikinä, eikä mikään heidän projektinsa ole onnistunut luomaan suurta kiinnostusta. Minulle erityisesti 2014 julkaistu Melana Chasmata on osoittautunut häikäisevän hienoksi ja museravan raskaaksi kiekoksi, johon palaan Monotheistia auliimmin - sillä levyllä Warrior onnistuu tekemään tuotoksen, joka on samaan aikaan kaunis että murheellinen. Erityisesti murheellinen, koska mainittu tuotos on kenties raskain levy, joka kokoelmastani löytyy.
Monotheist on hyvä, mutta ei erinomainen levy. Se voisi olla parempi. Tämänkin sanominen tuo hien selkäpiihini, sillä tiedän kuinka ikonisessa asemassa levy on monien pitkäaikaisempien fanien ja kriitikoiden keskuudessa. Mutta kun se on hyvä, uskokaa nyt, vaikka en olekaan yhtä auliisti kumartamassa Celtic Frostin messiaanista paluuta ja uutta kuolemaa.
sunnuntai 8. marraskuuta 2015
Cannibal Corpse - Kill (2006)
Cannibal Corpse, nuo floridalaismiekkoset ja heidän absurdistinen splätterlyriikkansa, unohtamatta käsittämätöntä instrumenttien hallintaa. Nämä asiat minulle tulee välittömästi mieleen, kun Cannibal Corpse on puheenaiheena; ei niinkään se, kuinka merkittäviä he ovat olleet death metalin kehitykselle tai kuinka he ovat joutuneet sensuurin kohteeksi niinkin sivistyneessä maassa kuin Saksassa. Ei, överit lyriikat ja älytön soittotaito - sekä geneerinen musiikki. Tuntuu väärältä kuvata Cannibal Corpsea geneeriseksi, sillä yhtyehän oli keskimässä koko genreä, mutta minkäs teet, kun genre on kehittynyt ja bändi ei? Geneeristä death metalia, levy toisensa jälkeen, ilman sen suurempia muutoksia soundiin tai sävellyksiin: jokaisella levyllä on muutama hitaampi biisi, jotka hakkaavaat päälle tuhatta ja sataa. Toisinaan levylle eksyy myös yksi tähän perusjakoon sopimaton ralli, kuten Killiltä löytyvä neliminuuttinen instrumentaali Infinite Misery.
That being said, Kill on niin hyvää nykymuotoista Cannibal Corpsea kuin on mahdollista löytää: levyltä löytyy selvät hittibiisit, jotka jäävät takaraivoon koukkuineen, ja armottoman brutaali tunnelma, joka ei mene (liian usein) yli. Kestoakin on alle kolmevarttia, joten kokonaisuuden jaksaa läpi. Esimerkiksi Vile jäi minulla hyllyyn pölyttymään sen surkeiden soundien ja vasurilla väännettyjen biisien takia, mutta vuosikymmenen myöhemmin tehty Kill omaa paremmat soundit ja biisit. Kokonaisuutena levyä voisi pitää jopa melko tiukkana pakettina.
Kaikista myönnytyksistäni huolimatta en varmaankaan kuuntele Killiä pitkähköön toviin ollenkaan. Miksi? Koska se on vain liian Cannibal Corpse - se ei anna minulle mitään, mitä en jo saisi muualta. Nile tekee mätön paremmin, ulkoistan hitaan death metalin diggailun Bolt Throwerille ja loistavaa örinää ihmettelen Opethia kuuntelemalla. Niin, ja splätteriä katson leffoilta. Cannibal Corpsen historiallinen merkitys äärimetallille on huomattava, mutta on toinen asia arvostaa yhtyeen roolia kuin pitää sen musiikista.
Loppuun tarina, joka liittyy levyyn ainakin hieman. Kun olin abiturientti, koulussamme oli tapana heittää abit ulos kuljettamalla heidät koulun aulan halki kaikkien koululaisten tuijottaessa ja jonkun biisin soidessa. Virallisesti kukaan ei saanut valita biisiään itse, mutta vähän kavereiden kanssa sumplittua, oma biisivalinta oli lapuissa. Minä otin tehtävän tunnolleni ja istuin yhden iltapäivän koneella kuunnellen kaikkia mahdollisia ralleja, joissa oli välittömästi kovaa päälle iskevä alku (biisi ehti yleensä soida maks. 40 sekuntia). Olin pukeutumassa päivään Kuolemaksi, joten kun muistin muuan Cannibal Corpsen biisin, valinta oli selvä. Minä kävelin ulos lukiosta Cannibal Corpsen Death Walking Terror taustalla; se oli koko päivän, ja varmaankin koulun historian, rankin biisi ulosheitossa.
