sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Grave Digger - Heart of Darkness (1995)

Heart of Darkness on Grave Diggerin synkin levy. Levyn tunnelma, äänimaailma ja lyriikoiden aiheet ovat... jos eivät luotaantyöntävän tummasävyisiä, niin kuitenkin muita yhtyeen tuotoksia synkempiä. Levyllä on kappale, joka käsittelee lapsisotilaita - vähemmän yllättävästi kappaleen nimi on Warchild - ja vaikka lyriikka olisi kuinka keskinkertaista, täytyy Chris Bothendahlille ja kavereille nostaa hattua rohkeasta vedosta. Muut kappaleet eivät vello aivan näin syvissä vesissä, mutta Musta surma, toisten haudoilla tanssiminen ja Joseph Conrad -viittaukset eivät juuri elämänmyönteistä kuvaa maalaa.

Musiikillisesti Heart of Darkness uskaltaa paljon The Reaperia enemmän. Pääosin yhtye turvaa tuttuun ja turvalliseen, eli tehokkaan yksinkertaiseen heavy metaliin power- ja speed metal vaikutteineen, mutta silti joukkoon eksyy Heart of Darknessin kaltainen minieepos. Tai ei niin minikään, vaan kaksitoista minuuttinen - yhtyeen pisin tähän mennessä, jos pahaa aivopierua en juuri kokenut. Riffit ovat lähtökohtaisesti hyviä ja räväkkiä, Bothendahl laulaa hyvin (jos hänen ilmaisustaan pitää, siis) ja muutenkin kyseessä on varsin tiukka kokonaisuus.

Valitettavasti joukkoon on eksynyt filleriä: erityisesti Circle of Witches on venytetty täysin tarpeettomalla introlla lähes kahdeksaan minuuttiin - näin siis kappale, josta tehtiin erittäin tehokas neliminuuttinen musavideobiisi! Myös Warchild ja vaikka sitten Demon's Day eivät kanna kokonaisuuttaan maaliviivalle saakka. Yhtye korvaa paljon ongelmia - ainakin minun silmissäni - kovalla tekemisen asenteella ja erinomaisilla kappaleilla, kuten ylipitkän intron taa piilotetulla Circle of Witchesillä tai tunnelmallisella Heart of Darknessilla. Voisi jopa sanoa, että pesäero edeltävään levyyn on melkoinen, sillä yhtyeen tatsi on (tietyissä, tiukoissakin rajoissa) progempi ja kokeilevampi kautta linjan, missä The Reaper oli "vain" hyvää suoraviivaista speed metalia.

Heart of Darkness on hyvä levy, mutta se ei herätä suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Onnistuessaan se säväyttää ja lähettää kylmiä väreitä selkäpiihin (a'la Heart of Darknessin intro), mutta toisinaan ideat loppuvat kesken. Grave Digger on tehnyt parempia levyjä, mutta myös huonompia, joten täysin menetetty tapaus levy ei ole.

P.S. Jään lomalle huomisesta alkaen, joten en lupaa (muka)säännöllisiä blogitekstejä kolmeen viikkoon. Lomani kuluu toisenlaisen kirjoittamisen merkeissä, ja aikani kuluu varsin totaalisesti sisäavaruuksia luodaten. Ehkä kirjoitan tekstin tai pari blogiin urakkani aikana, ehkä en, mutta aktiivisesti tulen taas jorisemaan jonninjoutavia heinäkuun puolivälin aikoihin.

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Deicide - Once Upon the Cross (1995)

Tarina kertoo, että Deiciden täytyi hidastaa Once Upon the Cross -levyä, jotta se olisi edes lähellä levyn mittaa. Sama legenda tietää kertoa, että hidastamisen myötä levy venyi muutamalla minuutilla, kavuten lopulta "massiiviseen" kahteenkymmeneenkahdeksaan. Jos tällä kertomuksella on totuusperää, on pakko ihmetellä missä kohdin levyä nämä hitaammat riffit/kappaleet ovat, sillä Once Upon the Cross on suoraviivaista death metalia parhaimmillaan: se on vihainen, tarttuva, häikäilemättömän rankka ja kaikin tavoin tiukka kokonaisuus.

Deiciden kolme ensimmäistä levyä muodostavat selvän kaaren: Deicide on se merkkipaalu, kaiken lähtöpiste ja kulminaatio; Legion edeltäjänsä mutkikkaimmat ja koukeroisemmat ratkaisut yksissä kansissa; Once Upon the Cross taas Legionin vastakohta, hävyttömän tarttuva ja näennäisen yksinkertainen kokonaisuus. Yksinkertaisuuden ei saa antaa hämätä: Once Upon the Cross on erinomainen levy vailla heikkoa lenkkiä. Jos haluaa tutustua death metaliin, tässä on yksi hyvä lähtökohta, koska genren idea on selvästi esillä, mutta sitä ei ole kiedottu käsittämättömiin, koukkuja kaihtaviin sovituksiin ja loppumattomiin gorelyriikkatulviin.

Ei sillä, että Once Upon the Cross olisi Danten tai Byronin tasoista runoutta - kaukana siitä. Bändin omalla asteikolla ei voida puhua parhaista sanoituksista, mutta toisaalta Fuck Your Godin kaltaisia älyttömyyksiäkään ei ole... mitä nyt Kill the Christian. Ei voi sanoa, että Glen Benton ja kumppanit olisivat tähdänneet akateemiseen ja syväluotaavaan yhteiskuntakritiikkiin, jos kappaleessa hoetaan kristityn tappamista toistakymmentä kertaa. Bentonin artikulaatio on hyvää - ainakin verrattaen - ja sanoista myös saa selvää, mikä ei ole oletusarvo puhuttaessa Deicidestä.

Kappaleista suosikeikseni ovat nousseet hirmuinen They Are the Children of the Underworld ja ei kauas taakse jäävä When Satan Rules His World. Nämä sävellykset ovat - kuten nimet antavat ymmärtää - äärettömän brutaaleja, väkivaltaisen tehokkaita tuotoksia, mutta niissä on myös koukkuja, jotka puuttuvat Cannibal Corpsen ja Suffocationin kaltaisilta yhtyeiltä. Tämä ei tarkoita sitä, että jos hoetaan riittävän pitkään samaa iskulauseen omaista fraasia, se lasketaan koukuksi, vaan että Once Upon the Crossille on tehnyt hyvää hidastaa hieman tahtia. Nyt kuulija ehtii nauttia ja fiilistellä riffejä paremmin, löytää nyansseja, jotka nopeammassa temmossa katoaisivat nuottitulvan alle. Ei sillä, hävyttömän nopea levyhän tämä on, mutta toisin kuin Cannibal Corpse, Deiciden keskitempoiset kohdat eivät kuulosta amfetamiinia käyttäneeltä skitsofreniapotilaalta, nopeista kohdista puhumattakaan.

Levyn kansitaide ansaitsee maininnan. Alunperin kannessa piti olla ruuminavattu Jeesus, kädet sivuilla ja silmät kiinni, suolet ulkona roikkuen ja niin edelleen. Classy shit, kuten sanotaan. Jostakin kumman syystä tämä taideteos joutui sensuurin (sisäisen tai ulkoisen, en muista) kouriin ja uutta kanta varten alkuperäinen maalauksen kohde peitettiin kankaalla. Lopputuloksena on kansi, joka levyllä nykyäänkin on. Mutta koska niin hieno maalaus oli tehty alunperin, sekin oli käytettävä johonkin... ja siellähän se on, levyn vihon ensimmäisellä aukeamalla - eli kun kuulija avaa vihon, hän "nostaa peitteen ruumiilta". Tehokas ja säväyttävä ratkaisu, kaksikymmentä vuotta myöhemminkin.

Once Upon the Cross on erinomainen levy. Se ei ole ikivihreä klassikko kuin Deicide, mutta sitä on mukavampi kuunnella kuin Legionia tarttuvuuden takia. Jos yhtye olisi aina tehnyt näiden kolmen lätyn tasoista musiikkia, Bentonin ja kavereiden maine voisi olla toinen, mutta, kuten monesti käy, mikä menee ylös, tulee myös alas. Valitettavasti kokoelmastani puuttuvat Deiciden kolme seuraavaa levyä, joten kun tapaamme yhtyeen seuraavan kerran, on vuosi 2004 ja levynä Scars of the Crucifix.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Death - Symbolic (1995)

Deathin Symbolic ja etenkin sen tunnetuin biisi Crystal Mountain on minulle henkilökohtainen ja tärkeä levy. Se on vaikuttanut suuresti siihen, miten kuuntelen ja arvioin musiikkia - jokainen riffeistä, jokainen sooloista, jokainen säe on kirjailtuna syvälle sisimpääni. Tajusin tämän todella vasta eilen illalla, kun menin sänkyyn lukemaan kirjaa ja kuuntelin levyä samalla. Pian kirjan lukeminen päättyi, valo sammui ja minun oli kuunneltava levyä koko olemuksellani.

Jos toisinaan valitan, että musiikki - olkoon sitten Panteraa, W.A.S.P.ia tai jotakin aivan muuta - ei ole niin hyvää kuin yleensä annetaan ymmärtää, koska se on ollut kuulijoilleen joskus tärkeää, niin tänään tilanne on toisin päin. Tällä kertaa minä olen se, jolle levy on ollut joskus todella tärkeä ja ehkä siksi olen jäävi. Jos se häiritsee - tämä häikäilemätön kaksinaismoralismini - ole hyvä ja jätä loput lukematta, se on meille molemmille parhaaksi, mutta muista se, että minä ainakin kykenen myöntämään tämän tosiseikan, jos en muuta.

Tärkein syy, miksi en kuitenkaan laittaisi Symbolicia samalle viivalle Far Beyond Drivenin kanssa, on se tosiseikka, että Deathin tuotos kestää aikaa ja kuulostaa aina yhtä freesiltä, aina yhtä ajankohtaiselta. Sitä on mahdotonta sitoa omaan aikaansa, omaan julkaisuajankohtaansa, vaan se on edelleen, liki kaksikymmentä vuotta myöhemminkin, kuin eilen julkaistu. Kyllä, on täysin mahdollista, että kuuntelen levyä äärettömän vahvojen nostalgialasien läpi - hyvinkin todennäköistä - mutta olen silti valmis vannomaan, että kun aikaa on kulunut riittävästi, Deathin suosio pysyy vakiona, missä Panteran tunnustus menee kausittaisena. Mutta se siitä futurismista.

Symbolicia pidetään Deathin uran kohokohtana: siinä yhtye soittaa progea death metaliaan tavalla, jota ei voi kopioida, ja uskomattomalla kappalemateriaalin tasolla, vielä. Kuten on tullut mainittua, parhaat levyt ovat niitä, joista yhtään kappaletta ei voi erottaa heikentämättä kokonaisuutta, mutta silti jokainen sävellys toimii omana kokonaisuutenaan - tämä pätee täydellisesti Symboliciin. Crystal Mountain on oma sävellyksensä, mutta sillä on tarkasti oma paikkansa levykokonaisuudessa, kuten kaikilla muillakin biiseillä.

Symbolic ei ole vain sävellystaidon mestariteos (kyllä, Zero Tolerancen intro menee 4/4-tahtilajissa), vaan myös lyriikat sivaltavat paljon tavanomaista metallilevytystä terävämmin. Missään nimessä kyseessä ei ole parasta lyriikkaa, jota olen koskaan/blogissa kohdannut, mutta silti älykkäämpää kuin 95%ia sanoituksesta on. Muutama esimerkki:

Sacred is the gift that they
have without knowing
Serenity is knowing it safe
without the destruction of time
-Sacred Serenity

Privacy and intimacy as we know it
will be a memory
Among many to be passed down
to those who never knew
-1000 Eyes

Niin tai näin, Symbolic kuuluu jokaisen itseään vähäkin kunnioittavan metallisydämen levykokoelmaan ja yleistietämykseen. Se on erinomainen esimerkki siitä, mihin kaikkeen death metal genrenä ylettyy, kuinka älykästä se voi olla ja kuinka monipolvista ja ajatonta sen ilmaisu on, oikein tehtynä. Tästä olemme samaa mieltä, vaikka kuinka katselisin nostalgiapullonpohjien läpi levyä.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Blind Guardian - Imaginations from the Other Side (1995)

Imaginations from the Other Side taitaa olla Blind Guardianin paras levy, jos ajatellaan tyypillisen laumasieluisesti: siinä yhtye soittaa tiukimmin yhteen, ei ole hukkunut progeilun loppumattomaan suohon ja siinä on yksinkertaisesti parhaat biisit. Kyllä, Imaginations from the Other Side on ällistyttävän hyvä power metal -levytys; sillä ei oikeastaan ole ainuttakaan heikkoa tai edes keskinkertaista sävellystä eikä yksikään muusikoista ali- tai ylisuorita. Levy onkin mielestäni ansainnut kaiken hypensä ja suosionsa, mutta se ei silti tee siitä väistämättä yhtyeen parasta tuotosta - varaan sen pystin jakamisen myöhempään ajankohtaan, kun olen saanut varmuuden itseni kanssa.

Imaginations from the Other Sidella on joitakin Blind Guardianin ja samalla power metallin parhaita biisejä: eeppinen ja monipolvinen The Script for My Requiem, massiivinen Imaginations from the Other Side, melankolinen mutta toiveikas And the Story Ends... Jos totta puhutaan, jokaisen kappaleen voisi nostaa tietynlaiseksi merkkipaaluksi ja esimerkiksi power metalin saralla. Hansi Kürsch (miten voi olla noin vaikea nimi oppia!) laulaa jopa paremmin kuin aiemmin - kyllä, se on mahdollista - eikä levyllä ole ainuttakaan äänitystä, joka ei pakottaisi kerta toisensa jälkeen ihmettelemään tuota raa'an voimakasta äänihuuliparia. Levy on ensimmäinen Blind Guardianin tuotos, joka on lähes tyystin vailla speed metal -vaikutteita, ja sitä ei voi kutsua kuin power metaliksi. En ole koskaan kuullut kenenkään valittavan tästä, joten tuskin se ketään muutakaan haittaa - I'm just stating the fact here.

Jälleen kerran voisin nostaa yksityiskohtia yksityiskohtien perään, joista sitten jorisin sivutolkulla, mutta kuka voittaisi silloin? Egoni, kenties, mutta enkö silloin myös veisi löytämisen ilon niiltä, jotka eivät tunne käsiteltävää levyä entuudestaan? Jos jotain tällä blogilla haluan edistää (oman metalliymmärrykseni lisäksi, tietenkin), on se kanava kertoa hyvistä, erinomaisista, surkeista ja keskinkertaisista levyistä niille, jotka eivät välttämättä tunne niitä. Pyrin osoittamaan suunnan, josta olen löytänyt jotakin hienoa, mutta löytäminen sinun on tehtävä itse.

Siispä, tarina, jolla ei ole mitään relevanssia mihinkään, mutta kerrotaanpa nyt sitten, koska liittyy tämänkertaiseen levyyn. Tämä tapahtui vuoden 2006 paikkeilla. Olin ostanut nipun levyjä CDON.comista, joista yhden olin varannut ystävälleni Hipille syntymäpäivälahjaksi; tusina muuta olin ostanut ihan itselleni vain. Lahjaksi ostettu levy oli Imaginations from the Other Side. Ennen kuin ehdin antaa lahjan asianomaiselle, kotiini tuli siivojia, ja minä, tapahtuneesta tietämättömänä, olin huoneessani lukemassa/kuuntelemassa musiikkia/pelaamassa/mitälie. Kun imuri käynnistyi, muistin, että tänään oli se päivä, jolloin siivojien piti tulla. Eihän sieltä huoneesta kehdannut lähteä enää pois; sinne kun he eivät olleet muutoinkaan tulossa. Aktiviteettini - mikä se sitten olikaan - ei huvittanut kuitenkaan toista tuntia pidempään ja jouduin ns. paskaan rakoon: lukeminen ei huvittanut, pelaaminen ei maittanut... mutta hyllyssä odotti kuuntelematon levy. "Jos kuuntelen sen kerran, Hippi ei saa koskaan tietää. Ostan sen kuitenkin itse joskus."

