Iron Maiden - A Matter of Life and Death (2006)

Iron Maiden oli yksi ensimmäisiä metalliyhtyeitä, jotka todella kolahtivat - tämä tapahtui vuoden 2002 paikkeilla. Vuoden 2006 elokuuhun mennessä olin kuunnellut Iron Maidenia ainakin neljä vuotta hyvin tehokkaasti, ja maku oli haalistunut suussani. Kun uusi levy julkaistiin, en rynnännyt kauppoihin jonottamaan omaa kappalettani, vaan tyydyin tuhahtelemaan amisviiksiini ja kuuntelemaan silloista uutta tuttavuutta, King Diamondia. Sain A Matter of Life and Deathin syntymäpäivälahjaksi hyvinkin pian levyn julkaisupäivän jälkeen, ja kun lopulta kuuntelin, lukiota aloittavan teinin itsevarmuudella tuomitun levyn, yllätyin kuinka hyvä se olikaan. Pidän mielipiteestäni yhä kiinni: A Matter of Life and Death kuulostaa nyt, yhdeksän vuotta julkaisunsa jälkeenkin 2000-luvun parhaalta Iron Maiden -levytykseltä.

Kyllä, levy on aivan liian pitkä; kyllä, levy alkaa tylsällä Different Worldilla eikä kakkosbiisi These Colors Don't Runkaan ole kovin erikoinen; kyllä, levyllä on paljon pitkiä biisejä, joissa on pitkät akustiset introt; kyllä, se ei kuulosta samalta kuin Somewhere in Time tai Piece of Mind. Mutta A Matter of Life and Death seisoo ylväästi omilla jaloillaan, heilutellen kuulijoita houkutellakseen loppupuolen hyytävän hienoja eepoksia, joista päätösraita The Legacy on yksi suosikeistani koko Iron Maiden -diskografiassa. 2000-luvun Iron Maidenia ei sovi verrata 1980-luvun Iron Maideniin, koska vaikka jäsenistö on sama, aika ei ole, ja musiikki muuttuu aikojen mukana; 2000-luvulla Iron Maidenin muusikot eivät olleet enää parikymppisiä jantturoita juoksemassa spandexeissaan ympäri lavaa, vaan keski-ikäisiä miehiä, jotka olivat tehneet kaiken tuon, ja tahtoivat luoda jotakin uutta. Oikeassa kontekstissa A Matter of Life and Death on hyvä levy - ei erinomainen, mutta hyvä. Parempi kuin yhtyeen sittemmin julkaisemat tuotokset, ainakin, ja kaikkea vuoden 1988 jälkeen julkaistua materiaalia parempi.

A Matter of Life and Deathin vahvuus on siinä, että se on kokonaisuus: vaikka kappalemateriaalin laadussa on heittelyä - levy alkaa heikoimmalla rallillaan ja päättyy parhaaseen - se pysyy kasassa, ja kertoo tarinan puhtaasti musiikillisesti. Pitkän tarinan, mind you, mutta tarinan yhtä lailla. Lisäksi levy ei tunnu yltiöpuunatulta särmättömäksi hiotulta, vaan aidosti soitetulta. Tähän, puolestaan, on olemassa yksi hyvin selkeä syy: levyä ei ole masteroitu ollenkaan. Kuulostaa erikoiselta, ja olisin kanssasi valittamassa, että eihän tuollainen ratkaisu voi toimia, mutta kun se toimii - tällä kertaa. Oli masteroimattomuudesta mitä mieltä tahansa, täytyy olla valmis myöntämään, että ylipitkillä kappaleilla täytetyllä ylipitkällä levyllä on hienoja melodioita enemmän kuin keskiverron melometallibändin koko diskografiassa. Kuuntele massiivisen mittainen Brighter Than a Thousand Suns ja kerro, että olen väärässä; tai, vielä parempi, kuuntelen The Legacy. Tai melkein mikä vain muu.

A Matter of Life and Death olisi parempi, jos se olisi lyhyempi ja vaikka levy toimii kokonaisuutena ja kappalemateriaali ei aina osu maaliinsa, vartin voisi leikata täysin surutta pois. Enemmänkin. Olen kuitenkin tyytyväinen, että levy tehtiin kuten se tehtiin, sillä se herätti uudelleen innostukseni Iron Maideniin, ja vaikka intoni on haahuillut sittemin luotani, voin aina tuoda sen takaisin käyttämällä 71 minuuttia elämästäni A Matter of Life and Deathin kuunteluun.