That being said, Kill on niin hyvää nykymuotoista Cannibal Corpsea kuin on mahdollista löytää: levyltä löytyy selvät hittibiisit, jotka jäävät takaraivoon koukkuineen, ja armottoman brutaali tunnelma, joka ei mene (liian usein) yli. Kestoakin on alle kolmevarttia, joten kokonaisuuden jaksaa läpi. Esimerkiksi Vile jäi minulla hyllyyn pölyttymään sen surkeiden soundien ja vasurilla väännettyjen biisien takia, mutta vuosikymmenen myöhemmin tehty Kill omaa paremmat soundit ja biisit. Kokonaisuutena levyä voisi pitää jopa melko tiukkana pakettina.
Kaikista myönnytyksistäni huolimatta en varmaankaan kuuntele Killiä pitkähköön toviin ollenkaan. Miksi? Koska se on vain liian Cannibal Corpse - se ei anna minulle mitään, mitä en jo saisi muualta. Nile tekee mätön paremmin, ulkoistan hitaan death metalin diggailun Bolt Throwerille ja loistavaa örinää ihmettelen Opethia kuuntelemalla. Niin, ja splätteriä katson leffoilta. Cannibal Corpsen historiallinen merkitys äärimetallille on huomattava, mutta on toinen asia arvostaa yhtyeen roolia kuin pitää sen musiikista.
Loppuun tarina, joka liittyy levyyn ainakin hieman. Kun olin abiturientti, koulussamme oli tapana heittää abit ulos kuljettamalla heidät koulun aulan halki kaikkien koululaisten tuijottaessa ja jonkun biisin soidessa. Virallisesti kukaan ei saanut valita biisiään itse, mutta vähän kavereiden kanssa sumplittua, oma biisivalinta oli lapuissa. Minä otin tehtävän tunnolleni ja istuin yhden iltapäivän koneella kuunnellen kaikkia mahdollisia ralleja, joissa oli välittömästi kovaa päälle iskevä alku (biisi ehti yleensä soida maks. 40 sekuntia). Olin pukeutumassa päivään Kuolemaksi, joten kun muistin muuan Cannibal Corpsen biisin, valinta oli selvä. Minä kävelin ulos lukiosta Cannibal Corpsen Death Walking Terror taustalla; se oli koko päivän, ja varmaankin koulun historian, rankin biisi ulosheitossa.
keskiviikko 4. marraskuuta 2015
Blind Guardian - A Twist in the Myth (2006)
Monille Blind Guardianin pitkäaikaisille faneille A Night at the Opera oli liian mahtipontinen, liian täyteenahdettu, liian kaukana yhtyeen edellisistäkin levyistä. Minä pidän edelleen em. kiekosta juuri sen takia, että se on mahtipontinen, täyteenahdettu ja se eroaa vahvasti muista levyistä. Okei, soundit olisivat voineet olla monin paikoin paremmat, mutta se ei onnistu hämärtämään faktaa, että levyltä löytyy joitakin yhtyeen (ja samalla kaikkien yhtyeiden) parhaita kappaleita. Neljä vuotta edellisen jälkeen julkaistu A Twist in the Myth on, samaten, täysin erilainen levy verrattuna kaikkiin muihin aiempiin tai myöhempiin Blind Guardian -tuotoksiin, joten olisi luontevaa olettaa, että pidän levystä.
Juu ei. Minulle A Twist in the Myth on ollut puolimatkakrouviin lyyhistynyt tekele, välityö. Ymmärrän ja arvostan bändin yritystä löytää itsensä uudelleen alkuperäisen rumpalin Thomen Stauchin lähdön jälkeen, mutta se ei tee levystä yhtään parempaa. Suurin ero aiempaan on ehdottomasti raitamäärien lasku sekä uudenkaltainen rytmiikka - jälleen, molempia ratkaisuja voi ja tulee pitää rohkeina irtiottoina, vaikka onnistumisprosentti onkin alhainen.