Ei tullut annettua sitä levyä. Taisin ostaa jonkin toisen lahjan. En tunne mitään häpeää tästä - lähinnä huvittuneisuutta - koska tämä tarina, jos mikä, on testamentti Imaginations from the Other Siden voimalle, laadulle ja iättömyydelle.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

At the Gates - Slaughter of the Soul (1995)

Aikana, jona olen itse kuunnellut metallia ja seurannut sen kehitystä, kaksi suuntaa (joista jälkimmäistä voi pitää ensimmäisen mutataationa) on ollut trendimäisen halveksunnan ja, paradoksaalisesti, suuren suosion kohteena: melodinen death metal ja metalcore. Missä metalcore on usein tragikoomista kuultavaa, jota suunnataan angstisille teinipojille, jotka haluavat kuunnella vihaista poppia täynnä autotunea (oma suosikki-inhokkini tässä kategoriassa taitaa olla Attack Attackin Stick Stickly), näen melodisessa death metalissa suurtakin potentiaalia. Göteborg metaliksikin nimetty suunta yhdistelee örinä-/rääkynävokaalaieta, runnovia riffejä ja popahtavia melodioita täynnä Iron Maidenin mieleen tuovia harmonioita; useimmin mainitut yhtyeet tässä kontekstissa ovat In Flames, Soilwork, Dark Tranquillity... ja At the Gates. Siinä missä In Flames luopui 2000-luvun alkupuolella hyvästä musiikista ja kaikesta itsekunnioituksesta suurten massojen kosiskelussa, Soilwork ja Dark Tranquillity tekivät vaihtelevalla laadulla siunattuja levyjä.

Ja sitten on At the Gates. Vaatii vähintääkin välttävää perehtyneisyyttä tietää bändistä enemmän kuin sen, mitä se mainitaan sivulauseena In Flamesin ja kumppaneiden yhteydessä. Lyhyt historiikki lienee siis tarpeen. At the Gates aloitti soittamalla varsin progea mutta samalla melodioiden kanssa flirttailevaa death metalia, jonka lyriikka-aiheet flirttailivat satanismin kanssa, mutta lähinnä yleisluontoisella tasolla, korostaen yhteiskuntakritiikkiä. Kolme ensimmäistä levyä seurasivat tätä perusasetusta, ja niiden suosio nykypäivänä vaihtelee välttävästä hyväksyttävään. Neljäs - ja vielä viimeinen; bändi on kuulemma studiossa ensimmäistä kertaa lähes kahteenkymmeneen vuoteen - levy, Slaughter of the Soul, luopui kuitenkin suurimmista rönsyistä suoraviivaisen iskevän ilmaisun vuoksi. Tätä voi pitää hyvänä asiana, mutta lähtökohtaisesti metallisydämet ottavat vastaavanlaiset ratkaisut "sellouttina", yrityksenä kosiskella suuria massoja ostamaan levy hittibiisien varjolla.

Slaughter of the Soul ei ole sellout. Se on perkeleen tiukka levy, täynnä kenties parasta melodista death metalia - termin todellisessa merkityksessä - koskaan. Tämä on paljon sanottu, tiedän, mutta mielestäni se on ansainnut sen.

Ensimmäiseksi selitän soundin, koska ylläkuvatun kaltaiseen melodiseen death metaliin tottuneet voivat yllättyä kovastikin. At the Gates soundaa death metalia soittavalta tharsh-yhtyeeltä, ei poppia soittavalta death metal -poppoolta (kuten nykymuotoinen In Flames). Riffit ovat ensiluokkaisia, rumputyöskentely nojaa perusasioihin ja  Tomas Lindberg kuulostaa kuin Anders Fridéniltä, joka ei alkanut laulaa puhtaasti, paitsi paremmalta. Parhaiten levyyn ja yhtyeeseen tutustuminen tapahtuu kuuntelemalla levyn aloitusraidan Blinded by Fearin... ja sitten koko muunkin levyn, jahka leuka on kerätty lattialta.

Voisin nostaa yksityiskohtia sieltä-täältä levyltä, mutta se ei ole tarpeen, sillä olen mielestäni tehnyt jo pointin selväksi: Slaughter of the Soul on hankinnan arvoinen kaikille, jotka ovat joskus (häpeäkseen tai ei) kuunnelleet In Flamesia uusimpia levyjä. Jos nyt kuitenkin jotain mainitsen, niin riffityöskentely on sietämättömän hyvää. Koko levy on täynnä joitakin parhaista riffeistä ehkä koskaan - erityisesti Blinded by Fearin pääriffi on hirmuinen - ja vielä kun päälle lyödää elävä, rouhea ja jämäkkä kitarasoundi... Huh, mikä paketti!

Tämä teksti voi vaikuttaa ilkeämieliseltä In Flamesin mollaamiselta, mutta uskokaa, en ole sitä mieltä, aivan yksiselitteisesti ainakaan. Puhutaan siitä joskus toiste, okei? Halusin vain nostaa esiin yhtyeen, joka on kaikille tuttu ja lytätään yhteen At the Gatesin kanssa, vaikka on tyystin erilainen, ainakin jos vertailee Soundtrack to You Escape -levyn jälkeen julkaistuja tuotoksia ja mestarillista Slaughter of the Soulia.

I, for one, odotan innolla At the Gatesin tulevaa levyä. Jospa se olisi enemmän Slaughter of the Soulia kuin The Hauntedia.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Pantera - Far Beyond Driven (1994)

Ensimmäiseksi pahoittelut siitä, että en ole ehtinyt jorista joutavia muutamaan päivään. Henkilökohtaisessa elämässäni on tapahtunut vaikka mitä - koira synnytti pennut, juhannus... - ja en ole löytänyt riittävästi aikaa. Viikon verran tulen kirjoittamaan mahdollisimman ahkerasti blogiani, sillä 30.6. jään noin kolmen viikolle lomalle blogista ja työstäni, jotta voisin keskittyä "vakavampaan" fiktion kirjoittamiseen. Näin heads uppina.

Asiaan, asiaan. Far Beyond Driven jatkaa Vulgar Display of Powerin linjalla: groove on kova, raskaus hirmuinen ja suosio vielä(kin) kovempi. -90-luvun puolivälissä Pantera oli ainoa tai ainoita aidosti raskaita yhtyeitä, jotka saavuttivat huomattavaa kaupallista suosiota levyillään - se itsessään on kova suoritus aikana, jolloin metalli oli tungettu marginaaliin ja metalli itsekin oli marginalisoitumassa (eli muuttumassa entistä raskaammaksi, entistä rajummaksi, karaten kauas alkuperäisistä juuristaan, ja - mikä tärkeintä - menettämässä kosketuksensa kaupalliseen menestykseen). Tämän lisäksi/takia Pantera on nykyään monille tärkeä bändi, esikuva ja nykyisen metallin tärkeimpiä moottoreita.

En ole itse ikinä kokenut yhtyettä siten, kuten on tainnut aiemmista teksteistä tulla selvillekin; minulle Pantera on tärkeä yhtye, jonka maine on levyjen laatua huimempi. En sano, että Panteran musiikki on huonoa - kuten olen aiemmin yrittänyt liputtaakin - vaan sitä, että se ei toimi riittävän hyvin albumikokonaisuuksina. Groove metaliksi nimetty tyylisuunta kuulostaa helvetin hyvältä onnistuessaan - Five Minutes Alone näin esimerkkinä - mutta tunnin mittainen levy on liikaa, koska variaatiota on liian vähän. Toki joukossa on outoja/erilaisia sävellyksiä, kuten hämmentävä Good Friends and a Bottle of Pills tai vähintäänkin erikoinen koverointi Black Sabbathin Planet Caravanista, mutta yksittäiset kappaleet eivät ole todellista variaatiota, vaan sen yrityksiä. Todellinen monipuolinen yhtye ei tekisi kahta erilaista kappaletta ja sanoisi, että siinä oli levyn variaatio, vaan sellainen yhtye upottaisi variaationsa "normaaleihin" kappaleisiin, liittäen "kokeilulliset" kohdat kiinni levy- ja kappalekokonaisuuksia, ei erillisiksi sävellyksiksi, jotka voi skipata halutessaan.

Aikamoinen mammuttivirke. Oli siellä ajatuskin, jossain.

Far Beyond Driven sisältää hienoja biisejä, jotka painottuvat (tälläkin kertaa) levyn alkuun: Strength Beyond Strength, Five Minutes Alone, I'm Broken ja loppupuolen helmi Shedding Skin. Omaa kuuntelukokemustani leimaa kuitenkin poikkeuksetta väsyminen samaan kappalemuottiin. Yhtye kuulostaa edelleen raskaalta ja uniikilta, mutta silti jotakin puuttuu. Keskustelin asiasta erään ystäväni kanssa, ja hänen kanssaan tulimme lopputulokseen, että kaksikymmentä vuotta sitten rankka musiikki ei enää tunnu niinkään erikoiselta, koska nykykuulijat ovat siedättyneet aivan toisella tavalla raskauteen; vaikka Pantera olisi ollutkin rankin yhtye maan päällä -90-luvulla, nykyään se kuulostaa lähinnä hyvin groovaavalta thrash metalilta. Mitä se onkin.

Far Beyond Driven kuuluu jokaisen metallisydämen kokoelmaan samalla tavalla kuin kaksi edeltävääkin Pantera-levyä kuuluvat: ne ovat äärettömän kiinteä osa metallimusiikin kaanonia, tärkeä askel kohti nykyisyyttä, vaikka musiikki onkin 2010-luvun mittareilla vanhentunutta.

Tai sitten olen vain kultakorva, joka ei pysty arvostamaan sitä musiikkia, mikä Sinulle ja Kavereillesi oli tärkein juttu koskaan kaksikymmentä vuotta sitten, kun musiikki kuulosti vielä hyvältä.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Mercyful Fate - Time (1994)

Time kärsii nopeasta julkaisutahdistaan: vain vuosi kehutun (ja pitkään haudotun?) reunionlevy In the Shadowsin jälkeen ilmestynyt Time on erittäin hyvä levy, mutta se olisi voinut olla paljon parempikin. Pääteesini on tämä: jos levyä olisi mietitty hieman pidempään, joitakin ratkaisuja olisi pähkäilty viikko tai pari lisää, käsissä voisi olla edeltäjänsä veroinen, jopa parempi tuotos. Nyt se jää valitettavan... hyväksi, mutta silti ei niin hyväksi.

Levyn alkupuoli on mielestäni yhtyeen parhaiden kokonaisuuksien joukossa. Tästä voidaan tietenkin kiistellä - kuten varmasti joku tälläkin hetkellä sylkee rikkihappoa näppäimistölleen - mutta kun kuuntelee Nightmare Be Thy Namen, The Mad Arabin tai My Demonin kaltaisia veisuja, täytyy nostaa (silinteri)hattu päästä ja kumartaa kuninkaalle. My Demon -kappale taitaa esitellä King Diamondin joitakin parhaita vokaalisuorituksia kenties koskaan, ja se on kova lausunto. Aivan erityismaininnan ansaitsee se yksi huuto - "DIGGING THE KNIFE IN!" - joka ei anna mitään armoa. The Mad Arab esittelee Lovecraft-fanitusta vailla vertaa. Time on levyn balladi (a'la Melissa-duo), mutta kevyempi ja selkeämmin melankolinen kuin "edeltäjänsä".

Ensimmäiset kuusi kappaletta pitävät kuulijan erinomaisesti hallussaan erilaisilla mutta silti samalta yhtyeeltä kuulostavilla kappaleilla, mutta, kuten arvata saattaa, loppupuoli ei pysy menossa mukana. The Preacher on vielä kelvollinen sävellys, mutta yksi toisensa jälkeen kappalelaatu putoaa, kunnes saavuttaa pohjansa The Afterlifen kohdalla, vain noustakseen hieman päätösraita Castillo Del Mortesiin. Loppupuolelta jos olisi nipistänyt kappaleen tai kaksi pois ja miettinyt paremmin muita - kuten sanottua - tässä olisi tiukka, todella timanttinen levy.

Kuten varmaan huomaa, kamppailen kovasti. Yritän keksiä jotakin sanottavaa, mikä ei olisi vain kappaleiden kuvailua, mitä pidän turhana, koska kuka vain voi kuulla levyn/biisit. Paljon samaa, mikä pätee In the Shadowsiin, pätee Timeen: hyvä, mutta ei aivan riittävän hyvä. Lyriikoista nostan hattua King Diamondille, sillä tällä kertaa niissä on enemmän sitä peräänkuuluttamaani vaarantunnetta ja aidosti saatanallista ilmapiiriä - parhaita esimerkkejä ovat kaksi ensimmäistä kappaletta, mutta myös muissa on sitä samaa alkuaikojen charmia. Miinus, mikä on kyllä todella mitätön huomio, on levynnimi, ja tämä pätee myös edeltävään levyyn: Time on mielikuvitukseton nimi levylle; jos olisin valinnut toisen kappaleen nimikkosävellykseksi, päätökseni olisi ollut vaikkapa Castillo Del Mortes. Pystyn kuvittelemaan hienon kannen, jossa kuvataan kuolemanlinna kallionkielekkeellä kaikessa goottilaisessa komeudessaan, syviin varjoihin verhoutuneena.

Time on hankinnan arvoinen, mutta ei klassikko. King Diamond laulaa häikäisevästi - se nyt on oletusarvo - ja yhtyeen soitto on tiukkaa, mutta kappalemateriaali putoaa ajoittain valitettavasti laadullisella asteikolla ja tämä heikentää levyn yleisilmettä.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Manowar - The Hell of Steel (1994)

Ostin joskus hämyisinä teinivuosinani Manowarin levyn, jonka luulin olevan studiolätty. Se ei ollut, vaan kyseessä oli turhanpäiväinen kokoelma, jonka ikimuistettavimpia ominaisuuksia ovat jättimäinen juliste vihkosena (vaikka lähtökohtaisesti olenkin kaikenlaisia haitareita vastaan; tällä kertaa kuva on vain niin hieno) ja täydellinen "mitä vitun vittua" -hetki, eli Herz Aus Stahl, saksankielinen käännös Heart of Steelista.

Kaikkea sitä tuleekaan ostettua, kun ei tiedä paremmin. Jos välttämättä haluaa nipun Manowarin tunnetuimpia veisuja, okei, mutta turhaa paskaahan tämä on, sillä hyvät biisit kuunnellaan studiolevyiltä, ei tämänkaltaisilta rahastuksilta. Vaikka esityskieli olisi mikä, perkele.

Dream Theater - Awake (1994)

Olen yrittänyt. Olen todella, todella yrittänyt tykätä Awakesta. Premissi on kohdallaan: progemetallin jättiläisen raskaimmaksi ja parhaaksi sanottu levy kaupallisen jättimenestyksen jälkeen, joka aikoinaan jäi vaille suurempaa huomiota, mutta on vuosien saatossa osoittautunut valtaosalle fanikantaa yhtyeen tärkeimmäksi tuotokseksi. Hyvä, hienolta kuulostaa. Mutta kun ei.

Pakollinen alta pois: Awake on parempi kuin yliarvostettu Images and Words. Siinä missä Images and Words tuntui kikkailulta kikkailun takia, mutta vailla sisältöä, Awake tuntuu kikkailulta kikkailun takia, mutta sisällön siemenellä. Olen oikeastaan hieman yllättynyt, että en ole joutunut väistelemään kadun poikki heitettyjä pulloja tai kranaatteja sen takia, mitä sanoin "suurklassikosta"; progemetallin merkkipaalun vertaaminen hattaraan on aina aikamoista riskipeliä. Taivas varjele, jos haukun kohteena olisikin ollut joku oikea klassikko, kuten Regin in Blood tai Master of Puppets, niin turpakäräjäkutsuista ei olisi ollut loppua.

Awake kuulostaa siltä, että Dream Theater yrittää tehdä samanlaisen levyn kuin edellisellä kerralla kuulostamatta kuitenkaan täysin samalta. Ajoittain - kuten kappaleissa Lie tai Voices - homma toimii oikeastaan varsin mallikkaasti, eikä sinänsä mitään valitettavaa ole. Touhussa on edelleen varsin rankka kikkailureuna, mutta ainakin tällä kertaa tuntuu, että se ei aina ole olemassa vain yhtyeen virtuoosimaisuuden osoittamisen takia, vaan sillä on joku Pointti (tm). Silti en onnistu innostumaan levystä samalla tavalla kuin yhtyeen myöhemmistä levyistä. Miksi? En tiedä tarkasti.

Isolta osaltaan näkemykseeni vaikuttaa levyn ylilyöty vaikeus. Minulla ei ole mitään vaikeita levyjä vastaan - pois se minusta - mutta vaikeankin levyn pitää antaa kuulijalle joku tarttumapinta ensikuuntelulta, jotta hän palaisi toistamiseenkin. Kuulijan tulisi saada joku syy yrittää ymmärtää muodottoman levyn salat. Siinä mielestäni Awake epäonnistuu: jokaisen kuuntelukerran jälkeen minulla on sama fiilis, että ei enää ikinä, ei enää ikinä. Kyllä, ne hyvät biisit ovat edelleen hyviä, vaikka ne(kin) ovat likikäsittämättömiä, kaikkialle rönsyileviä mammutteja: tahtilajeja tulee, menee, rytmit muuttuvat täysin päättömästi, minuutit kuluvat, tolkku katoaa yhä syvemmälle progen usvaan. Tämän kaiken voisi tehdä erittäin hyvinkin - siten, että muutokset tuntuvat luonnollisilta ja uskottavilta, mutta ei, ei tällä(kään) kertaa.

Täytyy mainita muutama positiivinen asia, vielä: 1) James LaBrie laulaa aivan maagisesti. Hän on tällä levyllä faktuaalisesti parhaillaan - milloin ilmaisu on herkkää ja pientä, milloin suoraa huutoa... sekä tietenkin kaikkea näiden väliltä. 2) Space-Dye Vest. Kului vuosia ennen kuin ymmärsin mikä tämän sävellyksen vähäisinkään pointti on. Nyt se on yksi levyn kohokohdista, syy kuunnella levy edes loppuun saakka.

Olen edelleen sitä mieltä, että 1990-luvun alun (ja puolivälin, sanottakoon sekin) Dream Theater on yliarvostettu kikkailukoneisto vailla sen parempaa ideaa. Minulle yhtyeen parhaat tuotokset löytyvät 2000-luvulta - ja kyllä, tiedän, että tätä näkemystä pidetään monissa piireissä pyhäinhäväistyksenä, mutta toisaalta tällä hetkellä esittelemääni sormea pidetään monissa maissa loukkaavana, joten niin se käy. Awake ei ole toivoton tapaus, ja ehkä päätösbiisin alustava sisäistäminen on valo tunnelin päässä minun ja levyn suhteelle, mutta luulen, että kuluu kuukausia ennen kuin kuuntelen levyn uudestaan. On se niin raskas, väärällä tavalla.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Bolt Thrower - ...For Victory (1994)

Kuten on tullut sanottua, arvostan enemmän Bolt Throwerin lähestymistapaa death metaliin, kuin supernopeiden ja äärimmäisten bändien, a'la Cannibal Corpse ja Suffocation, näkökulmaa. Mielestäni nopea musiikki, joka käyttää turbovaihdettaan rajoitetusti, on tehokkaampaa, kun aina täyttä vauhtia kaahaava loppuunsa viritetty muskeliauto... steroideissa. Bolt Thrower on kuin tankki: se tulee, menee yli ja mitään sille ei voi itse tehdä. Kun tuplabasarit lähtevät jyräämään Remembrancen kaltaisissa sävellyksissä, vauhdin todella tuntee ja raskauden alle rusentuu, vaikka olisi kuinka kuunnellut death metalia ala-asteelta asti.

...For Victory on se levy, johon kaikkia muita yhtyeen levyjä vertaan. En sano, että se on paras - välttämättä, ainakaan - mutta se on ikonisin: sillä on tunnistettavimmat kappaleet ja yhtye on yrittänyt tehdä toista sen kaltaista levyä siitä saakka. Jokainen kappale, jokainen riffi, jokainen sointu on olemassa, koska jokaisen nuotin pitää olla olemassa. Melodiat, joita yhtye on viljellyt jo aiemmin, ovat nyt täydessä kukoistuksessaan; sama pätee solisti Karl Willetsin ilmaisuun, joka tuo mieleen Morbid Angelin David Vincentin, joskin itse nautin enemmän Willetsin tyylistä. Ehkä se liittyy osaltaan selkeään artikulaatioon, ehkä brittiaksenttiin, ehkä johonkin muuhun - niin tai näin, mielestäni Willets on yksi parhaista death metal -vokalisteista ajan ja avaruuden tällä taajuudella.

Koska en voi sanoa paljoakaan ...For Victorysta hehkuttamatta jokaista kappaletta maasta taivaisiin, voisin kertoa pienen tarinan. Tämä kertoo siitä, kuinka tutustuin tähän brittiläisen death metalin merkkipaaluun. On alkuvuosi 2006 ja olen saanut käsiini nipun edellisvuoden (=2005) Infernoja. Selaan ja luen nämä puolitusinaa aikakauslehtä kannesta kanteen kerta toisensa jälkeen, kunnes muistan melkein jokaisen arvostelun arvosanan ja niin edelleen. Yhdessä näistä lehdistä oli haastattelussa juurikin Karl Willets (voi olla, että muistan väärin, koska kyseessä on voinut olla myös toinen kitaristeista), joka promosi Those Once Loyal -levyä, josta oli myös arvostelu samassa lehdessä. Haastattelussa ja arvostelussa yhtyeen musiikkia verrattiin puolalaista ratsuväkeä jyräävään saksalaiseen tankkiin. Se jätti mielikuvan musiikista, ja vaikutuksen, että tätä musiikkia on pakko kuulla, sillä tuolloin mielikuvani death metalista oli varsin hataralla pohjalla. Joitakin kuukausia myöhemmin sain käsiini When Cannons Fade -nimisen kappaleen, joka on edelleen yksi suosikeistani Bolt Throwerin diskografiasta ja samalla koko death metalin kentällä. Mielikuva, jonka nuo kaksi tekstiä olivat luoneet, osoittautui vähintäänkin todeksi, jopa enemmänkin, jos se on edes mahdollista.

Viime kesänä (2013) olin Tuskassa eturivissä, kun Bolt Thrower asteli lavalle. Kun he soittivat When Cannons Faden, tunsin kuin olisin kiertänyt täyden kehän.

...For Victory on erittäin hyvä levy. Se on erinomainen kuuntelukokemus niille, joiden mielestä death metal on parhaillaan rusentavimmillaan ja rajuimmillaan, mutta se on vähintäänkin yhtä erinomainen kokemus niille, jotka nauttivat kuolometallinsa melodisena ja - kenties - tarttuvana. Jos levy ei ole tuttu, nyt on korkea aika korkata tämä tankki, hypätä kyytiin ja jyrätä rintamalinjojen läpi. Ketään henkiin jättämättä, kuten kuuluu.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Amorphis - Tales from the Thousand Lakes (1994)

Tänään satoi. Se ei ollut kaatosadetta, mutta ei heikkoa tihutteluakaan, vaan lämmintä kesäsadetta. Kävelin pienen metsikön halki - kun puhutaan Itä-Helsingistä, kyseessä on todella pieni metsikkö - kotimatkallani. Kuuntelin musiikkia. Tunnelma oli hyvin... suomalainen.

Miksi kerron tämän? Syy numero yksi: en ole kirjoittanut riittävästi proosaa viime aikoina, ja nyt se rönsyilee puoliasiallisen tyylinkin puolelle. Syy kaksi: kesäsade ja metsikkö on ainoa oikea paikka ja aika kuunnella Amorphiksen legendaarista levyä Tales from the Thousand Lakes. Vaikka en pidä kansalaisuuksista, etenkään adjektiiveina käytettyinä, en voi kuin myöntää, että Amorphiksen onnistui puristaa yhdelle levylle niin paljon "suomalaisuutta"... ihan hirvittää.

Nopea historiakatsaus niille, jotka ovat istuneet peukalot perseessä viimeiset kaksikymmentä vuotta: Amorphis aloitti suoraviivaisena death metal -poppoona, kuten Sentencedkin. Yhtyeen esikoislevy The Karelian Isthmus vuodelta 1992 oli kelpo levy siinä, mitä se oli, mutta se on kuitenkin erittäin selkeästi ideoita täynnä olevan kokonaisuuden ensimmäisen yritys tehdä kokopitkä levy; lisäksi levyä vaivaa liiallinen genretietoisuus ja -rajoittuneisuus, ainakin jälkiviisaasti reflektoiden.

Kaksi vuotta myöhemmin ilmaantuu mestariteos vailla vertaa: kaunis, melankolinen, brutaali, hidas, raskas, vauhdikaskin kappalekokoelma, joka kantaa nimeä Tales from the Thousand Lakes. Siinä, missä esikoisella Amorphis oli kokeileva ja innokas ryhmä, toisella levyllä on jo tyystin uudenlainen tatsi mukana: ammattimainen, aikuismainen ja älykäskin. Lyriikat ovat suoria lainauksia Kalevalasta ja Kantelettaresta, joten miekka & magia -tyylistä menoa sanoituksissa ei (enää) ole. Musiikillisesti Amorphiksen soitto on kasvanut pitkälle perinteisen tai edes melodisen death metalin ulkopuolelle: soundi on täynnä kansanmusiikkivaikutteita ilman viuluja ja haitareita tai edes akustisia kitaroita; melodiat, riffit ja rytmit ovat hyvinkin kalevalamaisessa mitassa. Kaikenkaikkiaan kyseessä on erittäin uniikki levy, jota ei voi kuvailla oikeudenmukaisesti, vaan se(kin) on kuultava itse.

Parasta levyssä on kaksi erillistä asiaa: tunnelma ja Tomi Koivusaari. Tunnelmaa jo sivusinkin, sillä mitään muuta levyä ei saa kuunnella, jos lähtee patikoimaan sekametsään keskellä kesää, kun taivas täyttyy yhä tummenevista pilvistä. Vielä parempi olisi, jos lähellä olisi järvi, jossa voisi uittaa varpaita. Tomi Koivusaari, joka on edelleen mukana Amorphiksen kokoonpanossa, hoitaa vokalistin tontin käsittämättömän hienolla tavalla. Hänen äänensä on brutaali, tunnistettava, möreä, matala ja tarvittaessa (tietyin itsestään selvin rajoituksin) melodinenkin. Kun Koivusaaren ääntelyä kuulee kerran, hänet tunnistaa mistä vain ja milloin vain uudestaan. Monet yhtyeen fanit suitsuttavat Tomi Joutsenta, yhtyeen nykyistä solistia, ja vaikka hän onkin teknisesti parempi ja monipuolisempi solisti, tulen aina heiluttamaan Koivusaaren lippua korkeammalla, sillä kukaan ei olisi voinut tulkita The Castawayn, Into Hidingin, Black Winter Dayn tai vaikkapa Magic and Mayhemin kaltaisia sävellyksiä paremmin.

Tales from the Thousand Lakes on poikkeuksellisen tiukka kokonaisuus: kappaleet ovat yksilöitä, omine piirteineen ja oivalluksineen, mutta silti kokonaisuus soi yhtenä monoliittina - viisuakaan ei voisi ottaa pois. Mitäpä ei olisi tästä suomalaisen äärimetalliskenen merkkipaalusta jo sanottu? Kansainvälisestikin (esim. MetalStorm.ee) levy on rankattu parhaiden tuotosten joukkoon koko metallin historiassa. Se sanoo jo enemmän kuin mitä voisin itse ikinä kirjoittaa blogiini.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Morbid Angel - Covenant (1993)

Covenant on yksi myydyimmistä death metal -levyistä koskaan; yhdessä muiden Florida-trion jäsenten - Obituary ja Deicide - Morbid Angel on parhaiten tunnettu alan yhtye. Puhutaan siis aikamoisesta klassikosta, ja myönnän, että minua eittämättä jännittää enemmän kuin vähän tunnustaa, että en oikein tahdo ymmärtää bändiä tai levyä. Kuten sanoin Blessed Are the Sick -tekstissäni, että vaikka sinänsä näen miksi yhtye on niin pidetty, en vain itse pidä siitä - tämä pätee edelleen.

Ehkä en ole saavuttanut olemassaolon ylempää tasoa, suurempaa tietämystä tai euforiaa, jonka voi saavuttaa vain kuuntelemalla tämän trion musiikkia. Kyllä, Rapture on tiukka veisu, samoin Blood on My Hands ja oikeastaan jokainen sävellys levyllä, mutta silti... Silti homma tuntuu monotoniselta, yksiulotteiselta ja, jos nyt ei luotaantyöntävältä, niin puuduttavalta. Death metal genrenä kärsii juurikin tästä: vaikka musiikki on erinomaista, se taantuu turruttavaksi pörinäksi, jos touhussa ei ole ollut poikkeuksellisen tarkkaa visiota mukana.

Vision puutteesta Morbid Angelia ei ole voinut koskaan syyttää - edes uusimman tuotoksen kanssa, vaikka se onkin susipaska lätty - sillä yhtyeen tekemisessä on ideaa. Valitettavasti tuo idea, koukeroisten riffien ja kovan temmon yhteenliittymä ei pure minuun tavalla, jolla se tuntuu ajavan kaikki muut death metaliin vihkityneet järkevyyden tuolle puolelle.

Paitsi.

Paitsi kun kappaleena on God of Emptiness. Tunnustan: God of Emptiness on yksi parhaista kappaleista, joita on koskaan tehty - ei vain death metalin, äärimetallin tai metallin ylipäänsä sisällä, vaan kun puhutaan kaikkien aikojen sävellysten top 10 -listasta, tämä musertavan suuri, hidas, rankka, uhkaava ja kaikin tavoin fantastinen biisi on tuolla listalla. Jos kappale ei ole tuttu, SHAME ON YOU! Se on niin hyvä ja parempikin. Kokemusta, jonka tuo biisi kuulijalleen lahjoittaa, on lähes mahdotonta pukea sanoihin; sille täytyy alistua, kerran ainakin, jotta voi ymmärtää mistä puhun.

Varo vain, jos kuuntelet God of Emptinessin, saatat joutua ostamaan kaksi levyä, joita et ymmärrä. Kuten minä. Mutta on se Covenant hyvä, mutta se ei pakota minua kuuntelemaan itseään satoja kertoja salojen avaamiseksi.

P.S. Miksi Angel of Disease, demobiisi, on levyllä? Äänenlaatu on surkea - ainakin eroaa huomattavasti muista biiseistä - ja sävellyskin on heikompi kuin muut. Miksi se on pitänyt änkeä joukkoon, jos sitä ei ole viitsitty edes äänittää uudelleen? Voiko olla enemmän filleriltä löyhkäävää ratkaisua?

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Mercyful Fate - In the Shadows (1993)

Mercyful Faten reunion tapahtui (ensimmäisen kerran, sanoo toiveajattelija-haaveilija) In the Shadows -levyn myötä vajaan vuosikymmenen hiljaisuuden jälkeen. Yhtyeen status yhtenä äärimetallin isistä oli tuossakin vaiheessa jo itsestään selviö; kysymys olikin, jatkaisiko Mercyful Fate samalla linjalla, ns. nostalgiakalastelulla, vai kokeilisiko se jotakin uutta? Totuus on jossakin näiden kahden vaihtoehdon välillä.

Musiikillisesti In the Shadows on erinomainen levy. Yhtye soittaa tiukasti yhteen, kappaleet polveilevat juuri oikealla tavalla suuntaan jos toiseenkin, ja lienee sanomattakin selvää, että King Diamond ei tee huonoa suoritusta. Erityisen hienoja sävellyksiä ovat Legend of the Headless Rider, joka kellottaa hirmuiset minuutit, melankolisen kaunis Is That You, Melissa? sekä räjähtävä The Bell Witch.

Levyn avaava Egypt asettaa levylle tunnelman, uhkaavan ja synkän, mutta verrattuna silkkaan pahansuopuiseen ilkeyteen, mikä leimasi bändin kahta ensimmäistä levyä (en tunne Nuns Have No Fun -eptä, joten sivuutan sen), In the Shadows tuntuu kesyltä. Tätä voi olla vaikea selittää ja vielä vaikeampi ymmärtää, mutta yritetään kuitenkin. Mieti Melissaa tai Don't Break the Oathia. Valitse joku kappale, joka on jäänyt mieleesi poikkeuksellisen hyvin. Miksi juuri se on jäänyt niin hyvin mieleesi? Kyllä, sävellyskynä on ollut hirmuisen terävä (mikä pätee myös reunionin jälkeisiin levyihin), King laulaa ylimaallisesti (sama juttu) ja lyriikat ovat pelottavat. Tässä juuri on ero, miksi In the Shadows (ja muutkin reunionlevyt) ei yllä samaan intensiteettiin ja legendaarisuuteen, vaikka kappalemateriaali aikoinaan ohittaa kahden ensimmäisen levyn tason.

Kyllä, minä sanoin tuon.

Monet eivät ymmärrä miksi jokin on pelottavaa. Kauhu ei toimi, jos se perustuu "vain" groteskeihin yksityiskohtiin tai tunnelmallisiin kohtauksiin, vaan taustalla pitää olla joku perustavalla tavalla kammottavaa, joku tekijä, joka naputtaa henkistä kipupistettä. Tämä pätee kaikkeen kauhuun, elokuvista ja kirjallisuudesta musiikkiin yhtälailla. Voin rehellisesti myöntää, että kun kuuntelin ensimmäisen kerran Don't Break the Oathin, minua pelotti, vaikka en uskokaan mihinkään yliluonnolliseen. Tunnetila syntyi (ja syntyy edelleen) siitä tosiasiasta, että Kingin laulaessa Come to the Sabbathin tai The Oathin kaltaisia kappaleita, kaiken ottaa totena. Lyriikat eivät sisällä gorea, eivät kuvaile ikkunan takana leijuvaa vampyyria, vaan häiritsevät paljon perustavammalla tasolla. Koska sanoituksissa on todentuntuinen ilmapiiri ja ne on laulettu tavalla, jota ei voi sanoa kuin hypnoottiseksi.

Siinä In the Shadows pudottaa pallon: lyriikat eivät ole enää "vain" typeriä saatanallisia rituaaleja tai muuta aidon pahansuopaa, vaan esimerkiksi erinomainen Legend of the Headless Rider kertoo kauhutarinan, painotus sanalla tarina. Se on hyvä tarina - ottaen huomioon lyriikan luomat rajoitukset - mutta sen takia levyä ei tarvitse kätkeä vanhemmilta, jotka eivät ymmärrä heavy fuckin' metalin ilosanomaa. Toki "saatanallisuus" ynnä muu oikeasti pelottava materiaali löytyy levyltä, mutta se on piilotettu rivien väliin ja kerrotaan allegoriana - mikä on Kingille tyypillistä. Tämä ratkaisu toimii erinomaisesti Kingin toisen yhtyeen tuotannossa, koska King Diamond -bändin levyt ovat konseptilevyjä eli niillä on enemmän aikaa kehittää allegorioita jne., missä neljä tai viisi minuuttia pitkät sävellykset jäävät pintaraapaisuiksi.

Huoh, tulipahan vuodatus. Yritän tällä vain sanoa sitä, että In the Shadows on erinomainen levy, jos sitä tarkastelee yksilönä, ainoana laatuaan, mutta jos sitä vertaa edeltäjiin, sen terävin särmä - tunnelma - huitoo hutia. Jos levyt kuuntelisi instrumentaaleina tai tarkastelisi vain ja ainoastaan sävellysten laatua, In the Shadows olisi vähintäänkin suurklassikoiden rinnalla, jopa ohi, mutta kun lyriikat ovat väistämättä osa kokonaisuutta... Suosittelen ehdottomasti hankkimaan In the Shadowsin, jos King Diamondin ääni on parasta ikinä. Koska se on.

P.S. Tuossa kauhutematiikassa, jota sivusin, referoin vapain sanoin Stephen Kingin Danse Macabre -kirjassa esittelemää jakoa horrify-terrify-grossout.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Grave Digger - The Reaper (1993)

Grave Digger aloitti levynteon jo vuonna -83, jolloin tuotoksen nimi oli Heavy Metal Breakdown. Esikoista seurasivat -80-luvun aikana vielä kaksi muutakin levyä. Tätä kolmikkoa leimasi varsin vahvasti Acceptilta vaikutteita ottanut, suoraviivaisen tehokas heavy metal. En voi sanoa tuntevani näitä kolmea levyä, mutta se vähän mitä niitä olen kuullut, materiaalia on varsin... Grave Diggeria.

-80-luvun lopussa yhtye muutti nimensä Diggeriksi ja teki yhden levyn, Stronger Than Ever, joka oli epäonnistunut yritys tavoitella suurempia kuulijamassoja. Levyn soundi ei ollut lähelläkään totuttua ja lienee sanomattakin selvää, että se floppasi - tänäkään päivänä yhtye ei ole uudelleenjulkaissut Stronger Than Everia, ja vaikuttaa siltä, että Chris Bothendahl kumppaneineen pyrkii sivuuttamaan (häpeällisen?) osan historiaansa.

Niin tai näin, Grave Digger aloitti uudestaan -90-luvun alussa, Diggerin tomut ajan hiekkaan sekoitettuna. Studioon palasi nälkäinen, vihainen ja erittäin metallinen yhtye, joka saikin levytyssopimuksen. Vóila, The Reaper. 

The Reaper ei ole hyvä levy, mutta ei huonokaan. Jos levyjen laadulle olisi olemassa jokin absoluuttinen, tyystin objektiivinen mittari, mikä pätisi aina ja ikuisesti, koko Grave Diggerin tuotanto jäisi negatiivisen puolelle, olen siitä varma. Kun The Reaperia tai yhtyeen myöhempiä tuotoksia kuuntelee järjellä, touhu on niin umpimielistä, suoraviivaista ja yksinkertaista - huonoilla lyriikoilla säestettyä heavy metalia, ilman uniikkia elementtiä - että heikkoja ja vahvojakin hirvittää. Mutta kun Grave Diggeria ei voi tai saa kuunnella järjellä: se on tunnemusiikkia (tosin varsin erilaisessa merkityksessä kuin sanaa yleensä käytetään).

Grave Digger pakottaa kuulijansa heilumaan, takomaan nyrkkiä ja karjumaan yksinkertaisia kertosäkeitä (Play your game, play your game, play your game... AND KILL!); se laittaa rytmijalan vipattamaan, tukan heilumaan ja sormet hapuilemaan olemattomia kitarankieliä. Siinä missä järjellä ajateltuna King Diamond on paska bändi, on Grave Digger hyvän musiikin antikristus: siinä ei ole mitään erityisen omalaatuista piirrettä, Chris Bothendahlin ääniala on kaventunut vuosien saatossa koomisen kapeaksi ja sitä rataa. Miten joku ei tajua, että Grave Digger on yksi parhaista bändeistä maan päällä!

The Reaperista sanottakoon se, että se ei ole Grave Diggerin paras levy, kaukana siitä. Vastapainona se lienee yhtyeen nopein ja vihaisin levy ja jo sen takia faneille arvokas hankinta. Toki yhtye rikkoo tavanomaista kaavaansa - erityisesti kappaleessa Legion of the Lost (Part II) - ja kun näin tapahtuu, kuulija jää haukkomaan henkeään: olo on kuin kuulisi AC/DCn soittamassa progea. Lisäksi pieni huomautus: jos levyllä on kappale nimeltä And the Devil Plays Piano, olisiko ollut liikaa vaadittu, jos kappaleessa olisi ollut piano?

Grave Digger on paska bändi. Grave Digger on loistava bändi. Järki vai tunteet? I'll let you decide.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Fight - War of Words (1993)

Rob Halford lähti Judas Priestistä pitkän maailmankiertueen päätteeksi vuonna 1992; samaan hengenvetoon hän ilmoitti uudesta bändistään, Fightista, jonka esikoislevy War of Words julkaistiin 1993. Fightin piti olla selkeä irtiotto Judas Priestin tyylistä, jatkaen Painkillerin linjaa vielä pidemmälle, kohti panteramaisempaa hidasta ja maapallon kokoista groovea.

Levy lähtee mallikkaasti käyntiin: Into the Pit on hirmuinen riffimyrsky, jossa yhdistyvät Painkiller-aikaiset tuplabasarit ja yksinkertaiset runttaavat riffit; kaiken ylle lisätään Halfordin uniikki ylärekisteri, josta hän ei poistu kertaakaan kappaleen aikana. Timanttinen biisi, ei käy kieltäminen, mutta valitettavasti muut levyn kappaleet taantuvat jos eivät suoraan keskinkertaisuuteen, niin aloitusraitaa heikompaan materiaaliin. Samaan hirmuiseen intensiteettiin, joka tekee Into the Pitistä niin loistavan biisin, ei päästä levyllä toistamiseen, kovasta yrittämisestä huolimatta - suoraviivaiset Contortion ja Vicious ovat vain varjokuvia Into the Pitstä.

Levyllä on paljon vahvasti Judas Priestiltä soundaavia biisejä, kuten Life in Black tai sinkkulohkaisu Little Crazy, joten mikään erityisen radikaali irtiotto emobändin tyylistä War of Words ei ole. Erityisesti jo mainittu Life in Black on tylsä, korkeintaan keskitempoinen sävellys, joka venyy ja venyy, vaikka mikään kappale levyllä ei ylitä viiden minuutin merkkiä.

Suurimmat ongelmat junnaavien biisien ohella ovat eittämättä tuontato ja lyriikat. Tuotannossa on - näin tahdon ajatella - haettu yksinkertaisempaa ja "maanläheisempää" soundia, mutta valitettavasti se vie parhaan terän raskailta riffeiltä ja rouheilta tuplabasareilta. Uskonkin, että livetilanteessa levyn materiaali toimii aivan eritavalla - joskaan se ei vie pois sävellysten kömpelöyttä, mikä käy erittäin selväksi Immortal Sinin kaltaisissa veisuissa. Lyriikoiden ei tarvitse olla erikoisia - Judas Priestin tapauksessa ne harvoin ylittävät alati laajenevaa keskinkertaisuuden merta - mutta Rob Halfordin äänelle ja ilmaisulle eivät sovi Viciousin kaltaiset toistettavat kirosanat.

Vicious, vicious
Fucker, fucker
-Fight - Vicious

Ymmärrän kyllä mitä yhtye - ja erityisesti pääjehu Halford - on ajanut tämänkaltaisilla ratkaisuilla: uutta imagoa Turbon kanssa rypeneestä Judas Priestistä. Valitettavasti tämä ei ole hyvä ratkaisu enkä usko kenenkään pitävän tästä vulgaarista ja lapsellisesta kiroilusta. Jos levyn nimi vielä on War of Words, lyriikoilta voisi odottaa enemmänkin.

War of Words on kiinnostava levy heavy metalin historiassa: se kuvastaa hyvin koko genren "kuolemaa", josta paljon puhuttiin. Soundia suunnattiin aina vain rujompaan, raaempaan ja vulgaarimpaan suuntaan - mistä esimerkkinä tämä levy tai vaikka koko äärimetalli-skenen kehitys. Samaan aikaan monet muutkin yhtyeet - Iron Maiden, esimerkiksi - suuntasivat tyylinsä kauemmas -80-luvun melodisesta ja glam-mausteisesta ulosannista, joten siinä mielessä Fightin esikoinen ei ole poikkeava tuotos. Pidemmälle mietityillä ratkaisuilla - etenkin lyriikoiden osalta - ja hiotummalla ilmaisulla käsissä voisi olla klassikko, mutta nyt War of Words on mielenkiintoinen kuriositeetti.

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Death - Individual Thought Patterns (1993)

Siinä missä Human oli erinomainen sykähdys progempaan tatsiin Deathin aluperin suoraviivaisesta death metalista, Individual Thought Patterns jatkaa enemmän tai vähemmän edeltäjänsä linjalla. Soundi on sama, tatsi on sama, kaikki on pitkälti kuin Humanilla. Ehkä tämä johtuu enemmän minusta kuin levystä, mutta Individual Thought Patterns ei ole tehtnyt samanlaista vaikutusta kuin muut Deathin proget levyt (1991-1998).

Se, mistä levyä ei voi syyttää, on soittajien taidottomuus. Chuck Schuldiner on kova kitaristi ja solisti, joten vahva startti kokoonpanolle jo pelkällä primus motorilla. Harva jässikkä kuitenkaan tekee levyjään yksin - etenkään kun puhutaan keikkailevasta bändistiä - joten muut instrumentit oli saatava joku soittamaan; toinen syy lienee ollut instrumentaatioiden monimutkaisuus ja koukeroisuus. Rummuissa: The Atomic Clock itse, Gene Hoglan - mies, joka hankki toisen raidia haitsun yläpuolelle, koska ei ylettynyt soittamaan tomien yllä olevaa raidia molemmin käsin [tästä hauska kasku: kerroin tämän samaisen faktan rumpaliystävälleni lukioaikana, ja hän pudisteli päätään ja kysyi miksi kukaan haluaisi soittaa raidia molemmin käsin] pötsinsä takia. Bassossa: Steve DiGiorgio - nimi, joka on aiheuttanut enemmän hilpeyttä kuin kehtaan myöntää; uniikki nauhaton bassosoundi on kuin luotu progeen death metaliin... siksi hän lienee lähinnä soittaneen sitä koko uransa. Toisessa kitarassa: none other than Andy LaRocque - kaikki varmasti tietävät kuinka paljon arvosta King Diamondin kitaristia ja pidän häntä yhtenä parhaista kitaristeista koskaan.

Ei helvetti mikä kokoonpano. Oikeasti.

Valitettavasti kappalemateriaali - joka pesee mennen tullen kaikki Deathia kopioineet yrittäjät - ei yllä soittajiensa tasolle. The Philosopher, Jealousy, Mentally Blind... kaikki kovia rypistyksiä vailla vertaa, mutta se mystinen Jokin puuttuu. Ei Schuldinerin touhuja ole koskaan sieluttomaksi voinut väittää, mutta jostakin määrittelemättömästä syystä Individual Thought Patterns tuntuu välityöltä, levyltä joka on tehty levyn tekemisen tarpeesta. Pahoittelen, mutta en voi selittää ongelmaa tätä paremmin: Death onnistuessaan on parhaita bändejä koskaan, mutta kun nuoli osuu hieman sivuun häränsilmästä, musiikki kuulostaa... hyvältä muttei erinomaiselta.

Huikea lineup ei takaa huikeaa levyä, olkoon se päivän opetus. Jos Death ei ole tuttu, hanki Human tai joku muu progekauden lätyistä... mutta säästä Individual Thought Patterns myöhempään ajankohtaan, sillä se ei kuvasta yhtyettä parhaillaan.