Nopea historiikki (jälleen): Rob Halford lähti Judas Priestistä Painkillerin jälkeisen kiertueen päätteeksi. Jäljelle jääneet jäsenet miettivät parasta mahdollista tapaa jatkaa eteenpäin - ja järjestivät kilpailun solistipaikasta. Kolme finalistia olivat Ralf Scheepers (Gamma Ray), D.C. Cooper (Royal Hunt) ja Tim "Ripper" Owens (Winters Bane) - kaikki kolme lähtivät vanhoista bändeistään, valmiina liittymään Judas Papin matkaan. Mutta tilaa oli vain yhdelle ja Owens värvättiin - siinä onni missä onnettomuus, Ralf Scheepers perusti Sinnerin jäsenten kanssa Primal Fearin, josta puhun enemmän toisessa yhteydessä. Uuden solistin kanssa Judas Priest vetäytyi luoliin (tai studioihin, mene ja tiedä) hiomaan uutta mestariteosta, joka olisi kelvollinen jatko häikäisevälle Painkillerille.
-90-luvun puolivälin metalli haiskahtaa oudolta, näin jälkikäteen: suurimmat yhtyeet olivat taiteellisessa alennustilassa (Metallica, Slayer, Iron Maiden, Anthrax, Megadeth...), nu metal keräsi vuosikymmenen loppuun mennessä festariyleisön rapin mausteisen rytmittelyn pariin sankoin joukoin (mieleen tulee etenkin pahamaineinen Woodstock '99)... mutta Judas Priest ei lähentynyt kaupallista valtavirtaa ja siitä yhtye ansaitsee hatunnoston jos toisen. Jugulator on monia asioita ja ei ole vielä useampia, mutta ilman epäilystäkään, se on Judas Priestin raskain levy: ei taida olla montaa kappaletta ilman tuplabasareita, riffit ovat kautta linjan suuria ja painavia ja sooloissa on havaittavissa melodian puutetta, mikä on täysin uusi elementti yhtyeen musiikissa. Allekirjoitan kyllä, ainakin tällä kertaa, mielelläni Halfordin (toisessa kontekstissa) lausunnon, että Judas Priest "pitää metallin lippua aina ylhäällä".
Raskaudestaan huolimatta Jugulator on korkeintaan keskinkertainen levy. Tärkein syy tälle on se kieltämätön fakta, että se on tylsä levy - variaatiota ei ole riittävästi ja kappaleet itse polkevat (tuplabasareita?) paikallaan. Koukkuja on, kyllä, mutta ne eivät riitä pitämään mielenkiintoa yllä yksiulotteisten kappaleiden janalla. Toinen suuri miinus, mitä ei myöskään pääse kiertämään vaikka kuinka tahtoisi, on surkea lyriikka. Kappaleiden nimet paljastavat kaiken tarpeellisen: Dead Meat? Death Row? Brain Dead? Burn in Hell? Bullet Train? Missä ovat yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneet mielikuvitusta kahlitsevat suuret, fantasiaa täynnä olevat kappaleet a'la The Sentinel, Metal Gods ja vaikka sitten A Touch of Evil? Jugulatorin lyriikat tuovat mieleen pikemminkin teini-ikäisen fanin tekemät irvikuvasanoitukset - minä tein tämäntyylistä lyriikkaa yläaste- ja lukioikäisenä eikä se ole kehu!
Mutta ei niin paljon paskaa, etteikö jotain hyvääkin: pidän kovasti levyn päättävästä noin kymmenminuuttisesta Cathedral Spires -eepoksesta. Se säväyttää, toimii helposti yhtyeen yhtenä onnistuneimmista todella pitkistä sävellyksistä, ja mieleeni tulee ajatus, että kenties yhtye käytti vain tähän yhteen kappaleeseen riittävästi aikaa ja intoa - muut tuntuvat leväperäisiltä.
Ripper tekee sen, mitä hänellä on tehtävissä, bändikin soittaa ihan hyvin, mutta kaikenkaikkiaan päälimmäiseksi fiilikseksi jää, että Tiptonia ja Downingia (säveltäjiä) ei kiinnostanut luoda uutta mestariteosta, vaan tehdä levy, kun sitä nyt niin vaadittiin. Jugulator ei ole lähelläkään toivotonta tapausta - jopaa Judas Priestin diskografiasta löytyy pahempia tasonnotkahduksia - mutta ei se kyllä hyväkään levy ole. Olen siinä uskossa, että nykyään Judas Priest yrittää unohtaa, että Ripper-ajat tapahtuivat, että he todella julkaisivat nimissään kaksi levyä ilman Rob Halfordia, mutta suotta: mennyt tapahtui eikä sitä voi muuttaa, joten miksi hävetä? -90-luvun puolivälissä yhtye teki sen, mitä pystyi, ja ainakin sen takia Jugulator ansaitsee huomiota.
P.S. Olenko ainoa, joka kuulee Decapitatedin kertosäkeen "theeee gaffeeeer tape!"?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti