Minulle death metal on parasta musiikkia maailmassa, mutta vain tietyssä, hyvin spesifissä ja tapauskohtaisessa mielentilassa. Vaikka kuinka pidän esimerkiksi Behemothista, kuuntelen sitä varsin harvoin, koska mielentila ei ole oikea. Harvoja death metal -levytyksiä kuitenkin voin kuunnella lähes milloin vain - jotkin Six Feet Underin paremmista tuotoksista, Deiciden esikoislätty, Nile - ja tämän lyhyen listan kärjessä on The Stench of Redemption, jota pidän kenties parhaana yksittäisenä death metal -tuotoksena koskaan.
Riitaisan eron jälkeen Hoffmannin veljekset potkittiin pois Deicidestä. Heidän tilalleen värvättiin kaksikko Jack Owen (ex-Cannibal Corpse) sekä Ralph Santolla (sittemmin ainakin Obituaryssa), jotka ovat jos eivät absoluuttisesti parempia kitaristeja, niin parempia soolokitaristeja ainakin. Siinä missä aiemmassa Deicidessä liidit olivat ns. Slayer-koulukuntaa, eli käytännössä kuuntelukelvotonta vinkumista, The Stench of Redemptionilla Santolla ja Owen soittavat hienoja, melodisempia sooloja, joissa on jopa se kuuluisa punainen lanka. Ilman onnistuneita sooloja levy olisi silti kova, mutta parantunut kitaratyöskentely tuo tarpeellisen pikantin lisänsä kokonaisuuteen.
The Stench of Redemption on siinä jännittävässä/kiinnostavassa/harvinaisessa risteyksessä, jossa brutaalius ja tarttuvuus kohtaavat. Vaikka kappaleet ovat kautta linjan äärettömän murhaavia, nopeita ja täynnä mitä raastavinta mäiskettä, niistä löytyy koukkuja, jollaisia Deicide oli käyttänyt edellisen kerran 1990-luvulla ja unohtanut sittemmin (ja jälleen välittömästi The Stench of Redemptionin jälkeen). Esimerkiksi Crucified for the Innocence on pinnaltaan pelkkää murhaa, mutta omaa silti komean hokemakoukun, joka pakottaa örisemään mukanaan vaikka sitten ruuhkametrossa. Muitakin vastaavia kohtia on - Homage for Satan, Desecration... - ja kokonaisuutena levy on tarttuva tinkimättä huikeassa vimmassaan; tässä on onnistunut vain kourallinen levyjä, eikä mielestäni mikään niin hyvin kuin The Stench of Redemption.
Ei niin hyvä levy etteikö jotakin paskaakin: Glen Bentonin örinä otti kurvin hevonpaskan suuntaan jossakin 1990- ja 2000-lukujen taitteessa eikä ole palannut harhateiltään sittemmin. Miehen murina on täysin vailla kunnollista artikulaatiota ja vaikka lyriikoita lukisi samalla, ei sanoista tahdo ottaa tolkkua; valtaosaltaan hän kuulostaa siltä kuin olisi murissut ensin nauhalle jotain ja kirjoittanut lyriikat sen jälkeen. Toisin kuin Obituarylla, Bentonin kohdalla tämä ei vaikuta tietoiselta ratkaisulta, vaan heikon tekniikan sanelemalta pakkoraolta. Vastaavasti korkeampi rääkynä toimii paremmin.
Heikkouksistaankin huolimatta The Stench of Redemption on harvinainen onnistuminen muutoin yhdentekevyyteen hukkuneelta poppoolta. Levy ennen ja jälkeen The Stench of Redemptionin ovat toinen toistaan heikompia tekeleitä, joilta löytää yleensä yhden tai kaksi toimivaa rallia, ja muut viuhuvat ohi sen kummempia muistijälkiä jättämättä. Mutta, tämän yhden levyn ajan, yhtyeen onnistui taltioida pelkästään niitä hyviä biisejä, ja se on enemmän kuin monet muut bändit voivat sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti