Fight - War of Words (1993)

Rob Halford lähti Judas Priestistä pitkän maailmankiertueen päätteeksi vuonna 1992; samaan hengenvetoon hän ilmoitti uudesta bändistään, Fightista, jonka esikoislevy War of Words julkaistiin 1993. Fightin piti olla selkeä irtiotto Judas Priestin tyylistä, jatkaen Painkillerin linjaa vielä pidemmälle, kohti panteramaisempaa hidasta ja maapallon kokoista groovea.

Levy lähtee mallikkaasti käyntiin: Into the Pit on hirmuinen riffimyrsky, jossa yhdistyvät Painkiller-aikaiset tuplabasarit ja yksinkertaiset runttaavat riffit; kaiken ylle lisätään Halfordin uniikki ylärekisteri, josta hän ei poistu kertaakaan kappaleen aikana. Timanttinen biisi, ei käy kieltäminen, mutta valitettavasti muut levyn kappaleet taantuvat jos eivät suoraan keskinkertaisuuteen, niin aloitusraitaa heikompaan materiaaliin. Samaan hirmuiseen intensiteettiin, joka tekee Into the Pitistä niin loistavan biisin, ei päästä levyllä toistamiseen, kovasta yrittämisestä huolimatta - suoraviivaiset Contortion ja Vicious ovat vain varjokuvia Into the Pitstä.

Levyllä on paljon vahvasti Judas Priestiltä soundaavia biisejä, kuten Life in Black tai sinkkulohkaisu Little Crazy, joten mikään erityisen radikaali irtiotto emobändin tyylistä War of Words ei ole. Erityisesti jo mainittu Life in Black on tylsä, korkeintaan keskitempoinen sävellys, joka venyy ja venyy, vaikka mikään kappale levyllä ei ylitä viiden minuutin merkkiä.

Suurimmat ongelmat junnaavien biisien ohella ovat eittämättä tuontato ja lyriikat. Tuotannossa on - näin tahdon ajatella - haettu yksinkertaisempaa ja "maanläheisempää" soundia, mutta valitettavasti se vie parhaan terän raskailta riffeiltä ja rouheilta tuplabasareilta. Uskonkin, että livetilanteessa levyn materiaali toimii aivan eritavalla - joskaan se ei vie pois sävellysten kömpelöyttä, mikä käy erittäin selväksi Immortal Sinin kaltaisissa veisuissa. Lyriikoiden ei tarvitse olla erikoisia - Judas Priestin tapauksessa ne harvoin ylittävät alati laajenevaa keskinkertaisuuden merta - mutta Rob Halfordin äänelle ja ilmaisulle eivät sovi Viciousin kaltaiset toistettavat kirosanat.

Vicious, vicious
Fucker, fucker
-Fight - Vicious

Ymmärrän kyllä mitä yhtye - ja erityisesti pääjehu Halford - on ajanut tämänkaltaisilla ratkaisuilla: uutta imagoa Turbon kanssa rypeneestä Judas Priestistä. Valitettavasti tämä ei ole hyvä ratkaisu enkä usko kenenkään pitävän tästä vulgaarista ja lapsellisesta kiroilusta. Jos levyn nimi vielä on War of Words, lyriikoilta voisi odottaa enemmänkin.

War of Words on kiinnostava levy heavy metalin historiassa: se kuvastaa hyvin koko genren "kuolemaa", josta paljon puhuttiin. Soundia suunnattiin aina vain rujompaan, raaempaan ja vulgaarimpaan suuntaan - mistä esimerkkinä tämä levy tai vaikka koko äärimetalli-skenen kehitys. Samaan aikaan monet muutkin yhtyeet - Iron Maiden, esimerkiksi - suuntasivat tyylinsä kauemmas -80-luvun melodisesta ja glam-mausteisesta ulosannista, joten siinä mielessä Fightin esikoinen ei ole poikkeava tuotos. Pidemmälle mietityillä ratkaisuilla - etenkin lyriikoiden osalta - ja hiotummalla ilmaisulla käsissä voisi olla klassikko, mutta nyt War of Words on mielenkiintoinen kuriositeetti.