torstai 12. marraskuuta 2015

Celtic Frost - Monotheist (2006)

Celtic Frostin paluulevy Monotheist on niin taiteellista metallia kuin olla ja voi. Se on erittäin proge, erittäin vaikeaselkoinen ja se haahuilee monissa äärimetallin genreissä näennäisesti ilman punaista lankaa. Toiset pitävät sitä yhtenä 2000-luvun parhaista levyistä, toiset eivät voi sietää. Minulle Celtic Frost ei ole koskaan ollut iso juttu - pidin aina paljon enemmän Hellhammerin raa'asta ja pitelemättömästä tunneryöpystä - mutta kun 2006 kaikki metallimediat paukuttivat kuinka hieno levy Monotheist on ja kuinka sieltä löytyy jopa hellhammermaisia piirteitä, pakkohan se oli jostain hankkia.

En pidä Monotheistia nerokkaana mestariteoksena, mutta en myöskään inhoa sitä: minusta se on hyvä, mutta ei erinomainen tekele, jonka kyllä kuuntelee oikeassa mielentilassa mielellään läpi, vaikka tuo mielentila ei missään nimessä ole arkiaamun metromatka. Paitsi jos darra on hirmuinen, ulkona sataa räntää vaakasuorassa ja vieressä istuva narkkari kuolaa veristä räkää jalalle - silloin ehkä. Koska en ole doom metalin asiantuntija - tai etenkään sillon joskus en ollut - musavideobiisiksi valittu A Dying God Coming into Human Flesh oli hämmentävä kokemus: kappale joka laahaa, laahaa, alkaa, loppuu, jatkaa laahaamista ja räjähtää lopuksi, kunnes loppuu ikään kuin kesken kliimaksin. Se oli jotain, mitä en ollut koskaan ennen kuullut tehtävän yhtä tunnelmallisella ja - paremman sanan puutteessa - onnistuneella tavalla.

Yksikään kappale Monotheistiltä ei kuvaa levyä kiitettävästi, sillä kokonaisuus on kuin mosaiikki: jokainen osa on eri värinen kuin toiset, mutta silti kokonaisuudesta muodostuu jonkinlainen selkeähkö kuva. Mikään kiire levyllä ei ole, myöskään, vaan vaikka levy alkaa kahdella melko menevällä rallilla, vauhti hidastuu sellaiseen murhaavaan synkistelyyn, että vaikeahan siitä on olla pitämättä. Samalla toki ymmärrän miksi toisille levy on läpäisemätön tekotaiteellisuuden muuri: sen kappaleita ei voi ymmärtää kunnolla, jos niitä kuuntelee yksistään, mutta silti kokonaisuutena kuultuna levy ei myöskään tahdo antaa mitään järkeävää rakennetta. Vasta sitten, kun kuulija osaa ottaa askeleen tai kaksi taaksepäin, hän näkee kunnolla mosaiikin hienovaraiset kuviot ja muodot.

Silti, kehuistani huolimatta, Monotheist ei ole mielestäni Tom G. Warriorin kiinnostavin tuotos tällä vuosituhannella, vaikka se antoikin suuntaviivat niille vieläkin paremmille/musertavammille lätyille. Kuten metallihistoriaa tuntevat tietävät, Tom G. Warriorin ja Celtic Frostin muiden jäsenten tiet erosivat piakkoin Monotheistin julkaisun jälkeen, mikä oli samalla bändin uran (uusi) loppu. Warrior perusti yhdessä tuntemattomien ja nuorien muusikoiden kanssa Triptykonin, joka on jatkanut Monotheistin soundin viemistä eteenpäin. Martin Eric Ain ja kumppanien tiet ovat vieneet minne ikinä, eikä mikään heidän projektinsa ole onnistunut luomaan suurta kiinnostusta. Minulle erityisesti 2014 julkaistu Melana Chasmata on osoittautunut häikäisevän hienoksi ja museravan raskaaksi kiekoksi, johon palaan Monotheistia auliimmin - sillä levyllä Warrior onnistuu tekemään tuotoksen, joka on samaan aikaan kaunis että murheellinen. Erityisesti murheellinen, koska mainittu tuotos on kenties raskain levy, joka kokoelmastani löytyy.

Monotheist on hyvä, mutta ei erinomainen levy. Se voisi olla parempi. Tämänkin sanominen tuo hien selkäpiihini, sillä tiedän kuinka ikonisessa asemassa levy on monien pitkäaikaisempien fanien ja kriitikoiden keskuudessa. Mutta kun se on hyvä, uskokaa nyt, vaikka en olekaan yhtä auliisti kumartamassa Celtic Frostin messiaanista paluuta ja uutta kuolemaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti