At the Gates - Slaughter of the Soul (1995)

Aikana, jona olen itse kuunnellut metallia ja seurannut sen kehitystä, kaksi suuntaa (joista jälkimmäistä voi pitää ensimmäisen mutataationa) on ollut trendimäisen halveksunnan ja, paradoksaalisesti, suuren suosion kohteena: melodinen death metal ja metalcore. Missä metalcore on usein tragikoomista kuultavaa, jota suunnataan angstisille teinipojille, jotka haluavat kuunnella vihaista poppia täynnä autotunea (oma suosikki-inhokkini tässä kategoriassa taitaa olla Attack Attackin Stick Stickly), näen melodisessa death metalissa suurtakin potentiaalia. Göteborg metaliksikin nimetty suunta yhdistelee örinä-/rääkynävokaalaieta, runnovia riffejä ja popahtavia melodioita täynnä Iron Maidenin mieleen tuovia harmonioita; useimmin mainitut yhtyeet tässä kontekstissa ovat In Flames, Soilwork, Dark Tranquillity... ja At the Gates. Siinä missä In Flames luopui 2000-luvun alkupuolella hyvästä musiikista ja kaikesta itsekunnioituksesta suurten massojen kosiskelussa, Soilwork ja Dark Tranquillity tekivät vaihtelevalla laadulla siunattuja levyjä.

Ja sitten on At the Gates. Vaatii vähintääkin välttävää perehtyneisyyttä tietää bändistä enemmän kuin sen, mitä se mainitaan sivulauseena In Flamesin ja kumppaneiden yhteydessä. Lyhyt historiikki lienee siis tarpeen. At the Gates aloitti soittamalla varsin progea mutta samalla melodioiden kanssa flirttailevaa death metalia, jonka lyriikka-aiheet flirttailivat satanismin kanssa, mutta lähinnä yleisluontoisella tasolla, korostaen yhteiskuntakritiikkiä. Kolme ensimmäistä levyä seurasivat tätä perusasetusta, ja niiden suosio nykypäivänä vaihtelee välttävästä hyväksyttävään. Neljäs - ja vielä viimeinen; bändi on kuulemma studiossa ensimmäistä kertaa lähes kahteenkymmeneen vuoteen - levy, Slaughter of the Soul, luopui kuitenkin suurimmista rönsyistä suoraviivaisen iskevän ilmaisun vuoksi. Tätä voi pitää hyvänä asiana, mutta lähtökohtaisesti metallisydämet ottavat vastaavanlaiset ratkaisut "sellouttina", yrityksenä kosiskella suuria massoja ostamaan levy hittibiisien varjolla.

Slaughter of the Soul ei ole sellout. Se on perkeleen tiukka levy, täynnä kenties parasta melodista death metalia - termin todellisessa merkityksessä - koskaan. Tämä on paljon sanottu, tiedän, mutta mielestäni se on ansainnut sen.

Ensimmäiseksi selitän soundin, koska ylläkuvatun kaltaiseen melodiseen death metaliin tottuneet voivat yllättyä kovastikin. At the Gates soundaa death metalia soittavalta tharsh-yhtyeeltä, ei poppia soittavalta death metal -poppoolta (kuten nykymuotoinen In Flames). Riffit ovat ensiluokkaisia, rumputyöskentely nojaa perusasioihin ja  Tomas Lindberg kuulostaa kuin Anders Fridéniltä, joka ei alkanut laulaa puhtaasti, paitsi paremmalta. Parhaiten levyyn ja yhtyeeseen tutustuminen tapahtuu kuuntelemalla levyn aloitusraidan Blinded by Fearin... ja sitten koko muunkin levyn, jahka leuka on kerätty lattialta.

Voisin nostaa yksityiskohtia sieltä-täältä levyltä, mutta se ei ole tarpeen, sillä olen mielestäni tehnyt jo pointin selväksi: Slaughter of the Soul on hankinnan arvoinen kaikille, jotka ovat joskus (häpeäkseen tai ei) kuunnelleet In Flamesia uusimpia levyjä. Jos nyt kuitenkin jotain mainitsen, niin riffityöskentely on sietämättömän hyvää. Koko levy on täynnä joitakin parhaista riffeistä ehkä koskaan - erityisesti Blinded by Fearin pääriffi on hirmuinen - ja vielä kun päälle lyödää elävä, rouhea ja jämäkkä kitarasoundi... Huh, mikä paketti!

Tämä teksti voi vaikuttaa ilkeämieliseltä In Flamesin mollaamiselta, mutta uskokaa, en ole sitä mieltä, aivan yksiselitteisesti ainakaan. Puhutaan siitä joskus toiste, okei? Halusin vain nostaa esiin yhtyeen, joka on kaikille tuttu ja lytätään yhteen At the Gatesin kanssa, vaikka on tyystin erilainen, ainakin jos vertailee Soundtrack to You Escape -levyn jälkeen julkaistuja tuotoksia ja mestarillista Slaughter of the Soulia.

I, for one, odotan innolla At the Gatesin tulevaa levyä. Jospa se olisi enemmän Slaughter of the Soulia kuin The Hauntedia.