Dimmu Borgir - Enthrone Darkness Triumphant (1997)

Dimmu Borgir, tuo posereiden ja sellouttien kiistämätön kuningasbändi. Tuskin yksikään toinen yhtye - ehkä Slipknot ja Cradle of Filth voivat kilpailla tittelistä, mutta heikosti - on herättänyt yhtä paljon närää, ihastusta ja vihastusta, kuin "kaupallisen black metalin (mustat) messiaat". Yhtye aloitti melodisena black metal -yhtyeenä ja teki kaksi ensimmäistä levyään norjaksi; vähäinen tuntemukseni ja mututuntumani levyistä on se, että ne ovat kelvollisia, mutta eivät mullistavia (suuntaan taikka toiseen) teoksia.

Enthrone Darkness Triumphant teki Dimmu Borgirista suuren nimen. Levytyskieli muuttui englanniksi, ilmaisu entistä melodisemmaksi, jopa sinfoniseksi, ja kappaleiden koukkuja korostettiin. Avausraita Mouring Palace osuu mielestäni yhtyeen top 3 -kappaleiden listalle lähes missä tahansa yhteydessä - ja syystä: kappaleessa on sitä vinha tehoa; kauneutta, karkeutta ja kauheutta oikeassa suhteessa. Lyriikoihin en ota kantaa - ilmeisesti ne ovat jonkinmuotoisia saatanallisia vertauskuvia. Muu levy ei ole huono, taso ei putoa kertaakaan erinomaisesta aloitusraidasta järisyttävästi, muttaei kuitenkaan koskaan saavuta samaa oivaltavuuden, koukkujen ja rankkuuden episenteeriä. Levyn hitaammat kappaleet, erityisesti loistava Entrance, ovat levyn kohokohtia, vaikka - kuten sanottua - heikkoakaan hetkeä ei ole.

Haastaisin kaikki dimmuvihaajat kuuntelemaan Enthrone Darkness Triumphantin mahdollisimman avoimin mielin ja korvin. Se saattaa yllättää: levy ei ole sinfoniaorkesterilla puhkeamispisteeseen pumpattu kaupallinen ja rockradiosoittoa ansaitseva tuotos, vaan melodista black metalia ilman huonoa leimaa, joka termille ja yhtyeelle on sittemmin siunautunut. Ei se täydellinen levy ole, eikä -90-luvun parhaita (omissa korvissani), mutta se voi olla vuosikymmenensä tärkeimpiä levyjä (muistan joskus lukeneeni, että Imperiumi-net:issä levy rankattiin samaan tärkeyskategoriaan Dream Theaterin Images and Wordsin kanssa). Se osoitti, että äärimetallilla on markkinat, mahdollisuus käydä kaupaksi ja tehdä yhtyeille uran (jonka sitten voi sössiä mitä moninaisimmilla tavoilla).

Hauska muisto: ostin levyn yläasteikäisenä (sanotaan 8. luokalla) kollektiivisten suositusten jälkeen. Olin samoihin aikoihin lukenut Soundista Lordin haastattelun, jossa Mr. Lordi kertoi kuinka hän oli teininä kuunnellut uudet levyt aina kavereidensa kanssa "levyraatimaisesti". Tätähän piti päästä kokeilemaan. Naapurini kuunteli aina välillä heviä, aina välillä milloin mitäkin, joten hänhän oli oivallinen kandidaatti, eikö? Arvostelimme jokaisen kappaleen levyllä, ja jokainen ansaitsi arvosanan kouluasteikolla. Naapurini antoi milloin mitäkin - vuoroin kymppejä ja nelosia - eikä häntä kiinnostanut koko touhu sitten yhtään; pakotin hänet kuitenkin kuuntelemaan levyn kanssani loppuun. En muista mihin lopputulemaan päädyimme, mutta kai se oli jotakin ääripäiden väliltä. Levyraatia ei kokeiltu uudelleen, kertaepäonnistuminen riitti.

Hauska muisto osa 2: Kun ostin Enthrone Darkness Triumphantin, pidin sitä rankimpana levynä, jonka omistin, ja takuuvarmasti pelottavimpana tuotoksena (levyssä oli pentagrammi, le gasp!). Olin silloin neljätoista, c'moon!

Muistoista viis, sillä Enthrone Darkness Triumphant on hyvä levy. En ole koskaan pitänyt sitä erinomaisena tai mestarillisena tuotoksena (ehkä taustalla on juurikin kokemukseni levyraadista tai ties mistä), mutta nautinnollisena kuunneltavana, aina silloin tällöin, ja ehdottomasti yhtyeen parhaana levynä (ainakin niistä, jotka omistan/tunnen).