perjantai 13. marraskuuta 2015

Cradle of Filth - Thornography (2006)

Minulle Cradle of Filth oli parhaillaan 1990- ja 2000-lukujen taitteessa: aikakausi Dusk... and Her Embracesta Damnation and a Dayhin on yhtä timanttilevyjen kultajuhlaa. Paitsi se täysin tarpeeton EP täyspitkän vaatteissa, eli Bitter Suites to Succubi. Vasta vuoden 2004 Nymphetamine - joka oli ensimmäinen yhtyeeltä kuulemani levy - lähti reissulle paskakaupunkiin, mutta koska kyseessä oli (ilmeisesti) taloudellinen onnistuminen, bändi jatkoi hittipotentiaalin tislaamista. Tuloksena oli Thornography, kaupallisin Cradle of Filth -levytys tähän mennessä: se on helposti lähestyttävissä, täynnä kertosäkeitä jotka jäävät jos jäävät takaraivoon eikä Dani Filth kilju kuten aiemmin tai sittemmin. Melodiat ovat keveitä, blastbeatia ei ole ja kaikki viitteet alkuaikojen black metaliin ovat poissa - mutta, tässä on twistini, pidän Thornographysta enemmän kuin Nymphetaminesta.

Ei, se ei ole erinomainen levy - jos sitä menee vertaamaan erinomaiseen Damnation and a Dayhin tai Midianiin, Thornography on silkkaa kuraa - mutta ainakin se yrittää jotain uutta. Vaikka yritys ei onnistu edes sinne päin, se on kuitenkin kunnioitettavampaa kuin mitä ikinä Nymphetamine yritti olla. Otetaan esimerkiksi kappale The Byronic Man, joka ei millään mittarilla ole erityisen onnistunut ralli, mutta sentään vastaavaa ei ole kuultu ennen tai sittemmin Cradle of Filthin diskografiassa. Mainitussa The Byronic Manissa vierailee muuten levyn julkaisun aikoihin kovassa iskussa olleen HIM:in Ville Valo, mikä vähintäänkin tekee kappaleesta erikoisen. Muutoinkin puhtaat - tai no, niin puhtaat kuin Dani Filthin puhe- ja lausuntatyylillä vetämät vokaalit esimerkiksi I Am the Thornissa ovat - vokaalit ovat suuremmassa osassa kuin aiemmin, ja vokaalivastuun kaatuessa yksin Dani Filthin niskaan, mitään huikeaa tulkintaa ei sovi odottaa, vaan taitaapa joukossa olla jopa autotunea.

Ymmärrän kyllä täysin miksi Thornography on vuosien aikana saanut niin paljon paskaa niskaansa: ei tämä ole lähelläkään black metalia (helvetti, levyltä löytyy mielestäni hauska kasaripop-coveri), millaiseksi yhtye on pitkään luokiteltu. Kuten olen monesti bloginkin aikana sanonunut, yhtyeen siirtyminen alkuperäisestä tyylistään johonkin muuhun ei ole lähtökohtaisesti huono asia, vaan ratkaiseva tekijä on kuinka hyvin muutos tehdään. Thornography ei ole onnistunut kokeilu, vaan tuntuu toiselta harha-askeleelta susipaskan Nymphetaminen jälkeen. Kyllä, Thornography on liian pitkä; kyllä, se on liian yksiulotteinen; kyllä, se ei kuulosta samalta kuin yhtyeen kultakauden levyt; kyllä, Temptation on paska biisi, vaikka lieneekin tehty vitsinä. Silti kuuntelen sen mieluummin kuin Nymphetaminen, koska se tarjoaa minulle jotain, mitä ei voi em. tekeleestä sanoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti