Ystäväni (moi Hippi!) soitti minulle vuoden 2007 tai 2008 paikkeilla. Hän ilmoitti olevansa kirpputorilla ja hänellä oli kädessään (muutaman euron huokeaan hintaan) Waltarin Yeah Yeah Die Die -levy (tästä eteenpäin YYDD); hän uteli minulta, että onko se ostamisen arvonen, kun kannessakin lukee death metal sinfonia. Sanoi, että ei ole - olin kuullut yhden hämmentävän tekeleen, joka ei ollut deathia, ei metallia, mutta sinfoniaa niidenkin edestä. Ystäväni ei ostanut levyä. Kelataan ajassa viisi vuotta eteenpäin. Olen (samaisen ystävän ja hänen kihalttunsa kanssa) Berlinissä reissussa. Museosaarella on pieni tori, jossa yksi koju myy levyjä. Menen kiusallani selailemaan valikoimaa, ja kappas, siinähän se YYDD on, viidellä eurolla. Päätän ostaa, kaikesta huolimatta.
Ehkä tämä on tapani sanoa, että sori Hippi, en tiennyt - olin kuullut vain levyn intron, joka ei olekaan metallia.
No, asiaan, joskus, vähitellen. Kuvailen levyä (poikkeuksellisesti) kertomalla jokaisesta (tai ainakin melkein) kappaleesta erikseen, koska vain siten on mahdollista yrittää selittää kuin selitystä kaihtava levy YYDD todellisuudessa on.
YYDD tosiaan alkaa pitkällä, liki kahdeksanminuuttisella kappaleella Misty Dreariness, jota muissa yhteyksissä voisi nimittää introksi, mutta ei ole. Okei, se asettaa tunnelman ja esittelee meidät päähahmolle (kyseessä on siis konseptilevy, btw) John Doelle. Viimeisen minuutin aikana Misty Dreariness kasvaa kasvamistaan, särökitarat tulevat mukaan, ja kun sävellys ei voi enää kasvaa, rumpali laskee neljään ja toinen kappale, A Sign alkaa. Enter death metal; eikä mikä tahansa death metal, vaan sinfonisin death metal, mitä tulet koskaan (tai ainakin hetkeen) kuulemaan. Örisijinä ei ole kukaan muu kuin Amorphiksen kitaristi ja alkuperäinen solisti Tomi Koivusaari. Noin puolen minuutin ajan kuulija kuvittelee, että nyt ollaan (vihdoin) päästy asiaan, death metaliin sinfoniaorkesterin säestyksellä. Sitten oopperalaulaja liittyy mukaan, ja häntä seuraa Waltarin nokkamies Kärtsy Hatakka ominaisine nenä-äänineen.
Seuraava kappale Deeper into Mud jatkaa samalla perusidealla kuin A Sign; myös The Struggle for Life and Death of "Knowledge" on death metalia, sekavaa ja sinfonista sellaista. Juuri kun kuulija luulee päässeensä mukaan levyn täysin poikkeukselliseen soundiin, YYDD haistattaa pitkät: kaksitoistaminuuttinen instrumentaali ilman tippaakaan death metalia, eli Completely Alone. Move sisältää räppäystä sinfoniaorkesterin soiton päälle, keskustellen oopperalaulajan kanssa; myös hevi-instrumentit tulevat mukaan, mutta ei ilman turntableja (mikä liekään suomenkielinen ilmaisu). Time, Irrelevant muistuttaa eniten alkupuolen kolmea sinfonista death metal -pläjäystä, missä vaiheessa kuulija luulee (jälleen) palanneensa hieman edes kelkkaan. Ei. Päätösraita The Top on elektrodiskorytmillä (ja ei, se ei lopu koko kuuden minuutin keston aikana) eteenpäin kulkeva... eh, sävellys; siinä on örinää, örkkikööriä, kuorolaulua, hävyttömän tarttuvaa hokemaa ("I make you see, make you see, make you see, make you see...").
Ajatukseni olivat ensimmäisellä kerralla samat kuin nyt: MITÄ. HELVETTIÄ.
Kyllä, YYDD on täysin erilainen levy, kuin mikään muu, mikä on koskaan tehty. Ilman räppäystä, diskopoljentoa ja milloin mitäkin sekoilua, sanoisin sitä hyväksi sinfoniseksi death metaliksi (Tomi Koivusaari oikeastaan tekee siitä erinomaisen pelkällä tulkinnallaan), mutta nyt minulla ei oikeasti ole mitään käsitystä kokonaisuudesta. Ja ei, tämä ei johdu laiskuudestani: olen kuunnellut levyn puolentoista vuoden aikana toistakymmentä kertaa, enkä vieläkään ymmärrä sitä, edes auttavasti. Tämä kuuluu jokaisen kokemushorisonttiin - jos ei muusta syystä, niin siitä, että sanani eivät riitä edes alustavasti kuvaamaan sitä, kaikkea sitä, mitään siitä.
P.S. Olen tietoinen levyn syntyhistoriasta ja taustasta. En jaksanut kerrata sitä, tällä kertaa. Wikipediasta löytyy kyllä tarinaa, jos kiinnostaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti