sunnuntai 31. elokuuta 2014

Judas Priest - Jugulator (1997)

Kyllä, minä olen ostanut tämän - samoin myös toisen Ripper-aikaisen hirvityksen, Demolitionin. Näillä kahdella levyllä on legendaarisen huono maine laiskasti tehtyinä, mielikuvituksettomina ja kaiken kaikkiaan heikkoina levyinä (etenkin Demolition saa suhteettoman paljon paskaa niskaansa). Jugulator ei ole kuitenkaan täysin menetetty tapaus, jos totta puhutaan: siinä on hyviäkin puolia, mutta ne ovat syvällä piilossa huonojen alla.

Nopea historiikki (jälleen): Rob Halford lähti Judas Priestistä Painkillerin jälkeisen kiertueen päätteeksi. Jäljelle jääneet jäsenet miettivät parasta mahdollista tapaa jatkaa eteenpäin - ja järjestivät kilpailun solistipaikasta. Kolme finalistia olivat Ralf Scheepers (Gamma Ray), D.C. Cooper (Royal Hunt) ja Tim "Ripper" Owens (Winters Bane) - kaikki kolme lähtivät vanhoista bändeistään, valmiina liittymään Judas Papin matkaan. Mutta tilaa oli vain yhdelle ja Owens värvättiin - siinä onni missä onnettomuus, Ralf Scheepers perusti Sinnerin jäsenten kanssa Primal Fearin, josta puhun enemmän toisessa yhteydessä. Uuden solistin kanssa Judas Priest vetäytyi luoliin (tai studioihin, mene ja tiedä) hiomaan uutta mestariteosta, joka olisi kelvollinen jatko häikäisevälle Painkillerille.

-90-luvun puolivälin metalli haiskahtaa oudolta, näin jälkikäteen: suurimmat yhtyeet olivat taiteellisessa alennustilassa (Metallica, Slayer, Iron Maiden, Anthrax, Megadeth...), nu metal keräsi vuosikymmenen loppuun mennessä festariyleisön rapin mausteisen rytmittelyn pariin sankoin joukoin (mieleen tulee etenkin pahamaineinen Woodstock '99)... mutta Judas Priest ei lähentynyt kaupallista valtavirtaa ja siitä yhtye ansaitsee hatunnoston jos toisen. Jugulator on monia asioita ja ei ole vielä useampia, mutta ilman epäilystäkään, se on Judas Priestin raskain levy: ei taida olla montaa kappaletta ilman tuplabasareita, riffit ovat kautta linjan suuria ja painavia ja sooloissa on havaittavissa melodian puutetta, mikä on täysin uusi elementti yhtyeen musiikissa. Allekirjoitan kyllä, ainakin tällä kertaa, mielelläni Halfordin (toisessa kontekstissa) lausunnon, että Judas Priest "pitää metallin lippua aina ylhäällä".

Raskaudestaan huolimatta Jugulator on korkeintaan keskinkertainen levy. Tärkein syy tälle on se kieltämätön fakta, että se on tylsä levy - variaatiota ei ole riittävästi ja kappaleet itse polkevat (tuplabasareita?) paikallaan. Koukkuja on, kyllä, mutta ne eivät riitä pitämään mielenkiintoa yllä yksiulotteisten kappaleiden janalla. Toinen suuri miinus, mitä ei myöskään pääse kiertämään vaikka kuinka tahtoisi, on surkea lyriikka. Kappaleiden nimet paljastavat kaiken tarpeellisen: Dead Meat? Death Row? Brain Dead? Burn in Hell? Bullet Train? Missä ovat yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneet mielikuvitusta kahlitsevat suuret, fantasiaa täynnä olevat kappaleet a'la The Sentinel, Metal Gods ja vaikka sitten A Touch of Evil? Jugulatorin lyriikat tuovat mieleen pikemminkin teini-ikäisen fanin tekemät irvikuvasanoitukset - minä tein tämäntyylistä lyriikkaa yläaste- ja lukioikäisenä eikä se ole kehu!

Mutta ei niin paljon paskaa, etteikö jotain hyvääkin: pidän kovasti levyn päättävästä noin kymmenminuuttisesta Cathedral Spires -eepoksesta. Se säväyttää, toimii helposti yhtyeen yhtenä onnistuneimmista todella pitkistä sävellyksistä, ja mieleeni tulee ajatus, että kenties yhtye käytti vain tähän yhteen kappaleeseen riittävästi aikaa ja intoa - muut tuntuvat leväperäisiltä.

Ripper tekee sen, mitä hänellä on tehtävissä, bändikin soittaa ihan hyvin, mutta kaikenkaikkiaan päälimmäiseksi fiilikseksi jää, että Tiptonia ja Downingia (säveltäjiä) ei kiinnostanut luoda uutta mestariteosta, vaan tehdä levy, kun sitä nyt niin vaadittiin. Jugulator ei ole lähelläkään toivotonta tapausta - jopaa Judas Priestin diskografiasta löytyy pahempia tasonnotkahduksia - mutta ei se kyllä hyväkään levy ole. Olen siinä uskossa, että nykyään Judas Priest yrittää unohtaa, että Ripper-ajat tapahtuivat, että he todella julkaisivat nimissään kaksi levyä ilman Rob Halfordia, mutta suotta: mennyt tapahtui eikä sitä voi muuttaa, joten miksi hävetä? -90-luvun puolivälissä yhtye teki sen, mitä pystyi, ja ainakin sen takia Jugulator ansaitsee huomiota.

P.S. Olenko ainoa, joka kuulee Decapitatedin kertosäkeen "theeee gaffeeeer tape!"?

torstai 28. elokuuta 2014

In Flames - Whoracle (1997)

Whoracle, eli näin kaveripiireissä Huoraakkeli, on kuin linjakkaampi versio yhtyeen edeltävästä levystä, The Jester Racesta. Tämä ei ole huono muttei hyväkään asia: The Jester Racen viehätys osaltaan perustui siihen, että kuinka paljon mahdollisia elementtejä levylle oli upotettu ilman, että paketti alkoi tuntua sekavalta; toisaalta, toisinaan paketti ei pysynyt kasassa (on siellä niitäkin hetkiä, uskokaa pois). Huoraakkeli on täten erittäin hyvä levy ilman suurimpia häröilyjä, mutta toisaalta vailla suurimpia oivalluksia.

Se ei ole huono levy, kaukana siitä; se on pikemminkin The Jester Racen toinen puoli. Edeltävän levyn merkitys ja laatu eivät katoa mihinkään, mutta Whoracle tarjoaa toisen näkökulman katsoa samaa lähestymistapaa: molemmat levyt ovat erittäin melodisia, rankkoja ja oivaltavia. Käyttäisin tässä vertauskuvaa, jos sallitte, television ihmemaailmasta: olemme tyttöystäväni kanssa keskustelleet kahdesta parhaasta animaatiosarjasta koskaan, Simpsoneista ja South Parkista, ja tulleet siihen tulokseen, että keltaisen perheen kohellukset ovat tasalaatuisempia (vailla syvimpiä notkahduksia, mutta vailla korkeimpia huippuja; ainakin nykytuotannossa), mutta South Parkin osuessa maaliin, se osuu paljon lähemmäs häränsilmää, ja huti vedellään toisinaan niin hirmuisella marginaalilla... Tyttöystäväni pitää enemmän Simpsoneista (eli In Flames -levyduon kohdalla Whoraclesta), minä South Parkista (The Jester Race), mutta kumpikaan meistä ei ole sen enempää oikeassa kuin väärässä - katsomme samaa asiaa vain eri tavoin.

Jotun on minulle legen-(wait for it)-daarinen biisi; se on yksi niistä noin kahdestakymmenestä biisistä, jotka latasin ikivanhalle koneelleni vuoden 2002 paikkeilla, ja joita kuunnellessa pelasin monituntisia matseja Civilization III:tä. Episode 666 taitaa olla yhtyeen parhaita biisejä. Eräs kaverini (Teemulle terkut, jos lukee tätä) sanoi vuoden 2006 aikoihin, että Dialogue With Stars oli In Flamesin ainoa hyvä biisi, mistä olin rankasti toista mieltä, vaikka kappale onkin erinomaisen tarttuva ja toimiva instrumentaali.

Niin tai näin, Huoraakkeli on loistava kokonaisuus. Jos minun pitäisi valita kahdesta parempi, sanoisin The Jester Racea paremmaksi sillä perusteella, että se kolkuttaa enemmän mielenkiintoani, pakottaa etsimään jotakin uutta, mutta Whoraclen laitan soimaan, kun lähden viemään koiria ulos tai hölkkään (jälkimmäisestä esimerkistä: ei koskaan). Choose your pick, it's yours to make.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Iced Earth - Days of Purgatory (1997)

Kokoelmat ovat aina vaikea tapaus - yleensä jätän ne ostamatta, koska ne riistävät sävellykset niiden alkuperäisestä kontekstistaan. Ymmärrän kyllä niiden merkityksen tapana tutustua yhtyeeseen ensikertaa, mutta konkarikuulijoille ne eivät tarjoa juuri mitään uutta, joitakin bonus- ja jämäbiisejä lukuun ottamatta.

Days of Purgatory yrittää sentään jotakin muuta: se on kokoelma, kyllä, mutta sen kappaleet ovat osittain tai kokonaan uudelleen äänitettyjä. Matt Barlow laulaa kaikki biisit - aina niistä vain demoilla alunperin julkaistuista rykäisyistä Dante's Infernoon asti - ja se itsessään tekee levystä kuuntelun arvoisen. Tai ainakin osan siitä. Jos konsepti on tämä, miksi koko kakkoslevylle on pitänyt ahtaa täyteen Burnt Offerings -biisejä? Olen myös sitä mieltä, että John Greeleyn tulkitsemina Night of the Stormrider -biisit ovat paljon kiukkuisempia ja rankempia, kuin Barlown käsittelyssä. Yksi kappale, joka on tyystin turhana levyllä, on Stormrider, koska sillä ei ole mitään uutta annettavaa - se on luultavasti levyllä vain päättämässä Angel's Holocaustin.

Days of Purgatory on kuuntelemisen arvoinen Iced Earthin pitkän linjan faneille. Se tuo jotakin uutta kehiin, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että se ei ole (etenkään täysihintaisena) hankkimisen arvoinen; ne samat kappaleet kuulee kyllä jostakin muualtakin, vaikkapa livelevy Alive in Athensilta, parempina versioina.

tiistai 26. elokuuta 2014

Dimmu Borgir - Enthrone Darkness Triumphant (1997)

Dimmu Borgir, tuo posereiden ja sellouttien kiistämätön kuningasbändi. Tuskin yksikään toinen yhtye - ehkä Slipknot ja Cradle of Filth voivat kilpailla tittelistä, mutta heikosti - on herättänyt yhtä paljon närää, ihastusta ja vihastusta, kuin "kaupallisen black metalin (mustat) messiaat". Yhtye aloitti melodisena black metal -yhtyeenä ja teki kaksi ensimmäistä levyään norjaksi; vähäinen tuntemukseni ja mututuntumani levyistä on se, että ne ovat kelvollisia, mutta eivät mullistavia (suuntaan taikka toiseen) teoksia.

Enthrone Darkness Triumphant teki Dimmu Borgirista suuren nimen. Levytyskieli muuttui englanniksi, ilmaisu entistä melodisemmaksi, jopa sinfoniseksi, ja kappaleiden koukkuja korostettiin. Avausraita Mouring Palace osuu mielestäni yhtyeen top 3 -kappaleiden listalle lähes missä tahansa yhteydessä - ja syystä: kappaleessa on sitä vinha tehoa; kauneutta, karkeutta ja kauheutta oikeassa suhteessa. Lyriikoihin en ota kantaa - ilmeisesti ne ovat jonkinmuotoisia saatanallisia vertauskuvia. Muu levy ei ole huono, taso ei putoa kertaakaan erinomaisesta aloitusraidasta järisyttävästi, muttaei kuitenkaan koskaan saavuta samaa oivaltavuuden, koukkujen ja rankkuuden episenteeriä. Levyn hitaammat kappaleet, erityisesti loistava Entrance, ovat levyn kohokohtia, vaikka - kuten sanottua - heikkoakaan hetkeä ei ole.

Haastaisin kaikki dimmuvihaajat kuuntelemaan Enthrone Darkness Triumphantin mahdollisimman avoimin mielin ja korvin. Se saattaa yllättää: levy ei ole sinfoniaorkesterilla puhkeamispisteeseen pumpattu kaupallinen ja rockradiosoittoa ansaitseva tuotos, vaan melodista black metalia ilman huonoa leimaa, joka termille ja yhtyeelle on sittemmin siunautunut. Ei se täydellinen levy ole, eikä -90-luvun parhaita (omissa korvissani), mutta se voi olla vuosikymmenensä tärkeimpiä levyjä (muistan joskus lukeneeni, että Imperiumi-net:issä levy rankattiin samaan tärkeyskategoriaan Dream Theaterin Images and Wordsin kanssa). Se osoitti, että äärimetallilla on markkinat, mahdollisuus käydä kaupaksi ja tehdä yhtyeille uran (jonka sitten voi sössiä mitä moninaisimmilla tavoilla).

Hauska muisto: ostin levyn yläasteikäisenä (sanotaan 8. luokalla) kollektiivisten suositusten jälkeen. Olin samoihin aikoihin lukenut Soundista Lordin haastattelun, jossa Mr. Lordi kertoi kuinka hän oli teininä kuunnellut uudet levyt aina kavereidensa kanssa "levyraatimaisesti". Tätähän piti päästä kokeilemaan. Naapurini kuunteli aina välillä heviä, aina välillä milloin mitäkin, joten hänhän oli oivallinen kandidaatti, eikö? Arvostelimme jokaisen kappaleen levyllä, ja jokainen ansaitsi arvosanan kouluasteikolla. Naapurini antoi milloin mitäkin - vuoroin kymppejä ja nelosia - eikä häntä kiinnostanut koko touhu sitten yhtään; pakotin hänet kuitenkin kuuntelemaan levyn kanssani loppuun. En muista mihin lopputulemaan päädyimme, mutta kai se oli jotakin ääripäiden väliltä. Levyraatia ei kokeiltu uudelleen, kertaepäonnistuminen riitti.

Hauska muisto osa 2: Kun ostin Enthrone Darkness Triumphantin, pidin sitä rankimpana levynä, jonka omistin, ja takuuvarmasti pelottavimpana tuotoksena (levyssä oli pentagrammi, le gasp!). Olin silloin neljätoista, c'moon!

Muistoista viis, sillä Enthrone Darkness Triumphant on hyvä levy. En ole koskaan pitänyt sitä erinomaisena tai mestarillisena tuotoksena (ehkä taustalla on juurikin kokemukseni levyraadista tai ties mistä), mutta nautinnollisena kuunneltavana, aina silloin tällöin, ja ehdottomasti yhtyeen parhaana levynä (ainakin niistä, jotka omistan/tunnen).

perjantai 22. elokuuta 2014

Children of Bodom - Something Wild (1997)

Aah, tätä nostalgian määrää! Children of Bodom on pääsyyllinen siihen, että musiikkimakuni on sellainen kuin on. Something Wild oli yhtyeen toinen levy, jonka tulin hankkineeksi... auta armias, kaksitoista vuotta sitten (ei helvetti, oikeasti...). Minulla ei siis ole mitään mahdollisuutta arvostella objektiivisesti levyä, joka on niin syvällä alitajunnassani ja kehityksessäni. Jos puolueetonta näkemystä halua, joudut menemään muualle.

On niin monta asiaa, mitä kertoa, mutta pitäisikö niitä kertoa? Pitäisikö minun kuvailla sitä, kuinka ala- ja yläasteen taitteessa kuuntelin lähes yksinoikeudella Children of Bodomin silloista tuotantoa, vai olisiko relevanttia mainita kuinka varhaisissa nettipeleissä oli Deadnight Warrior, vai kenties se, että Something Wild oli pitkään ainoa levy, josta minulla oli useampi painos (toisessa on kaksi bonusbiisiä, mikä silloin oli relevanttia)?

Ei, sanotaan jotakin muuta. Something Wild kuulostaa - ja on aina kuulostanut - hapuilevalta levyltä. Se tuntuu Children of Bodomilta ennen Children of Bodomia; vasta kakkoslevy Hatebreederillä yhtye löysi soundinsa, ainakin omissa korvissani. Esikoislevy on täynnä hyvin erikoisia ratkaisuja (puhdasta laulua mukailevaa ääntelyä, yksi mainitakseni, ja mielipuolisia kappalerakenteita mielipuolisten kappalerakenteiden takia, olkoon toinen), mutta niistä ei rakennu koherenttia kokonaisuutta. Ehkä katselen tätä anakronistisen tirkistysreiän kautta, mutta Something Wild on kiinnostavista ideoista huolimatta erittäin... no, hapuileva tuotos. Se tuntuu nuorien ja innokkaiden kaverien tekeleeltä, johon on dumpattu kaikki mahdollinen, mitä on mieleen sattunut tulemaan. Sanalla sanoen levy tuntuu sillisalaatilta, tilkkutäkiltä, sekamelskalta - onhan näitä ilmaisuja.

Mutta sillisalaattimaisuus tekee Something Wildista kiinnostavaa kuunneltavaa, joskaan ei erityisen hyvää levyä. Levy pitää kuulijansa jatkuvasti varpaillaan, kun mitä vain - ainakin melkein - voi tapahtua. Alexi Laiho repii hienoja liidejä kitarastaan (kuten olettaa sopii); melodiat tuovat vuoroin mieleen power metalin ja vuoroin jopa folkin; Laihon vokaalitkin ovat kovassa tikissä, varsin sähäkältä kuulostavia ärinäkärinöitä; musiikissa on sekä blastbeatia että ambientmaisia hetkiä.

Mutta sanani ovat irrelevantteja, sanoja sanojen takia. Minulla ei ole mitään oikeaa mielipidettä levystä, koska kaikki Children of Bodomin viisi ensimmäistä levy ovat niiiiiiiiiiin syvällä minussa, että en saisi sanottua mitään koherenttia, vaikka kirjoittaisin kirjan, joka olisi paksumpi kuin Sota ja Rauha, aiheesta. Something Wild on, that's it.

P.S. Kutsukaa laiskaksi, jos haluatte, mutta tällä tekstillä mennään.

tiistai 19. elokuuta 2014

Waltari - Yeah Yeah Die Die (A Death Metal Symphony in Deep C) (1996)

Ystäväni (moi Hippi!) soitti minulle vuoden 2007 tai 2008 paikkeilla. Hän ilmoitti olevansa kirpputorilla ja hänellä oli kädessään (muutaman euron huokeaan hintaan) Waltarin Yeah Yeah Die Die -levy (tästä eteenpäin YYDD); hän uteli minulta, että onko se ostamisen arvonen, kun kannessakin lukee death metal sinfonia. Sanoi, että ei ole - olin kuullut yhden hämmentävän tekeleen, joka ei ollut deathia, ei metallia, mutta sinfoniaa niidenkin edestä. Ystäväni ei ostanut levyä. Kelataan ajassa viisi vuotta eteenpäin. Olen (samaisen ystävän ja hänen kihalttunsa kanssa) Berlinissä reissussa. Museosaarella on pieni tori, jossa yksi koju myy levyjä. Menen kiusallani selailemaan valikoimaa, ja kappas, siinähän se YYDD on, viidellä eurolla. Päätän ostaa, kaikesta huolimatta.
Ehkä tämä on tapani sanoa, että sori Hippi, en tiennyt - olin kuullut vain levyn intron, joka ei olekaan metallia.

No, asiaan, joskus, vähitellen. Kuvailen levyä (poikkeuksellisesti) kertomalla jokaisesta (tai ainakin melkein) kappaleesta erikseen, koska vain siten on mahdollista yrittää selittää kuin selitystä kaihtava levy YYDD todellisuudessa on.

YYDD tosiaan alkaa pitkällä, liki kahdeksanminuuttisella kappaleella Misty Dreariness, jota muissa yhteyksissä voisi nimittää introksi, mutta ei ole. Okei, se asettaa tunnelman ja esittelee meidät päähahmolle (kyseessä on siis konseptilevy, btw) John Doelle. Viimeisen minuutin aikana Misty Dreariness kasvaa kasvamistaan, särökitarat tulevat mukaan, ja kun sävellys ei voi enää kasvaa, rumpali laskee neljään ja toinen kappale, A Sign alkaa. Enter death metal; eikä mikä tahansa death metal, vaan sinfonisin death metal, mitä tulet koskaan (tai ainakin hetkeen) kuulemaan. Örisijinä ei ole kukaan muu kuin Amorphiksen kitaristi ja alkuperäinen solisti Tomi Koivusaari. Noin puolen minuutin ajan kuulija kuvittelee, että nyt ollaan (vihdoin) päästy asiaan, death metaliin sinfoniaorkesterin säestyksellä. Sitten oopperalaulaja liittyy mukaan, ja häntä seuraa Waltarin nokkamies Kärtsy Hatakka ominaisine nenä-äänineen.

Seuraava kappale Deeper into Mud jatkaa samalla perusidealla kuin A Sign; myös The Struggle for Life and Death of "Knowledge" on death metalia, sekavaa ja sinfonista sellaista. Juuri kun kuulija luulee päässeensä mukaan levyn täysin poikkeukselliseen soundiin, YYDD haistattaa pitkät: kaksitoistaminuuttinen instrumentaali ilman tippaakaan death metalia, eli Completely Alone. Move sisältää räppäystä sinfoniaorkesterin soiton päälle, keskustellen oopperalaulajan kanssa; myös hevi-instrumentit tulevat mukaan, mutta ei ilman turntableja (mikä liekään suomenkielinen ilmaisu). Time, Irrelevant muistuttaa eniten alkupuolen kolmea sinfonista death metal -pläjäystä, missä vaiheessa kuulija luulee (jälleen) palanneensa hieman edes kelkkaan. Ei. Päätösraita The Top on elektrodiskorytmillä (ja ei, se ei lopu koko kuuden minuutin keston aikana) eteenpäin kulkeva... eh, sävellys; siinä on örinää, örkkikööriä, kuorolaulua, hävyttömän tarttuvaa hokemaa ("I make you see, make you see, make you see, make you see...").

Ajatukseni olivat ensimmäisellä kerralla samat kuin nyt: MITÄ. HELVETTIÄ.

Kyllä, YYDD on täysin erilainen levy, kuin mikään muu, mikä on koskaan tehty. Ilman räppäystä, diskopoljentoa ja milloin mitäkin sekoilua, sanoisin sitä hyväksi sinfoniseksi death metaliksi (Tomi Koivusaari oikeastaan tekee siitä erinomaisen pelkällä tulkinnallaan), mutta nyt minulla ei oikeasti ole mitään käsitystä kokonaisuudesta. Ja ei, tämä ei johdu laiskuudestani: olen kuunnellut levyn puolentoista vuoden aikana toistakymmentä kertaa, enkä vieläkään ymmärrä sitä, edes auttavasti. Tämä kuuluu jokaisen kokemushorisonttiin - jos ei muusta syystä, niin siitä, että sanani eivät riitä edes alustavasti kuvaamaan sitä, kaikkea sitä, mitään siitä.

P.S. Olen tietoinen levyn syntyhistoriasta ja taustasta. En jaksanut kerrata sitä, tällä kertaa. Wikipediasta löytyy kyllä tarinaa, jos kiinnostaa.

maanantai 18. elokuuta 2014

Stratovarius - Episode (1996)

Stratovarius oli minulle - kuten koko kaveriporukalleni ja valtaosalle ikäpolveni suomalaisille metallisydämille - erittäin tärkeä bändi, yksi ensimmäisiä, joista pidin isosti. Aluksi tykkäsin niistä "tylsistä" hittibiiseistä - Hunting High and Low, Kiss of Judas, Eagleheart (Elements pt. 1 oli juuri ilmestynyt, kun tutustuin bändiin - ja vähitellen makuni määrittyi tarkemmin. Mutta en ostanut levyjä, koska - tunnustan, kymmenen vuoden häpeän jälkeen - kopioin kavereitteni ostamia levyjä tietokoneelle ja kuuntelin Civilization III:n (tai milloin minkäkin) taustamusiikkina, joten minulle muodostui jonkinlainen käsitys levyistä, mutta ei riittävä. Silti sellainen käsitys, että en lähtenyt vähäisiä kuukausirahojani mälläämään puolituttuun levyyn.

Yksi niistä harvoista Stratovariuksen "kultakauden" levyistä, joita kavereillani ei ollut tai en ainakaan mennyt kopioimaan, oli Episode, ensimmäinen "kultakauden" levy; toinen hankintani oli heti ilmestyttään hankkimani Elements pt. 2. Ne Stratovarius-biisit, jotka olivat muovautuneet suosikeikseni vuosina 2003 ja 2004, olivat joko ne helpoimmin lähestyttävät hittivetoiset rykäisyt, tai sitten ne kaikkein nopeimmat, a'la Speed of Light. Tästä syystä petyin Episodeen, ja vaikutelma jäi seurakseni pitkäksi aikaa.

En pidä Episodea huonona levynä, vain tylsänä. Se alkaa hyvin: ensimmäisen viiden biisin joukossa on kolme nopeaa rykäisyä, joista kaksi (Father Time ja Speed of Light) ovat mielestäni edelleen levyn parhaat biisit. Speed of Lightin jälkeen kuitenkin tapahtuu jotain, levy kuin muuttaa muotoaan. Nopeat rykäisyt (tuntuivat, huom!) katosivat ja jäljelle jäi vain ylipitkiä ja hidastempoisia puoliballadeja. Okei, tämä ei ole totuus, mutta siltä minusta tuolloin tuntui ja olen ensimmäinen ihminen, joka myöntää minun olleen teini-ikäisenä erittäinkin lapsellinen tapaus, taipuvainen äkillisiin ja vääriin tuomioihin.

Näin jälkikäteen ajattelen Episoden painotus on edelleen hieman hakusessa - jos kärkeen läväytetään kaksi nopeaa vetoa, ja sitä viimeisen seitsemän sävellyksen joukossa ei ole yhtään (instrumentaalia lukuun ottamatta) suoraviivaisen nopeaa vetoa, ratkaisua voisi miettiä pitempään. Kyllä, ne hitaat, mannerlaattojen kokoiset riffit, jotka hallitsevat jälkipuoliskoa, toimivat loistavasti, mutta siitäkään huolimatta mielenkiintoni ei pysy loppuun asti. Vaikka siellä kuinka odottelisi hieno balladi Forever.

Episode on se Stratovarius-levy, mikä loi Stratovariuksen formaatin - samalla tavalla kuin Tunes of War loi Grave Diggerin formaatin. Se ei ole yhtyeen paras levy, mutta se saattaa hyvinkin olla tärkein, koska kaikki mitä seurasi, olisi ollut erilaista tai suorastaan mahdotonta Episoden esityötä. Tokihan Timo Tolkki oli Stratovarius-nimellä tehnyt useita (neljä?) levyjä, mutta vasta Episodella kaikki palikat loksahtivat oikeille paikoilleen: jäsenet soittavat hienosti yhteen, Tolkki tiluttaa häikäiseviä sooloja, Timo Kotipelto laulaa (rallienglannillaan) juuri niin korkealta ja kovaa kuin tarvitaan... Paketti on kasassa, Stratovarius on syntynyt.

Nyt, suokaa anteeksi, menen pällistelemään sitä pahuksen Speed of Lightin sooloa.

perjantai 15. elokuuta 2014

Moonspell - Irreligious (1996)

Ostin Irreligiousin noin vuosi sitten Kierrätyskeskuksen myymälästä Itäkeskuksesta häikäisevään euron hintaan, ja tunnustan, että jos hintaa olisi ollut tuplasti, olisi levy voinut (kenties!) jäädä ottamatta matkaan. Minulla oli siinä vaiheessa yhtyeeltä yksi myöhempi levy (The Butterfly Effect) josta en pitänyt, ja Irreligious lähti matkaani vain naurettavan alhaisen hintansa ansiosta. Odotukseni olivat hyvin matalalla - "jos tätä nyt kerran sietää kuunnella" - kun aloin kuunnella levyä. Ensimmäinen varsinainen kappale, sinkkulohkaisu Opium oli minulle jo entuudestaan tuttu ja ei siinä mitään, menevä ja silti varsin erikoinen sävellys, mutta täynnä koukkua ja tunnelmaa. Seuraavat biisit menivät ihmetellessä, että mitä olinkaan mennyt tekemään: solisti Fernando Riberon ääntämys oli aivan sietämätöntä aksenttimongerrusta, kappaleissa ei tuntunut olevan mitään punaista lankaa ja valtaosa kappaleista ei ollut kappaleita (tavalla jolla odotin) ollenkaan, vaan tunnelmapaloja, täysin hevittömiä flown pysäytyksiä.

Kuunteluni loppupuolella tapahtui jotain: ymmärsin levyn logiikan, sain jalkani ymmärryksen oven väliin ja levy oli kuunneltava samantien uudestaan, tämän uuden valaistumiseni hehkussa. En sano ymmärtäväni levyä kovinkaan hyvin vieläkään, mutta tavallaan minusta tuntuu siltä, että sitä ei pidäkään ymmärtää liian hyvin; Irreligious on tunnelmaa, ei aivopähkinää. Levyyn pitää upota, antaa sen luoda ympärille... eh, oopiumunimaisen synkän ja sekavan mielenmaiseman; täytyy antaa varjojen leijailla ja tanssia ympärillä, eikä niistä saa etsiä liikaa tuttuja muotoja.

Irreligious on kokeellinen, jopa proge, levy, mutta se ei tunnu siltä, jos sitä ei lähde liiaksi miettimään. Tämä on juuri levyn vahvuus: sitä voi lähestyä sekä puhtaasti fiiliksen kannalta, että musiikillisena haasteena, vaikka mielestäni jälkimmäinen tapa onkin enemmän tai vähemmän väärä. Levy ei ole niin syvä tuotos, että se kestäisi tarkkaa syyniä, vaan sen kokeellisuus ja uskaliaisuus on olemassa sitä varten, että se vahvistaisi tunnelmaa, upottaisi paremmin kuulijan outoon maailmaan, jossa mielikuvat välähtelevät salamoiden lailla näkökentän halki.

Kuten saattaa olla havaittavissa, olen runollisella päällä, ja siitä voi (ainakin osin) syyttää Moonspellin poikia. Mieleeni Irreligious tuo oopiumiluolassa (joojoo, olen liikakäyttänyt tätä sanaa, mutta kun levyllä on kappale Opium, joten olen tässä niin pirun luova, eikö!) istuva goottikirjailija tai -runoilija, joka muutaman pössyttelen jälkeen kirjoittaa ylös hämmentävää, näkyjensä inspiroimaa kauhukirjallisuutta. Toki tämä on vain vaikutelmani; todellisuudessa lyriikat taitavat olla varsin saatanallisia (sikäli olen oikein ymmärtänyt, Ribero on varsin antaumuksellinen LaVey-satanisti), mutta se ei pilaa tunnelmaa. Etenkin Raven Claws tuo mieleeni 1800-lukulaisen kauhuromaanin, a'la Bram Stoker tai Mary Shelly.

Pidän Irreligiousista, mutta sen tehokuunteleminen ei ole hyvästä: jos sitä tykittää liiaksi, se menettää osan charmistaan, huomattavan osan mystisestä aurastaan. Minulle Moonspellin toinen levy tulee olemaan levy, jonka kuuntelen kerran muutamassa kuukaudessa, kun haluan upota pimeään yöhön ympärilläni.

torstai 14. elokuuta 2014

Mercyful Fate - Into the Unknown (1996)

Ei sitä voi kieltää: -90-luvun Mercyful Faten levyjen taso laski toinen toistaan alemmas. Tietenkin täytyy muistaa, että missään välissä yhtye ei vajonnut susipaskuuden loputtomaan suohon, vaan laatuero on suhteellinen, verrattuna yhtyeen (ja sen solistin) muihin tuotoksiin. Kuten varmasti olet huomannut, arvon Lukija, King Diamond -yhtye julkaisi levynsä vuonna 1996; kaiken kaikkiaan -90-luvulla Mercyful Fate & King Diamond -duo (joissa molemmissa Kinkku itse oli pääsäveltäjänä) teki yhteensä yhdeksän (!) levyä, joista valtaosa julkaistiin välillä -94-99, joten tason laskun syytä ei tarvitse liian kaukaa etsiä. Harva, jos kukaan, pystyisi pitämään laatua yllä näin huikeassa levytysvauhdissa, joten ehkä tämä selittää jotain.

Mutta ei se mitään: Into the Unknown on Mercyful Faten tähän mennessä heikoin levy. Se ei ole huono - kuten sanoin - mutta se tuntuu B-puolille jätettyjen rykäisyjen kokoelmalta; harva kappale olisi sopinut yhtyeen kolmelle ensimmäiselle levylle, jos yksikään. Parhaimmat kappaleet ovat pääosin levyn alussa, ja loppua kohti puhti tuntuu lopppuvan: The Uninvited Guest toimii kaikin puolin loistavasti, samoin -70-luvun mieleeni tuovalla pääriffillä varustettu The Ghost of Change, ja vielä Fifteen Men and a Bottle of Rum on, kaikessa erikoisuudessaan, varsin toimiva veto, ehdottomasti levyn ikimuistettavimpia sävellyksiä. Yllättävästi levyn kohokohtien joukkoon nostaisin myös introna toimivan puolitoista minuuttisen Luciferin, joka on Isä meidän -rukouksen mukaelma arvattavalla twistillä - introssa on sitä oikeaa pahantahoista tunnelmaa, joka toisinaan tuntuu uupuvan Mercyful Faten myöhemmiltä tuotoksilta.

Melko tasan puolivälissä sävellysten taso alkaa laskea ja lyriikatkin saavat (liian) kornin sävyn - esimerkkinä mainittakoon huonoon sanaleikkiin perustuva Deadtime (käsitätkö: bedtime eli niinkuin deadtime, öhöhö!). Loppupuolen selkeä valopilkku on Mad Arab -tarinakaaren päättävä KutuluInto the Unknown kärsii siis samasta ilmiöstä kuin Time: se ei yksinkertaisesti kestä koko kolmevarttista mittaansa, ja löpö loppuu kesken kiihdytyksen. Onkin hauska leikkiä ajatuksella, että jos yhtye olisi kirjoittanut kaikki kaksikymmentä ja rapiat biisiä näille kahdelle levylle samoissa sessioissa ja karsinut yhden levyn verran materiaalia - tämä hypoteettinen tuotos saattaisi helpostikin olla Mercyful Faten uran paras levy. Nyt ilmiö on sama, mistä Metallica kärsi (vielä paljon, paljon, paljon rajummin, tosin) Load/Reload -aikoihin: ne ('Tallican tapauksessa vähät) helmet hautautuvat mitäänsanomattomampien tuotosten sekaan.

Mercyful Fate on Mercyful Fate eikä siitä pääse mihinkään: progella tatsilla soitettu semisaatanallinen heavy metal toimii paremmin kuin Finnair, jos verrataan valtaosaan muista metallibändeistä, jotka tässä ontuvassa analogiassa toimivat Malesian Airlainsin virkaa. King Diamond ei ole koskaan laulanut huonosti ja yhtyeen soitto kulkee yhteen, kappaleiden vaatimalla tavalla; groove on raskas ja heltymätön, melodisuutta unohtamatta.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Manowar - Louder Than Hell (1996)

Alustetaan kevyellä mairittelulla: pidin Manowarista nuorempana, kuten olen sanonut aiemminkin. Yksinkertainen, tarttuva ja uhmakas heavy metal vetosi teini-ikäiseen mukakiukkuiseen ja -uhmakkaaseen poikaan, jota kaikki vihasivat jne. Tyypillistä teiniangstia. Tuohon aikaan kuuntelin paljon -80- ja -90-lukujen taitteen Manowaria, levyjä Fighting the Worldista Louder Than Helliin. Ne eivät olleet suosikkejani, mutta selvästi positiivisen puolella. Koin anti-Manowar-kauteni noin vuoden 2009-2012 välillä enkä juuri kuunnellut yhtyeen tuotantoa; nykyään suhtautumiseni on jossakin siellä välimaastossa.

Siinä missä kolme muuta teinivuosieni tehokuunneltua levyä olivat siedettävästä laadukkaaseen, Louder Than Hell esittelee kaikki ne iänikuiset Manowar-stereotypiat huonoimmalla mahdollisella tavalla: sävellykset ovat yksinkertaisia ja täynnä koukkuja, mutta nämä elementit tekevät levystä tällä kertaa tylsän, ei lisäkuuntelua innottavan; lyriikoiden mystinen mytologia- ja fantasiatematiikka korvattu "metalli on ainoa totuus" -typeryydellä; oivaltavat melodiat, rohkea mielikuvilla leikittely ja jopa (hyvällä tavalla) lapsenomainen soturieepos on korvattu Return of Warlordin ja Number 1n kaltaisilla lihasten pullistelulla lihasten pullistelun takia. Touhu on saanut täysin naurettavia piirteitä, suorastaan absurdeja sävyjä ylimachoudessaan - koko... eh, teemasta tulee irvikuva juuri siitä, mitä sen pitäisi markkinoida. Samat, iänikuiset "heavy metal on parasta, vitut muista!" ja "me [Manowar & sen fanit] ollaan parhaita, muut on ihan paskoja eikä ne ymmärrä heavy metalista mitään!", sekä "Joey DeMaio on nero!":a unohtamatta, ovat aiemmin olleet vain yksi lyriikallisista teemoista, minusta aina se heikoin elementti, paljon kiinnostavampien rinnalla.

Ehkä Louder Than Hellia pitäisi kuunnella vastavetona The Triumph of Steelin kokeellisuudelle ja monipolvisuulle. Valitettavasti se ei tee levystä yhtään sen parempaa, päinvastoin: yhtye (tai siis, DeMaio) ylikompensoi, yksinkertaisti liikaa ja riisui samalla pois niin suuren osan soundistaan, että se kuuluisa sielu, mikä tekemisessä aiemmin oli ollut, kuoli tai ainakin karkasi.

Olen ehkä liian ankara levylle. Totta puhuakseni kuuntelin Louder Than Hellia ihan mielelläni, vaikka olin kivuliaan tietoinen kuinka ala-arvoista sen sisältö oli, ja etenkin nopeat veisut Outlaw ja The Power ovat kelvollisia tuotoksia. Hatunnoston yhtye ansaitsee siitä, että he laittoivat levylle kaksi varsin pitkää (ja ehkä niitä voisi kutsua erillaisuutensa vuoksi kokeellisiksi) instrumentaalia, mutta valitettavasti kappaleet itsessään eivät ole riittävän hyviä pitämään mielenkiintoa yllä. Myöskään pakollinen balladi Courage ei saavuta tarvittavaa emotionaalista paatosta - se on heikko veisu, vaikka sitä ei vertaisi huomattavasti parempaan Heart of Steeliin.

Louder Than Hell on heikko levy. Se on heikko samalla tavalla kuin Commando on heikko elokuva: se on liian täynnä itseään, liian tietoinen ja tietämätön itsestään. Jos pitää - sanon tämän valitellen - tyhmästä ja yksinkertaisen sanoman omaavasta heavy metalista, Louder Than Hell on "right up your alley".

tiistai 12. elokuuta 2014

King Diamond - The Graveyard (1996)

The Graveyard on erinomainen levy - tämän ei pitäisi olla mikään yllätys kenellekään, joka on lukenut tätä blogia yhtään pitempään; lukeehan levyn kannessa nimi "King Diamond". Siinä missä edellinen The Spider's Lullabye tuntui täytebiisien kokoelmalta ja löysältä kokonaisuudelta, The Graveyard iskee kehiin yhden Kingin uran parhaista tarinoista ja tunnelmaltaan täysin uniikin levyn.

The Graveyard kertoo tarinan miehestä, joka on tuomittu vankilamielisairaalaan pomonsa tyttölapsen (Lucy) seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mihin hän on - omien sanojensa mukaan - syytön ja todellinen syyllinen on lapsen isä. "Who do you think they believed?" hahmo kysyy kuulijalta kerratessaan tapahtumia ja oikeudenkäyntiä. Hahmo pakenee mielisairaalasta, majoittuu hautausmaalle ja alkaa suunnitella kostoaan MacKenzie-nimisen pomon pään menoksi. Pahoittelen, mutta minun on spoilattava tarina, sillä vain siten voin päästä käsiksi joihinkin levyn parhaista ja oivaltavimmista kohtauksista - jos olet päättänyt tutustua levyyn sanoin minä mitä vain, kannattaa... eh, ehkä vilkuilla muualle kappaleen verran?

Päähahmo sieppaa Lucyn, hautaa tämän yhteen seitsemästä identtisestä haudasta ja pakottaa MacKenzien kaivamaan tyttönsä ylös - miesparalla on vain kolme yritystä. Lucy selviää ja päähahmo pitää pomolleen oikeudenkäynnin, jossa kostaja on tuomari, jury ja syyttäjä että puolustusasianajaja. Hän tuomitsee uhrinsa kuolemaan, missä King esittelee häikäisivimpiä vokaaleja, joita olen koskaan kuullut kenenkään milloinkaan missään tulkinneen - kotisolistit, älkää vaivautuko yrittämään. Isän kuoltua Lucy surmaa päähahmon ja irrottaa tämän pään (jos menettää pään hautausmaalla, sielu jää päähän, levyllä väitetään). Koko levy päättyy äänneleikkiin "I'll be with Lucy forever" ("I'll be with Lucifer"), kun tyttö ahtaa irrotetun pään laukkuunsa.

Tarinassa ei ehkä ole samanlaisia symbolisia ulottuvuuksia kuin "THEM"in tarinassa, mutta jos sen ottaa "vain" kauhutarinana, se toimii loistavasti. Päähahmo on täysi kahjo emmekä voi kuulijoina tietää puhuuko hän edes etäisesti totta. Sekopäiseen hahmoon ja äärettömän sairaaseen tarinaan yhdistettynä Kingin tulkinta on kenties herran uran kohokohta: kun hän laulaa Daddyn tai I Amin kaltaisia kappaleita, sen vain yksinkertaisesti uskoo ja näkee silmien edessä. Jos joku muu solisti olisi hokenut "You have to get his daughter, his daughter", homma ei yksinkertaisesti toimisi, mutta Kingin tulkinnalla aavekuoro kertoo toimintaohjeita.

Levyn tunnelma on erinomainen, vaikka (tai juuri sen takia?) soundit ovat - sanalla sanoen - paskat. Soundipolitiikka on vielä The Spider's Lullabyeta heikompaa, koska kitarasoundi on ohut ja outo. Mutta siinä on yksi levyn tunnelman peruskiviä, ainakin minulle: The Graveyard ei toimisi kliinisillä, yli-protoolatuilla soundilla, joissa musiikillinen Photoshop on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Likainen tarina vaatii likaisen soundin. Mutta totuudennimissä on sanottava, että paremmat soundit (kitarasoundi erityisesti) tuskin pilaisivat kokemusta.

Yksittäisinä kappaleina levyn kohokohtina ovat (ainakin minulle) Daddy, mielipuolinen I Am, tunnelman levylle asettava Black Hill Sanitarium sekä erikoinen ja livenä loistavasti toimiva Up From the Grave, mutta vain harvoin sävellykset tuntuvat täytteeltä, joten kaikenkaikkiaan kyseessä on loistava paketti - aina tunnelmalliseen kansikuvaan (alkuperäiseen!) asti. En suosittelisi tutustumaan yhtyeeseen The Graveyardin kautta, mutta silmissäni (ilmeisesti olen melko yksin tämän kanssa: Metal-Archives.com -sivustolla levy on arvosteltu Kingin uran heikoimmaksi; mene ja tiedä) levy kuuluu jokaisen fanin kokoelmaan. King ei tehnyt toista samanlaista levyä - yhtä sairasta ja sekopäistä - joten pelkästään sen takia rahojen sijoittaminen on oikein.

maanantai 11. elokuuta 2014

In Flames - The Jester Race (1996)

Järisyttävä uutispaukku: In Flames oli joskus kiinnostava ja hyvä bändi. Tiedän, siitä on pitkä aika - Vantaanjoessa on virrannut paljon vettä ja niin edelleen - mutta -90-luvulla Göteborgin kasvatit olivat luomassa uutta soundia, jota kutsutaan nykyään kaupungin mukaan nimetyksi death metalin alalajiksi. Kuten menin mainitsemaan At the Gatesin kohdalla, kolme päätekijää tässä liikkessä olivat At the Gates, Dark Tranquility ja In Flames  - toki Soilwork ynnä muut osallistuivat, mutta nämä kolme ovat yleisimmin mainitut (minä näen Soilworkin merkityksen lähinnä göteborg-soundin hienojalostajana, mistä kohta lisää). Kolmikosta vain Dark Tranquility pysyi (no, mutkia oikoen mennään, mutta menkööt) soundissa, kun At the Gates hajosi (ja raunioista kohosi thrash-jyrä The Haunted) ja In Flames...


Ennen kuin jutellaan The Jester Racesta, on pakko käydä läpi kuinka In Flames kauppasi sielunsa. Kuten olen aiemmin maininnut useita kertoja, en pidä tämäntyylisestä jälkiviisastelusta ja ennakoinnista, mutta tällä kertaa suhtautumiseeni vaikuttaa suuresti se, mitä muuta yhtye on tehnyt sittemmin. Aina Claymaniin asti In Flames pysyi suhteellisen uskollisena alkuperäiselle soundilleen - toki joitakin myönnytyksiä, etenkin em. levyllä, kaupalliseen suuntaan tapahtui, mutta tärkeimmät elementit olivat tallella. Jos esikoislevy Lunar Strain lasketaan mukaan, In Flames teki viisi "oikeaa" levyä, joita arvostetaan nykyään enemmän tai vähemmän tärkeinä levyinä, ainakin melodisen death metalin merkkipaaluina. Sitten, uuden vuosituhannen ja Reroute to Remain -levyn myötä yhtye hyppäsi hain - tai ainakin muutti musiikillista suuntaansa rajusti. Poissa oli oivaltava, sekä melodista että death metalia syleilevä monipolvinen musiikki, tilalla yksiuloitteinen ja pop-koukkuihin perustuva esimetalcore (jota Metal-Archives.com kutsuu "melodiseksi groove metaliksi"). Juuri surullisen kuuluisan selloutin aikoihin tutustuin yhtyeeseen ja pidän edelleen Reroute to Remainista (osin varmasti nostalgiasyistä), mutta arvostan enemmän yhtyeen aiempia tuotoksia niiden kunnianhimon takia - en ole ostanut vuoden 2002 jälkeen julkaistuja yhtyeen levyjä, koska minua ei yksinkertaisesti kiinnosta kuinka alas yksi yläasteikäni tärkeimpiä bändejä voi vajota. The Quiet Placen kaltaiset hirvitykset ovat jo aivan liikaa.

Kuten tuli jo hieman sivuttuakin, The Jester Race on oivallinen levy. Jos sitä kuuntelee nyky-In Flamesin valossa, se on häkellyttävää kuultavaa; oikealla kontekstilla sen hienouden voi ymmärtää hämmentymättä. Levy osaa yllättää: milloin mennään akustisesti säestettyjen melodioiden viipyilevässä tunnelmoinnissa, milloin päälle räjähtää blastbeatia ja aitoa death metal -sahausta. Kun joukkoon laitetaan vain örisevä - ja hyvin öriseekin - Anders Fridén, on kasassa paketti, joka on melodista death metalia koko olemuksellaan. Erityisesti onnistuneina vetoina nostaisin esiin Moonshieldin, Artifacts in the Black Rainin, Lord Hypnosin (huvittavine typoineen) ja Jester Racen - ja oikeastaan koko levyn. Kyseessä on sen verran tiivis paketti, jossa on sopivassa määrin moniuloitteisuutta ja paketin kasassa pitävää kiinteyttä, että ihan häkellyttää. Minun täytyy kumartaa ja todeta, että The Jester Race on kestänyt vuodet erittäin ansiokkaasti, edelleen tuoreelta kuulostaen.

P.S. Pahoittelen historiikkia. Kyllä sitä levyäkin sivusin, hieman, lopuksi.

perjantai 8. elokuuta 2014

Iced Earth - The Dark Saga (1996)

En ole yhtään yllättynyt, että joissakin piireissä The Dark Sagaa pidetään Iced Earthin "sellouttina": levy on hidastempoisempi ja melodisempi sekä näennäisesti seesteisempi. Olen jyrkästi erimieltä "selloutista", sillä vaikka levy todella on hitaampi ja melodisempi kuin rässimmät ja räväkämmät edeltäjänsä, se ei ole missään nimessä seesteinen, rauhallinen tai helppo levy. Yhdessä yhdyn (ainakin Metal-Archives.com -saitin) arvostelijoiden kollektiiviiseen mielipiteeseen: The Dark Saga ei ole yhtä hyvä kuin kaksi edeltäjäänsä.

Suurin ongelma minulle on kappalemateriaalinen yksiuloitteisuus. Levyllä on muutama nopeampi, hirmuisen raivokas kappale (aivan erityisesti Violate), mutta muu materiaali on keskitempoista, tunnelmoivaa ja raskasta riffittelyä Matt Barlown jylistessä tavaramerkkitylytystään (mistä kohta lisää). I Died For You, The Hunter, Scarred, Slave to the Dark... kappaleet ovat liian homogeenisiä, vaikka ne olisivatkin kuinka hyviä - jopa riffi-inferno Violate alkaa tunnelmoivalla melodialla. Etenkin The Suffering -trilogian kaksi ensimmäistä kappaletta (Scarred ja Slave to the Dark) tuntuvat filleriltä, täytteeltä täytteen takia.

Vaikka materiaali on yksiuloitteista, se ei ole huonosti tehtyä. Jon Schafferin riffikäsi on aina ollut hirmuisessa iskussa (ainakin -90-luvulla; muusta voimme taistella) eikä miehen sävellyksissä ole yhtään ylimääräistä, vaan vain ja ainoastaan tarpeellinen - ottakaa oppia Dragonforce ja kumppanit (okei, totuuden nimissä on sanottava, että nyky-Dragonforce on päässyt eroon karmaisevasta maneeristaan). Esimerkkinä Schafferin laadukkaasta työstä mainittakoon Violaten yksinkertainen, aina yhtä toimiva ja monesti (herran itsensä toimesta) kopioitu laukkariffi.

Matt Barlow laulaa häikäisevän hienosti. Jos herran ilmaisu toimi erinomaisesti jo Burnt Offeringsilla, niin The Dark Sagalla aiempi raaka timantti on hioutunut entistä selkämmäksi poranteräksi, jolla mennään läpi mistä vain. Harvalla solistilla maailmassa - mielestäni - on samanlaista voimaa, käskytystä ja tunteellisuutta äänessään kuin Barlowlla; hän kuulostaa läpi levyn vuoroin vihaisimmalta olennolta universumin historiassa, haavoittuvalta ja loukatulta mieheltä ja uhkaavalta helvetindemonilta. Ottaen huomioon levyn teeman - The Spawn -sarjakuvan, jota en tunne kuin pintapuolisesti - skaala on juuri oikeanlainen.

The Dark Saga on hyvä levy - jopa erinomainen - mutta se kärsii homogeenisestä kappalemateriaalistaan, jotta se kestäisi koko mittansa. Henkilökohtaisesti nostaisin levyn kohokohdiksi The Last Laughin (jossa basso antaa riffin rytmin, kitaroiden tyytyessä soittamaan pelkkiä pitkiä sointuja), Violaten ja päätösraita A Question of Heavenin, jossa Barlow ei pitele mitään takanaan. Kokonaisuus on tiukka, mutta valitettavan tylsä - tämän takia se jää Burnt Offeringsin epätasaisemman kokonaisuuden taa.

torstai 7. elokuuta 2014

Helloween - The Time of the Oath (1996)

Olisi väärin sanoa Helloweenin The Time of the Oathia faktuaalisesti erinomaiseksi levyksi - se ei ole huono, mutta ei mitenkään erityisen hyvä - mutta sen (ja etenkin sitä edeltävän Master of Ringsin) merkitys yhtyeelle itselleen ja samalla myös koko power metal -skenelle on huomattava. Tämä vaatii historiikin... jälleen kerran.

Helloween teki -80-luvun lopussa kaksi nykymuotoisen power metalin kantaisää ja virstanpylvästä: Keeper of the Seven Keys pt. 1 ja pt. 2 ovat edelleen laadukkaita tuotoksia, kaksikymmentäviisi vuotta julkaisunsa jälkeen. Mestariteosten jälkeen visionääri ja pääsäveltäjä Kai Hansen lähti yhtyeestä ja perusti toisen tärkeän saksalaisen power metal -bändin, Gamma Rayn. Hansenin lähdön ja kahden huikean suositun ja onnistuneen levyn jälkeen on Helloweenin jässiköillä tainnut mennä ns. pupu (tai kurpitsa?) pöksyyn. Solisti Michael Kiske otti vetovastuun ja kurssi oli yhä melodisempaa ja - paremman sanan puutteessa - epämetallisempaa ilmaisua; toisaalta on huomioitava, että heavy metal julistettiin noihin aikoihin kuolleeksi, joten sitä taustaa vasten ratkaisu on ymmärrettävämpi joskaan ei hyväksyttävissä. Flopanneen Chameleonin jälkeen seurasi kurssinkorjaus: Kiske ulos, Andi Deris tilalle ja vuotta myöhemmin uusi levy, Master of Rings, joka palautti Helloweenin statuksen power metallin kantaisinä ajankohtaiseksi.

Master of Rings tai sitä seuranneet levyt The Time of the Oath ja Better Than Raw eivät ole hassumpia tuotoksia ja materiaali on niiden välillä varsin samankaltaista, joten ehkä niitä voitaisiin pitää löyhänä trilogiana, kunnianpalautuskaanonina. Näistä levyistä omistan vain tällä kertaa käsiteltävänä olevan The Time of the Oathin, mutta tuntemuksellani voin sanoa, että samat sanat pätevät oikeastaan koko kolmikkoon: kelpo poweria, joka toimii hyvän mediaanin molemmilla puolilla, ajoittaen käväisten pohjamudissa tai Keepers-tasoisissa klassikoissa.

The Time of the Oath on parhaimmillaan nopeimmillaan: avauskaksikko We Burn ja Steel Tormentor sekä levyn parhaaksi osoittautunut Before the War edustavat mielestäni Deris-aikaista Hillowiiniä parhaillaan ja powereimmillaan. Joukossa on paljon hitaampia sävellyksiä - onpa joukossa jopa balladeja, Forever and One ja If I Knew - ja nekin toimivat, mutta huiput osuvat kiivastempoisempiin rykäisyihin. Deriksen laulu - josta ollaan montaa mieltä; Kiske-fanaatikot väittävät hänen olevan sopimaton power metaliin - toimii mielestäni loistavasti ja minulle hän on Helloweenin "oikea" ääni... kahdenkymmenen vuoden kokemuksella ja liki kymmenen (melko) tasalaatuisen levyn meriiteillä. Mietippä: Kiske oli yhtyeessä noin viisi vuotta ja teki neljä levyä, joista kaksi oli erinomaisia (ainakin kollektiivisesti ollaan tätä mieltä) ja kaksi susipaskaa - go figure.

Suurin ongelmani The Time of the Oathin kanssa on sen mitta: yli tunti on liikaa. Levyltä voisi ilman syyllisyydentuntoja napsaista pois Kings Will Be Kingsin, A Million to Onen ja If I Knewn kaltaisia sävellyksiä pois ilman, että levylle tapahtuisi muuta kuin virtaviivaistamista. Em. sävellykset ovat kelpo vetoja, mutta tuntuvat fillereiltä ja täten tarpeettomilta. Muuten kyseessä on kelpo levy, joka kärsii vain siitä, että se on niin nimekkään yhtyeen tuotos - sen merkitys yhtyeelle ja skenelle ylittää sen faktuaalisen laadun.

P.S. Kun puhun Keeperseistä nerokkaina ja hienoina levyinä, referoin kollektiivista mielipidettä. Oma näkemykseni kaksikon ensimmäiseen puolikkaaseen löytyy blogista.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Grave Digger - Tunes of War (1996)

Ihan alkuun pahoitteluni, että tässä on kestänyt näikin pitkään - osasyyn saatte viskata Bloggerin suuntaan, sillä tänään saitti on toiminut ajoittain, eikä meinaa millään suostua a) päästämään minua kirjautumaan ja b) julkaisemaan tekstiä.

Tunes of War on Se Grave Digger Levy. Sen tyyliä ja tasoa yhtye on - suoremmin tai epäsuoremmin - yrittänyt imitoida lähes kaksi vuosikymmentä. Mielestäni se on erinomainen levy, mutta ei yhtyeen paras, vaikka onkin helppoa ja turvallista sanoa, että se on yhtyeen tärkein levy.

Tunes of War teki Grave Diggeristä THE Grave Diggerin. Aiemmilla levyillä olleet rönsyt -kappalemateriaalin heikkous, vaihtelevat lyriikka-aiheet (laatu ei ole koskaan ollut lähelläkään neroutta) ja toisinaan hapuileva tyylitajukin - ovat nyt poissa. Chris Bothendahl ja kumppanit ovat luoneet levyllä soundin, joka on kestänyt aikaa ja toimii edelleen kuin se kuuluisa junanvessa (sivuhuomautus: junanvessahan toimii todella hyvin; mitä vain pudottaa sisältönsä raiteille?) Ensimmäistä kertaa levyllä on myös balladi - The Ballad of Mary - ja Bothendahlin... er, lemmymäinen tulkinta sopii jopa herkkään, lähes yksinomaan akustiseen kappaleeseen paremmin kuin uskoisi. Levyllä on myös kaksi yhtyeen kenties suurinta keikkahittiä: Dark of the Sun sekä ikivihreä Rebellion. Lyriikallisestikin yhtye tuntuu löytäneen uomansa: ei enää riipaisevia mutta banaaleja kipaleita lapsisotilaista tai tusinakasariaiheita; Tunes of War kertaa Skotlannin (ainakin sen maa-alueen, jota nykyään Skotlanniksi kanonisoimaa) sotahistoriaa. On siis helppo nähdä mistä levy on saanut asemansa yhtyeen ja fanien silmissä.

Minulle Tunes of War on kuitenkin jäänyt asemansa vangiksi. Monet avainelementeistä, mitkä tekevät levystä niin hyvän ja toimivan, on tehty paremmin muilla yhtyeen levyillä: Ballad of Marya parempi ja tunteellisempi biisi on The Last Supperilta löytyvä Always and Eternally; groovaavia ja keskitempoisia kappaleita (a'la The Truth, Dark of the Sun) on yhtyeen diskografia täynnä, monesti onnistuneempia (kuten legendaarinen Grave in the No-Man's Land) kuin em. sävellykset; nopeista kappaleista Knights of the Crossin sietämätön riffi-inferno toimii kokonaisuutena paremmin kuin Tunes of Warin nopeat rykäisyt. Kaikissa osa-alueissa Tunes of War tuntuu alkiolta - joskin erinomaiselta sellaiselta - josta myöhemmin kasvaa vielä parempia levyjä ja tuotoksia.

En pidä tällaisesta anakronistisesta ennakoinnista yhtään, mutta mitenkään muuten en voi selittää suhdettani Tunes of Wariin. En tutustunut yhtyeeseen levyn myötä, ja sain skottihistorianoppitunnin kokoelmaani vasta ostettuani puolitusinaa myöhempää tuotosta; niihin verratessani Grave Diggerin arkkityyppilevytys jää valtaosin ottavaksi osapuoleksi... huikeista hetkistään ja laadustaan huolimatta.

P.S. "The clans are marching against the law / bagpipers play the tunes of war!/ Death and glory I will find / rebellion on my mind!" Yritäppä olla laulamatta tätä mukana livenä - et onnistu.