A Twist in the Myth omaa A Night at the Operaa paremmat soundit, koska levyllä soi vähemmän raitoja ja niihin vähempiin soiviin raitoihin on käytetty enemmän aikaa. Se on, edistysaskel, kun yli kaksisataa lauluraitaa on riisuttu pois "vain" pariinkymmeneen, sillä Otherlandin ja Carry the Blessed Homen kaltaiset rallit eivät tarvitsisi kuoroja ja orkesteripauhua. That said, on ehdottomasti kiinnitettävä huomiota kuinka karsitulta sävellykset tuntuvat. Tämän voi toki nähdä hyvänä asiana, sillä jos A Night at the Opera tuntui turhaan paisutetulta, A Twist in the Mythin (suhteessa, puhutaan kuitenkin Blind Guardianista) vähempään tyytyvät ratkaisut tuntuvat varmasti hyviltä; paperilla näin onkin, mutta mielestäni yhtye ei ota kaikkea irti uudesta soundistaan. Jos jotain, A Twist in the Myth tarvitsisi lisää nopeampia, rehellisempiä power metal -rallatuksia a'la This Will Never End - joka, mainittakoon, on yksi suosikkejani yhtyeen diskografiasta - ja vähemmän progevenkoiluja kuten Turn the Page tai Straight Through the Mirror.
Rumpalin vaihtuminen näkyy myös sävellyksissä ja sovituksissa: aiemmin suoraviivaisemmin soittanut Stauch on korvattu huippukoulutetulla Frederik Ehmkellä. Muistan lukeneeni haastatteluja levyn julkaisun aikoihin, joissa André Olbrich sanoi Ehmken soittotyylin suoraan vaikuttaneen lopputulokseen, täysin uudenlaisiin ratkaisuihin. Erityisesti huomion kiinnittää melodioiden puolelta varsin tyypillinen Blind Guardian -ralli, Fly, joka ei silti kuulosta tyypilliseltä Blindiltä Ehmken erilaisten rytmiratkaisujen takia. Jos biisiä kuuntelee "Ehmke edellä", huomio kiinnittyy rytmiin välittömästi. Itse en kuitenkaan pidä esimerkiksi Flysta sen rytmiikan takia: pidän musiikista, jota kuunnellessa voi takoa nyrkkiä ilmaan tai nyökkäillä huoletta mukana - että aina on se yksinkertainen syke kaiken taustalla - mutta toisinaan A Twist in the Myth hukkuu omaan kikkailuunsa.
Kaiken nurinan jälkeen on kuitenkin välttämätöntä myöntää, että pidän myös A Twist in the Mythistä, vaikka en pidäkään siitä yhtä paljon kuin muista 2000-luvulla julkaistuista Blind Guardian -tuotoksista. Se ei ole askel taaksepäin, mutta kenties takaviistoon: Hansi laulaa aina hienosti, melodiat toimivat ja Carry the Blessed Home saattaa olla koko power metalin hienoimpia itkuhuoraamisia (eli biisejä, jotka on tehty saamaan kuulija pillittämään). Levyn loppupuolella on joutokäyntiä, mutta alkupuolella ei niinkään; tämä kuvaakin koko levyä liian hyvin, sillä kovin kaksijakoiset fiilikset siitä jäävät.
Juu ei. Minulle A Twist in the Myth on ollut puolimatkakrouviin lyyhistynyt tekele, välityö. Ymmärrän ja arvostan bändin yritystä löytää itsensä uudelleen alkuperäisen rumpalin Thomen Stauchin lähdön jälkeen, mutta se ei tee levystä yhtään parempaa. Suurin ero aiempaan on ehdottomasti raitamäärien lasku sekä uudenkaltainen rytmiikka - jälleen, molempia ratkaisuja voi ja tulee pitää rohkeina irtiottoina, vaikka onnistumisprosentti onkin alhainen.
