En ole mielestäni kovin hyvä hehkuttamaan jotakin levyä, josta pidän, mutta en niin paljon, että se olisi "gamechanger" (kuten vaikkapa King Diamondin parhaat levyt, Nevermoren Dead Heart, in a Dead World, W.A.S.P.:in The Crimson Idol, Children of Bodomin Follow the Reaper). Sen perusteleminen miksi jokin on hyvää mutta ei erinomaista on äärettömän vittumaista, sillä silloin levyä ei voi vain kehua vuolaasti, vaan jotakin kritiikkiäkin olisi esitettävä. Mitään kritiikkiä ei kuitenkaan väistämättä ole, sillä miksi levy on erittäin hyvä muttei erinomainen on kiinni enemmän kuulijan henkilökohtaisesta tilanteesta, jossa hän levyyn tutustuu, kuin levystä itsestään. Esimerkiksi minulle King Diamondin Abigail, jota sanon maailman parhaaksi levyksi, tuli tutuksi herkässä teini-iässä, ja sittemmin olen kasvanut levyn myötä aikuiseksi, oppinut ymmärtämään ja arvostamaan sitä täysin uusilla tavoilla. Harva levy, jos yksikään toinen, on kyennyt samaan kohdallani. Vastaavasti Insomniumin Above the Weeping Worldin hankin 22 vuotiaana filosofian ylioppilaana, ja vaikka levy kolahti välittömästi, se ei sitoutunut tiukasti osaksi elämänvaihettani, vaan jäi "vain helvetin hyväksi levyksi."
Tunnen kuitenkin henkilön, jolle juuri Above the Weeping World on THE levy - tuotos, jonka kautta koko metallimusiikki avautui kunnolla. Hän (jääköön nimeämättä, mutta kaikki allekirjoittanutta yhtään tuntevat varmaan tietävät kuka tämä henkilö on) ei kuullut Follow the Reaperia kaksitoistavuotiaana, vaan hän kuuli Above the Weeping Worldin neljätoistavuotiaana, mutta muutoin reaktio oli jotakuin sama. Sittemmin minä olen jatkanut entisestään sukeltamista syvemmälle metallin historiaan ja skeneen, ja vaikka hän ei ole täysin ulkopuolella, hän ei ole myöskään vello samoissa syvyyksissä kanssani. Pointti on tämä: hän voisi olla siellä - täällä, missä ikinä olenkaan - ja minä en, sillä lähtökohtamme olivat hyvinkin samanlaisia. Me molemmat löysimme metallin kaveriemme kanssa, kävimme keikoilla teineinä, etsimme alituisesti uusia bändituttavuuksia ja määrittelimme makuamme taukoamatta. Minä vain tein ja teen sitä enemmän, puritaanisemmin, koska olen vähintäänkin heikkopäinen metallin suhteen. Jos hän kuuntelee metallia tunnin tai pari päivässä, minulle päivä ei ole mitenkään erikoinen, jos musiikkia kuluu kymmenenkin tuntia vuorokaudessa.
Ollaan jo aika kaukana puheenaiheesta, joten palataan taas hetkeksi Above the Weeping Worldiin. Ihailen Insomniumissa eniten hienoa tunnelmanluontia sekä lyriikkaa - molemmat asioita, jotka yhtye tekee parhaiten kolmannella levyllään. Myöhemmin sanoitukset ovat luisuneet heikompaan suuntaan (yhtyeen uusin levy, Shadows of a Dying Sun, sisältää jo paljon varsin yhdentekevää sanoitustyöskentelyä), mutta tunnelmanluonti on pysynyt sittemmin vakaalla pohjalla. Levy on siitä kiinnostava, että se on viimeinen pelkästään örinän voimalla tulkittu kiekko (jos poisluetaan muutamat lyhyet puhepätkät), missä myöhemmät levyt ovat tukeutuneet puhtaaseen lauluun. Minulla ei ole mitään puhtaan laulun käyttöä vastaan, mutta jos yhtye pystyy tekemään parhaan levynsä ilman, se näyttäytyy turhakkeelta, ylimääräiseltä häiriöltä, joka vie fokusta pois yhtyeen ydinosaamisalueilta.
Niin tai näin, Above the Weeping World on loistava levy, vaikka jääkin minulle "vain" erittäin hyväksi. Se on soundtrack syksyisiin iltoihin, huurteisiin talviaamuihin ja sateisiin kesäpäiviin - keskikesän helteeseen se ei aivan niin hienosti sovi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti