Moonspell - Irreligious (1996)

Ostin Irreligiousin noin vuosi sitten Kierrätyskeskuksen myymälästä Itäkeskuksesta häikäisevään euron hintaan, ja tunnustan, että jos hintaa olisi ollut tuplasti, olisi levy voinut (kenties!) jäädä ottamatta matkaan. Minulla oli siinä vaiheessa yhtyeeltä yksi myöhempi levy (The Butterfly Effect) josta en pitänyt, ja Irreligious lähti matkaani vain naurettavan alhaisen hintansa ansiosta. Odotukseni olivat hyvin matalalla - "jos tätä nyt kerran sietää kuunnella" - kun aloin kuunnella levyä. Ensimmäinen varsinainen kappale, sinkkulohkaisu Opium oli minulle jo entuudestaan tuttu ja ei siinä mitään, menevä ja silti varsin erikoinen sävellys, mutta täynnä koukkua ja tunnelmaa. Seuraavat biisit menivät ihmetellessä, että mitä olinkaan mennyt tekemään: solisti Fernando Riberon ääntämys oli aivan sietämätöntä aksenttimongerrusta, kappaleissa ei tuntunut olevan mitään punaista lankaa ja valtaosa kappaleista ei ollut kappaleita (tavalla jolla odotin) ollenkaan, vaan tunnelmapaloja, täysin hevittömiä flown pysäytyksiä.

Kuunteluni loppupuolella tapahtui jotain: ymmärsin levyn logiikan, sain jalkani ymmärryksen oven väliin ja levy oli kuunneltava samantien uudestaan, tämän uuden valaistumiseni hehkussa. En sano ymmärtäväni levyä kovinkaan hyvin vieläkään, mutta tavallaan minusta tuntuu siltä, että sitä ei pidäkään ymmärtää liian hyvin; Irreligious on tunnelmaa, ei aivopähkinää. Levyyn pitää upota, antaa sen luoda ympärille... eh, oopiumunimaisen synkän ja sekavan mielenmaiseman; täytyy antaa varjojen leijailla ja tanssia ympärillä, eikä niistä saa etsiä liikaa tuttuja muotoja.

Irreligious on kokeellinen, jopa proge, levy, mutta se ei tunnu siltä, jos sitä ei lähde liiaksi miettimään. Tämä on juuri levyn vahvuus: sitä voi lähestyä sekä puhtaasti fiiliksen kannalta, että musiikillisena haasteena, vaikka mielestäni jälkimmäinen tapa onkin enemmän tai vähemmän väärä. Levy ei ole niin syvä tuotos, että se kestäisi tarkkaa syyniä, vaan sen kokeellisuus ja uskaliaisuus on olemassa sitä varten, että se vahvistaisi tunnelmaa, upottaisi paremmin kuulijan outoon maailmaan, jossa mielikuvat välähtelevät salamoiden lailla näkökentän halki.

Kuten saattaa olla havaittavissa, olen runollisella päällä, ja siitä voi (ainakin osin) syyttää Moonspellin poikia. Mieleeni Irreligious tuo oopiumiluolassa (joojoo, olen liikakäyttänyt tätä sanaa, mutta kun levyllä on kappale Opium, joten olen tässä niin pirun luova, eikö!) istuva goottikirjailija tai -runoilija, joka muutaman pössyttelen jälkeen kirjoittaa ylös hämmentävää, näkyjensä inspiroimaa kauhukirjallisuutta. Toki tämä on vain vaikutelmani; todellisuudessa lyriikat taitavat olla varsin saatanallisia (sikäli olen oikein ymmärtänyt, Ribero on varsin antaumuksellinen LaVey-satanisti), mutta se ei pilaa tunnelmaa. Etenkin Raven Claws tuo mieleeni 1800-lukulaisen kauhuromaanin, a'la Bram Stoker tai Mary Shelly.

Pidän Irreligiousista, mutta sen tehokuunteleminen ei ole hyvästä: jos sitä tykittää liiaksi, se menettää osan charmistaan, huomattavan osan mystisestä aurastaan. Minulle Moonspellin toinen levy tulee olemaan levy, jonka kuuntelen kerran muutamassa kuukaudessa, kun haluan upota pimeään yöhön ympärilläni.