A Twist in the Myth omaa A Night at the Operaa paremmat soundit, koska levyllä soi vähemmän raitoja ja niihin vähempiin soiviin raitoihin on käytetty enemmän aikaa. Se on, edistysaskel, kun yli kaksisataa lauluraitaa on riisuttu pois "vain" pariinkymmeneen, sillä Otherlandin ja Carry the Blessed Homen kaltaiset rallit eivät tarvitsisi kuoroja ja orkesteripauhua. That said, on ehdottomasti kiinnitettävä huomiota kuinka karsitulta sävellykset tuntuvat. Tämän voi toki nähdä hyvänä asiana, sillä jos A Night at the Opera tuntui turhaan paisutetulta, A Twist in the Mythin (suhteessa, puhutaan kuitenkin Blind Guardianista) vähempään tyytyvät ratkaisut tuntuvat varmasti hyviltä; paperilla näin onkin, mutta mielestäni yhtye ei ota kaikkea irti uudesta soundistaan. Jos jotain, A Twist in the Myth tarvitsisi lisää nopeampia, rehellisempiä power metal -rallatuksia a'la This Will Never End - joka, mainittakoon, on yksi suosikkejani yhtyeen diskografiasta - ja vähemmän progevenkoiluja kuten Turn the Page tai Straight Through the Mirror.
Rumpalin vaihtuminen näkyy myös sävellyksissä ja sovituksissa: aiemmin suoraviivaisemmin soittanut Stauch on korvattu huippukoulutetulla Frederik Ehmkellä. Muistan lukeneeni haastatteluja levyn julkaisun aikoihin, joissa André Olbrich sanoi Ehmken soittotyylin suoraan vaikuttaneen lopputulokseen, täysin uudenlaisiin ratkaisuihin. Erityisesti huomion kiinnittää melodioiden puolelta varsin tyypillinen Blind Guardian -ralli, Fly, joka ei silti kuulosta tyypilliseltä Blindiltä Ehmken erilaisten rytmiratkaisujen takia. Jos biisiä kuuntelee "Ehmke edellä", huomio kiinnittyy rytmiin välittömästi. Itse en kuitenkaan pidä esimerkiksi Flysta sen rytmiikan takia: pidän musiikista, jota kuunnellessa voi takoa nyrkkiä ilmaan tai nyökkäillä huoletta mukana - että aina on se yksinkertainen syke kaiken taustalla - mutta toisinaan A Twist in the Myth hukkuu omaan kikkailuunsa.
Kaiken nurinan jälkeen on kuitenkin välttämätöntä myöntää, että pidän myös A Twist in the Mythistä, vaikka en pidäkään siitä yhtä paljon kuin muista 2000-luvulla julkaistuista Blind Guardian -tuotoksista. Se ei ole askel taaksepäin, mutta kenties takaviistoon: Hansi laulaa aina hienosti, melodiat toimivat ja Carry the Blessed Home saattaa olla koko power metalin hienoimpia itkuhuoraamisia (eli biisejä, jotka on tehty saamaan kuulija pillittämään). Levyn loppupuolella on joutokäyntiä, mutta alkupuolella ei niinkään; tämä kuvaakin koko levyä liian hyvin, sillä kovin kaksijakoiset fiilikset siitä jäävät.
maanantai 2. marraskuuta 2015
Bal-Sagoth - The Chthonic Chronicles (2006)
Vaikeisiin levynnimiin taipuvainen Bal-Sagoth on edelleen mielestäni varsin uniikki bändi, ja se saattaa hyvinkin jäädä sellaiseksi, koska kyseessä ei ole mikään miljoonia levyjä myynyt pioneeri, vaan omaehtoista ja uniikkia musiikkia veivaava kulttipoppoo, joka on viimeisen kymmenen vuoden aikana viettänyt levytystaukoa ja hiljaiseloa. Jos edellisessä Bal-Sagoth-tekstissäni (Atlantis Ascendant) ironisoin yhtyeen vaikeselkoisia lyriikoita, ajattelin tällä kerralla pysyä hieman konventionaalisemmassa käsittelyssä, eli omien mielipiteitteni laukomisessa.
