Death - Individual Thought Patterns (1993)

Siinä missä Human oli erinomainen sykähdys progempaan tatsiin Deathin aluperin suoraviivaisesta death metalista, Individual Thought Patterns jatkaa enemmän tai vähemmän edeltäjänsä linjalla. Soundi on sama, tatsi on sama, kaikki on pitkälti kuin Humanilla. Ehkä tämä johtuu enemmän minusta kuin levystä, mutta Individual Thought Patterns ei ole tehtnyt samanlaista vaikutusta kuin muut Deathin proget levyt (1991-1998).

Se, mistä levyä ei voi syyttää, on soittajien taidottomuus. Chuck Schuldiner on kova kitaristi ja solisti, joten vahva startti kokoonpanolle jo pelkällä primus motorilla. Harva jässikkä kuitenkaan tekee levyjään yksin - etenkään kun puhutaan keikkailevasta bändistiä - joten muut instrumentit oli saatava joku soittamaan; toinen syy lienee ollut instrumentaatioiden monimutkaisuus ja koukeroisuus. Rummuissa: The Atomic Clock itse, Gene Hoglan - mies, joka hankki toisen raidia haitsun yläpuolelle, koska ei ylettynyt soittamaan tomien yllä olevaa raidia molemmin käsin [tästä hauska kasku: kerroin tämän samaisen faktan rumpaliystävälleni lukioaikana, ja hän pudisteli päätään ja kysyi miksi kukaan haluaisi soittaa raidia molemmin käsin] pötsinsä takia. Bassossa: Steve DiGiorgio - nimi, joka on aiheuttanut enemmän hilpeyttä kuin kehtaan myöntää; uniikki nauhaton bassosoundi on kuin luotu progeen death metaliin... siksi hän lienee lähinnä soittaneen sitä koko uransa. Toisessa kitarassa: none other than Andy LaRocque - kaikki varmasti tietävät kuinka paljon arvosta King Diamondin kitaristia ja pidän häntä yhtenä parhaista kitaristeista koskaan.

Ei helvetti mikä kokoonpano. Oikeasti.

Valitettavasti kappalemateriaali - joka pesee mennen tullen kaikki Deathia kopioineet yrittäjät - ei yllä soittajiensa tasolle. The Philosopher, Jealousy, Mentally Blind... kaikki kovia rypistyksiä vailla vertaa, mutta se mystinen Jokin puuttuu. Ei Schuldinerin touhuja ole koskaan sieluttomaksi voinut väittää, mutta jostakin määrittelemättömästä syystä Individual Thought Patterns tuntuu välityöltä, levyltä joka on tehty levyn tekemisen tarpeesta. Pahoittelen, mutta en voi selittää ongelmaa tätä paremmin: Death onnistuessaan on parhaita bändejä koskaan, mutta kun nuoli osuu hieman sivuun häränsilmästä, musiikki kuulostaa... hyvältä muttei erinomaiselta.

Huikea lineup ei takaa huikeaa levyä, olkoon se päivän opetus. Jos Death ei ole tuttu, hanki Human tai joku muu progekauden lätyistä... mutta säästä Individual Thought Patterns myöhempään ajankohtaan, sillä se ei kuvasta yhtyettä parhaillaan.