Iced Earth - The Dark Saga (1996)

En ole yhtään yllättynyt, että joissakin piireissä The Dark Sagaa pidetään Iced Earthin "sellouttina": levy on hidastempoisempi ja melodisempi sekä näennäisesti seesteisempi. Olen jyrkästi erimieltä "selloutista", sillä vaikka levy todella on hitaampi ja melodisempi kuin rässimmät ja räväkämmät edeltäjänsä, se ei ole missään nimessä seesteinen, rauhallinen tai helppo levy. Yhdessä yhdyn (ainakin Metal-Archives.com -saitin) arvostelijoiden kollektiiviiseen mielipiteeseen: The Dark Saga ei ole yhtä hyvä kuin kaksi edeltäjäänsä.

Suurin ongelma minulle on kappalemateriaalinen yksiuloitteisuus. Levyllä on muutama nopeampi, hirmuisen raivokas kappale (aivan erityisesti Violate), mutta muu materiaali on keskitempoista, tunnelmoivaa ja raskasta riffittelyä Matt Barlown jylistessä tavaramerkkitylytystään (mistä kohta lisää). I Died For You, The Hunter, Scarred, Slave to the Dark... kappaleet ovat liian homogeenisiä, vaikka ne olisivatkin kuinka hyviä - jopa riffi-inferno Violate alkaa tunnelmoivalla melodialla. Etenkin The Suffering -trilogian kaksi ensimmäistä kappaletta (Scarred ja Slave to the Dark) tuntuvat filleriltä, täytteeltä täytteen takia.

Vaikka materiaali on yksiuloitteista, se ei ole huonosti tehtyä. Jon Schafferin riffikäsi on aina ollut hirmuisessa iskussa (ainakin -90-luvulla; muusta voimme taistella) eikä miehen sävellyksissä ole yhtään ylimääräistä, vaan vain ja ainoastaan tarpeellinen - ottakaa oppia Dragonforce ja kumppanit (okei, totuuden nimissä on sanottava, että nyky-Dragonforce on päässyt eroon karmaisevasta maneeristaan). Esimerkkinä Schafferin laadukkaasta työstä mainittakoon Violaten yksinkertainen, aina yhtä toimiva ja monesti (herran itsensä toimesta) kopioitu laukkariffi.

Matt Barlow laulaa häikäisevän hienosti. Jos herran ilmaisu toimi erinomaisesti jo Burnt Offeringsilla, niin The Dark Sagalla aiempi raaka timantti on hioutunut entistä selkämmäksi poranteräksi, jolla mennään läpi mistä vain. Harvalla solistilla maailmassa - mielestäni - on samanlaista voimaa, käskytystä ja tunteellisuutta äänessään kuin Barlowlla; hän kuulostaa läpi levyn vuoroin vihaisimmalta olennolta universumin historiassa, haavoittuvalta ja loukatulta mieheltä ja uhkaavalta helvetindemonilta. Ottaen huomioon levyn teeman - The Spawn -sarjakuvan, jota en tunne kuin pintapuolisesti - skaala on juuri oikeanlainen.

The Dark Saga on hyvä levy - jopa erinomainen - mutta se kärsii homogeenisestä kappalemateriaalistaan, jotta se kestäisi koko mittansa. Henkilökohtaisesti nostaisin levyn kohokohdiksi The Last Laughin (jossa basso antaa riffin rytmin, kitaroiden tyytyessä soittamaan pelkkiä pitkiä sointuja), Violaten ja päätösraita A Question of Heavenin, jossa Barlow ei pitele mitään takanaan. Kokonaisuus on tiukka, mutta valitettavan tylsä - tämän takia se jää Burnt Offeringsin epätasaisemman kokonaisuuden taa.