Minä pidän Bal-Sagothista, koska se on täysin uniikki tapaus ja koska sen musiikki on niin dramaattista ja kerronnallista. En pidä kertovasta/toteavasta lyriikasta (johon Bal-Sagoth syyllistyy, ei voi mitään), mutta kertova musiikki on tyystin toinen juttu, ja siinä Bal-Sagoth saattaa olla maailman parhaita: jokainen kappale kertoo oman tarinansa, vaikka sanoituksiin ei paneutuisikaan. Sävellykset eivät ole poikkeuksellisen monimutkaisia ja käsittämättömiä, vaan flow pysyy hyvin mukana ja tunnelmaan on helppo uppoutua; laatuesimerkki on mielestäni kenties bändin paras biisi, The Obsidian Crown Unbound. Solisti Byron Robertsin kertojaääni on huikea ja kärinärääkynä ei ole hassumpi, mutta tapa jolla nämä kaksi ääntä pelaavat keskenään ja peilaavat toisiaan, on täysin poikkeuksellista. Äänten dialogi yhdistettynä mahtipontiseen ja black-sävytteiseen soundiin on Bal-Sagothin nerouden ytimessä.
Mutta, täytyy myöntää, että vuosien kuuntelun jälkeenkään en täysin käsitä The Chthonic Chroniclesia, sillä levyä ei voi ymmärtää ilman sen lyriikoita, joita puolestaan ei voi ymmärtää ilman kaikkien muiden Bal-Sagothin levyjen lyriikoiden ymmärtämistä. Tämäkään ei olisi kovin vakava ongelma, jos levyjä olisi jossakin saatavilla, mielellään massiivisessa boksissa. Vaan kun ei: kymmenen vuoden semi-intensiivisen etsimisen aikana olen onnistunut löytämään kohtuulliseen hintaan kolme levyä, joista yhden olen löytänyt viimeisen vuoden sisään (eikä se, Battle Magic, täten ilmaannu blogissa). Toki, jos rahaa on loputtomasti, voihan näitä ulkomailta asti tilailla, mutta minun musiikkidiggailuni ja -keräilyni lähtee siitä, että jos jotakin ei löydy heti, odotan kunnes se löytyy. Tämän takia minulta puuttuvat Cradle of Filthin alkupään tuotokset, vaikka jonkinasteinen fani olenkin. Kun kiinnostavaa levyä on odottanut vuosia ja sitten törmää siihen kuin sattumalta levykaupassa, tunne on hienompi kuin yhden Amazon-tilauksen tekeminen.
Niin tai näin, Bal-Sagoth on hieno bändi ja The Chthonic Chronicles (yritä lausua tuo nimi, ihan yritä vain) on hieno levy. Se antaa ja antaa vuosien jälkeenkin ja se saattaa olla kokonaisuutena yhtyeen uran harkituin ja onnistunein levykokonaisuus.
Minä pidän Bal-Sagothista, koska se on täysin uniikki tapaus ja koska sen musiikki on niin dramaattista ja kerronnallista. En pidä kertovasta/toteavasta lyriikasta (johon Bal-Sagoth syyllistyy, ei voi mitään), mutta kertova musiikki on tyystin toinen juttu, ja siinä Bal-Sagoth saattaa olla maailman parhaita: jokainen kappale kertoo oman tarinansa, vaikka sanoituksiin ei paneutuisikaan. Sävellykset eivät ole poikkeuksellisen monimutkaisia ja käsittämättömiä, vaan flow pysyy hyvin mukana ja tunnelmaan on helppo uppoutua; laatuesimerkki on mielestäni kenties bändin paras biisi, The Obsidian Crown Unbound. Solisti Byron Robertsin kertojaääni on huikea ja kärinärääkynä ei ole hassumpi, mutta tapa jolla nämä kaksi ääntä pelaavat keskenään ja peilaavat toisiaan, on täysin poikkeuksellista. Äänten dialogi yhdistettynä mahtipontiseen ja black-sävytteiseen soundiin on Bal-Sagothin nerouden ytimessä.
Mutta, täytyy myöntää, että vuosien kuuntelun jälkeenkään en täysin käsitä The Chthonic Chroniclesia, sillä levyä ei voi ymmärtää ilman sen lyriikoita, joita puolestaan ei voi ymmärtää ilman kaikkien muiden Bal-Sagothin levyjen lyriikoiden ymmärtämistä. Tämäkään ei olisi kovin vakava ongelma, jos levyjä olisi jossakin saatavilla, mielellään massiivisessa boksissa. Vaan kun ei: kymmenen vuoden semi-intensiivisen etsimisen aikana olen onnistunut löytämään kohtuulliseen hintaan kolme levyä, joista yhden olen löytänyt viimeisen vuoden sisään (eikä se, Battle Magic, täten ilmaannu blogissa). Toki, jos rahaa on loputtomasti, voihan näitä ulkomailta asti tilailla, mutta minun musiikkidiggailuni ja -keräilyni lähtee siitä, että jos jotakin ei löydy heti, odotan kunnes se löytyy. Tämän takia minulta puuttuvat Cradle of Filthin alkupään tuotokset, vaikka jonkinasteinen fani olenkin. Kun kiinnostavaa levyä on odottanut vuosia ja sitten törmää siihen kuin sattumalta levykaupassa, tunne on hienompi kuin yhden Amazon-tilauksen tekeminen.
Niin tai näin, Bal-Sagoth on hieno bändi ja The Chthonic Chronicles (yritä lausua tuo nimi, ihan yritä vain) on hieno levy. Se antaa ja antaa vuosien jälkeenkin ja se saattaa olla kokonaisuutena yhtyeen uran harkituin ja onnistunein levykokonaisuus.
sunnuntai 1. marraskuuta 2015
Axel Rudi Pell - Mystica (2006)
Siitä on jo viitisen vuotta aikaa, kun löysin Youtubesta hienosti tehdyn Taru sormusten herrasta -musiikkivideon, jonka taustalla soi Axel Rudi Pellin kappale Mystica. Ennen tuota olin kuullut toki Axel Rudi Pellistä nimeltä, mutta sivuuttanut sittemmin syistä, joita en täysin muista tai ymmärrä. Mystica kuitenkin kolahti välittömästi: komea kappale rakennettu hienon melodian ympärille ja solisti Johnny Gioellin huikea ääni... mitä enempää melometallilta voi toivoa? Pidän edelleen kiinni siitä, että Mystica on hyvä biisi, vaikka Mystica-levy on kuraa. Tai ei varsinaisesti kuraa - levy on periaatteessa tehty hyvin - mutta epäinhimillisen ärsyttävä kuuntelukokemus.
Suurin ongelma minulla levyn kanssa on se, että jokainen kappale, oli sävellys kuinka pitkä tahansa, on tismalleen samanlainen kuin kaikki muut. Jos kyseessä on neljä minuuttia pitkä rokkiralli tai kymmentä minuuttia hipova päätöseepos, ainoa merkittävä ero löytyy intron ja soolon kestoista sekä temposta. Kappalerakenne on täysin muuttumaton ja sävellystyö on maneerisinta mitä olen Yngwie Malmsteenin egon sfäärin ulkopuolella kuullut. Yksittäisissä kappaleissa - erityisesti Mysticassa - ongelma ei ole kovin räikeästi esillä, mutta kun pahaa-aavistamaton allekirjoittanut joutuu istumaan tunnin kuunnellen yhdeksän variaatiota samasta biisistä, kakka lentää.
Sooloista puhuen: Axel Rudi Pell on Axel Rudi Pell -yhtyeen pääjehu (mikä tuskin yllättää ketään) ja ilmeisesti miehen pitää päästä valokeilaan vaikka väkisin - tätä voisikin kutsua ynkkätaudiksi, joskin ilman em. henkilön käsittämätöntä instrumentaalirunkkausta ja -nopeutta. Ilmeisesti Mysticaa pitäisi kuunnella suu auki Rudi Pellin hienojen soolojen äärellä, mutta minua egotrippailu ärsyttää kun se tehdään uhraamalla muutoin kelvolliset sävellykset narsismin alttarilla.
Kolmas suuri ongelma ovat lyriikat. En yleensä ota metallilyriikoita kovin vakavasti ja, toisin kuin saattaa vaikuttaa, pystyn kuuntelemaan musiikkia repimättä tukkaa päästä paskan lyriikan äärellä, mutta Axel Rudi Pell onnistuu tässäkin ärsyttämään minua epäinhimillisellä tavalla. Erityisesti yksi kappale, Rock the Nation (joka ei nimestään huolimatta ole kovin rokkaava ralli), sisältää typerintä lyriikkaa kenties koskaan. Ensinnäkin, kappale on sanoitettu toiseen persoonaan. Mielestäni tällainen ratkaisu pitäisi kyetä perustelemaan ja mielellään välttämään, mutta hyvä on, jos sanoitusten muu taso on riittävä, menkööt. Paskat: kappaleessa kerrotaan suoraan kuin sinä tunnet ja ajattelet. En tiedä sinusta, rakas Lukija, mutta minulle ainakin tulee välittömästi reaktio, että en muuten varmasti ajattele noin. Sanoittaja ei saisi olettaa kuulijan tuntevan tietyllä tavalla tilanteessa X, vaan hänen pitäisi runollisesti maalata tilanne, johon kuulijan uskoo reagoivan arvioimallaan tavalla.
"This is your life and it means all to you."
Tämä ei ole hyvää lyriikkaa. Piste. Kenelle elämä ei merkitse kaikkea?
Yhteenvetona voisi sanoa, että Axel Rudi Pell olisi parempi bändi ilman Axel Rudi Pelliä. Ja paremmilla sanoituksilla. Tällaisena se on yksi ärsyttävimpiä levyjä kokoelmassani.
Suurin ongelma minulla levyn kanssa on se, että jokainen kappale, oli sävellys kuinka pitkä tahansa, on tismalleen samanlainen kuin kaikki muut. Jos kyseessä on neljä minuuttia pitkä rokkiralli tai kymmentä minuuttia hipova päätöseepos, ainoa merkittävä ero löytyy intron ja soolon kestoista sekä temposta. Kappalerakenne on täysin muuttumaton ja sävellystyö on maneerisinta mitä olen Yngwie Malmsteenin egon sfäärin ulkopuolella kuullut. Yksittäisissä kappaleissa - erityisesti Mysticassa - ongelma ei ole kovin räikeästi esillä, mutta kun pahaa-aavistamaton allekirjoittanut joutuu istumaan tunnin kuunnellen yhdeksän variaatiota samasta biisistä, kakka lentää.
Sooloista puhuen: Axel Rudi Pell on Axel Rudi Pell -yhtyeen pääjehu (mikä tuskin yllättää ketään) ja ilmeisesti miehen pitää päästä valokeilaan vaikka väkisin - tätä voisikin kutsua ynkkätaudiksi, joskin ilman em. henkilön käsittämätöntä instrumentaalirunkkausta ja -nopeutta. Ilmeisesti Mysticaa pitäisi kuunnella suu auki Rudi Pellin hienojen soolojen äärellä, mutta minua egotrippailu ärsyttää kun se tehdään uhraamalla muutoin kelvolliset sävellykset narsismin alttarilla.
Kolmas suuri ongelma ovat lyriikat. En yleensä ota metallilyriikoita kovin vakavasti ja, toisin kuin saattaa vaikuttaa, pystyn kuuntelemaan musiikkia repimättä tukkaa päästä paskan lyriikan äärellä, mutta Axel Rudi Pell onnistuu tässäkin ärsyttämään minua epäinhimillisellä tavalla. Erityisesti yksi kappale, Rock the Nation (joka ei nimestään huolimatta ole kovin rokkaava ralli), sisältää typerintä lyriikkaa kenties koskaan. Ensinnäkin, kappale on sanoitettu toiseen persoonaan. Mielestäni tällainen ratkaisu pitäisi kyetä perustelemaan ja mielellään välttämään, mutta hyvä on, jos sanoitusten muu taso on riittävä, menkööt. Paskat: kappaleessa kerrotaan suoraan kuin sinä tunnet ja ajattelet. En tiedä sinusta, rakas Lukija, mutta minulle ainakin tulee välittömästi reaktio, että en muuten varmasti ajattele noin. Sanoittaja ei saisi olettaa kuulijan tuntevan tietyllä tavalla tilanteessa X, vaan hänen pitäisi runollisesti maalata tilanne, johon kuulijan uskoo reagoivan arvioimallaan tavalla.
"This is your life and it means all to you."
Tämä ei ole hyvää lyriikkaa. Piste. Kenelle elämä ei merkitse kaikkea?
Yhteenvetona voisi sanoa, että Axel Rudi Pell olisi parempi bändi ilman Axel Rudi Pelliä. Ja paremmilla sanoituksilla. Tällaisena se on yksi ärsyttävimpiä levyjä kokoelmassani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)