Miksi kerron tämän? Syy numero yksi: en ole kirjoittanut riittävästi proosaa viime aikoina, ja nyt se rönsyilee puoliasiallisen tyylinkin puolelle. Syy kaksi: kesäsade ja metsikkö on ainoa oikea paikka ja aika kuunnella Amorphiksen legendaarista levyä Tales from the Thousand Lakes. Vaikka en pidä kansalaisuuksista, etenkään adjektiiveina käytettyinä, en voi kuin myöntää, että Amorphiksen onnistui puristaa yhdelle levylle niin paljon "suomalaisuutta"... ihan hirvittää.
Nopea historiakatsaus niille, jotka ovat istuneet peukalot perseessä viimeiset kaksikymmentä vuotta: Amorphis aloitti suoraviivaisena death metal -poppoona, kuten Sentencedkin. Yhtyeen esikoislevy The Karelian Isthmus vuodelta 1992 oli kelpo levy siinä, mitä se oli, mutta se on kuitenkin erittäin selkeästi ideoita täynnä olevan kokonaisuuden ensimmäisen yritys tehdä kokopitkä levy; lisäksi levyä vaivaa liiallinen genretietoisuus ja -rajoittuneisuus, ainakin jälkiviisaasti reflektoiden.
Kaksi vuotta myöhemmin ilmaantuu mestariteos vailla vertaa: kaunis, melankolinen, brutaali, hidas, raskas, vauhdikaskin kappalekokoelma, joka kantaa nimeä Tales from the Thousand Lakes. Siinä, missä esikoisella Amorphis oli kokeileva ja innokas ryhmä, toisella levyllä on jo tyystin uudenlainen tatsi mukana: ammattimainen, aikuismainen ja älykäskin. Lyriikat ovat suoria lainauksia Kalevalasta ja Kantelettaresta, joten miekka & magia -tyylistä menoa sanoituksissa ei (enää) ole. Musiikillisesti Amorphiksen soitto on kasvanut pitkälle perinteisen tai edes melodisen death metalin ulkopuolelle: soundi on täynnä kansanmusiikkivaikutteita ilman viuluja ja haitareita tai edes akustisia kitaroita; melodiat, riffit ja rytmit ovat hyvinkin kalevalamaisessa mitassa. Kaikenkaikkiaan kyseessä on erittäin uniikki levy, jota ei voi kuvailla oikeudenmukaisesti, vaan se(kin) on kuultava itse.
Parasta levyssä on kaksi erillistä asiaa: tunnelma ja Tomi Koivusaari. Tunnelmaa jo sivusinkin, sillä mitään muuta levyä ei saa kuunnella, jos lähtee patikoimaan sekametsään keskellä kesää, kun taivas täyttyy yhä tummenevista pilvistä. Vielä parempi olisi, jos lähellä olisi järvi, jossa voisi uittaa varpaita. Tomi Koivusaari, joka on edelleen mukana Amorphiksen kokoonpanossa, hoitaa vokalistin tontin käsittämättömän hienolla tavalla. Hänen äänensä on brutaali, tunnistettava, möreä, matala ja tarvittaessa (tietyin itsestään selvin rajoituksin) melodinenkin. Kun Koivusaaren ääntelyä kuulee kerran, hänet tunnistaa mistä vain ja milloin vain uudestaan. Monet yhtyeen fanit suitsuttavat Tomi Joutsenta, yhtyeen nykyistä solistia, ja vaikka hän onkin teknisesti parempi ja monipuolisempi solisti, tulen aina heiluttamaan Koivusaaren lippua korkeammalla, sillä kukaan ei olisi voinut tulkita The Castawayn, Into Hidingin, Black Winter Dayn tai vaikkapa Magic and Mayhemin kaltaisia sävellyksiä paremmin.
Tales from the Thousand Lakes on poikkeuksellisen tiukka kokonaisuus: kappaleet ovat yksilöitä, omine piirteineen ja oivalluksineen, mutta silti kokonaisuus soi yhtenä monoliittina - viisuakaan ei voisi ottaa pois. Mitäpä ei olisi tästä suomalaisen äärimetalliskenen merkkipaalusta jo sanottu? Kansainvälisestikin (esim. MetalStorm.ee) levy on rankattu parhaiden tuotosten joukkoon koko metallin historiassa. Se sanoo jo enemmän kuin mitä voisin itse ikinä kirjoittaa blogiini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti