Monille Blind Guardianin pitkäaikaisille faneille A Night at the Opera oli liian mahtipontinen, liian täyteenahdettu, liian kaukana yhtyeen edellisistäkin levyistä. Minä pidän edelleen em. kiekosta juuri sen takia, että se on mahtipontinen, täyteenahdettu ja se eroaa vahvasti muista levyistä. Okei, soundit olisivat voineet olla monin paikoin paremmat, mutta se ei onnistu hämärtämään faktaa, että levyltä löytyy joitakin yhtyeen (ja samalla kaikkien yhtyeiden) parhaita kappaleita. Neljä vuotta edellisen jälkeen julkaistu A Twist in the Myth on, samaten, täysin erilainen levy verrattuna kaikkiin muihin aiempiin tai myöhempiin Blind Guardian -tuotoksiin, joten olisi luontevaa olettaa, että pidän levystä.
Juu ei. Minulle A Twist in the Myth on ollut puolimatkakrouviin lyyhistynyt tekele, välityö. Ymmärrän ja arvostan bändin yritystä löytää itsensä uudelleen alkuperäisen rumpalin Thomen Stauchin lähdön jälkeen, mutta se ei tee levystä yhtään parempaa. Suurin ero aiempaan on ehdottomasti raitamäärien lasku sekä uudenkaltainen rytmiikka - jälleen, molempia ratkaisuja voi ja tulee pitää rohkeina irtiottoina, vaikka onnistumisprosentti onkin alhainen.
A Twist in the Myth omaa A Night at the Operaa paremmat soundit, koska levyllä soi vähemmän raitoja ja niihin vähempiin soiviin raitoihin on käytetty enemmän aikaa. Se on, edistysaskel, kun yli kaksisataa lauluraitaa on riisuttu pois "vain" pariinkymmeneen, sillä Otherlandin ja Carry the Blessed Homen kaltaiset rallit eivät tarvitsisi kuoroja ja orkesteripauhua. That said, on ehdottomasti kiinnitettävä huomiota kuinka karsitulta sävellykset tuntuvat. Tämän voi toki nähdä hyvänä asiana, sillä jos A Night at the Opera tuntui turhaan paisutetulta, A Twist in the Mythin (suhteessa, puhutaan kuitenkin Blind Guardianista) vähempään tyytyvät ratkaisut tuntuvat varmasti hyviltä; paperilla näin onkin, mutta mielestäni yhtye ei ota kaikkea irti uudesta soundistaan. Jos jotain, A Twist in the Myth tarvitsisi lisää nopeampia, rehellisempiä power metal -rallatuksia a'la This Will Never End - joka, mainittakoon, on yksi suosikkejani yhtyeen diskografiasta - ja vähemmän progevenkoiluja kuten Turn the Page tai Straight Through the Mirror.
Rumpalin vaihtuminen näkyy myös sävellyksissä ja sovituksissa: aiemmin suoraviivaisemmin soittanut Stauch on korvattu huippukoulutetulla Frederik Ehmkellä. Muistan lukeneeni haastatteluja levyn julkaisun aikoihin, joissa André Olbrich sanoi Ehmken soittotyylin suoraan vaikuttaneen lopputulokseen, täysin uudenlaisiin ratkaisuihin. Erityisesti huomion kiinnittää melodioiden puolelta varsin tyypillinen Blind Guardian -ralli, Fly, joka ei silti kuulosta tyypilliseltä Blindiltä Ehmken erilaisten rytmiratkaisujen takia. Jos biisiä kuuntelee "Ehmke edellä", huomio kiinnittyy rytmiin välittömästi. Itse en kuitenkaan pidä esimerkiksi Flysta sen rytmiikan takia: pidän musiikista, jota kuunnellessa voi takoa nyrkkiä ilmaan tai nyökkäillä huoletta mukana - että aina on se yksinkertainen syke kaiken taustalla - mutta toisinaan A Twist in the Myth hukkuu omaan kikkailuunsa.
Kaiken nurinan jälkeen on kuitenkin välttämätöntä myöntää, että pidän myös A Twist in the Mythistä, vaikka en pidäkään siitä yhtä paljon kuin muista 2000-luvulla julkaistuista Blind Guardian -tuotoksista. Se ei ole askel taaksepäin, mutta kenties takaviistoon: Hansi laulaa aina hienosti, melodiat toimivat ja Carry the Blessed Home saattaa olla koko power metalin hienoimpia itkuhuoraamisia (eli biisejä, jotka on tehty saamaan kuulija pillittämään). Levyn loppupuolella on joutokäyntiä, mutta alkupuolella ei niinkään; tämä kuvaakin koko levyä liian hyvin, sillä kovin kaksijakoiset fiilikset siitä jäävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti