Musiikillisesti In the Shadows on erinomainen levy. Yhtye soittaa tiukasti yhteen, kappaleet polveilevat juuri oikealla tavalla suuntaan jos toiseenkin, ja lienee sanomattakin selvää, että King Diamond ei tee huonoa suoritusta. Erityisen hienoja sävellyksiä ovat Legend of the Headless Rider, joka kellottaa hirmuiset minuutit, melankolisen kaunis Is That You, Melissa? sekä räjähtävä The Bell Witch.
Levyn avaava Egypt asettaa levylle tunnelman, uhkaavan ja synkän, mutta verrattuna silkkaan pahansuopuiseen ilkeyteen, mikä leimasi bändin kahta ensimmäistä levyä (en tunne Nuns Have No Fun -eptä, joten sivuutan sen), In the Shadows tuntuu kesyltä. Tätä voi olla vaikea selittää ja vielä vaikeampi ymmärtää, mutta yritetään kuitenkin. Mieti Melissaa tai Don't Break the Oathia. Valitse joku kappale, joka on jäänyt mieleesi poikkeuksellisen hyvin. Miksi juuri se on jäänyt niin hyvin mieleesi? Kyllä, sävellyskynä on ollut hirmuisen terävä (mikä pätee myös reunionin jälkeisiin levyihin), King laulaa ylimaallisesti (sama juttu) ja lyriikat ovat pelottavat. Tässä juuri on ero, miksi In the Shadows (ja muutkin reunionlevyt) ei yllä samaan intensiteettiin ja legendaarisuuteen, vaikka kappalemateriaali aikoinaan ohittaa kahden ensimmäisen levyn tason.
Kyllä, minä sanoin tuon.
Monet eivät ymmärrä miksi jokin on pelottavaa. Kauhu ei toimi, jos se perustuu "vain" groteskeihin yksityiskohtiin tai tunnelmallisiin kohtauksiin, vaan taustalla pitää olla joku perustavalla tavalla kammottavaa, joku tekijä, joka naputtaa henkistä kipupistettä. Tämä pätee kaikkeen kauhuun, elokuvista ja kirjallisuudesta musiikkiin yhtälailla. Voin rehellisesti myöntää, että kun kuuntelin ensimmäisen kerran Don't Break the Oathin, minua pelotti, vaikka en uskokaan mihinkään yliluonnolliseen. Tunnetila syntyi (ja syntyy edelleen) siitä tosiasiasta, että Kingin laulaessa Come to the Sabbathin tai The Oathin kaltaisia kappaleita, kaiken ottaa totena. Lyriikat eivät sisällä gorea, eivät kuvaile ikkunan takana leijuvaa vampyyria, vaan häiritsevät paljon perustavammalla tasolla. Koska sanoituksissa on todentuntuinen ilmapiiri ja ne on laulettu tavalla, jota ei voi sanoa kuin hypnoottiseksi.
Siinä In the Shadows pudottaa pallon: lyriikat eivät ole enää "vain" typeriä saatanallisia rituaaleja tai muuta aidon pahansuopaa, vaan esimerkiksi erinomainen Legend of the Headless Rider kertoo kauhutarinan, painotus sanalla tarina. Se on hyvä tarina - ottaen huomioon lyriikan luomat rajoitukset - mutta sen takia levyä ei tarvitse kätkeä vanhemmilta, jotka eivät ymmärrä heavy fuckin' metalin ilosanomaa. Toki "saatanallisuus" ynnä muu oikeasti pelottava materiaali löytyy levyltä, mutta se on piilotettu rivien väliin ja kerrotaan allegoriana - mikä on Kingille tyypillistä. Tämä ratkaisu toimii erinomaisesti Kingin toisen yhtyeen tuotannossa, koska King Diamond -bändin levyt ovat konseptilevyjä eli niillä on enemmän aikaa kehittää allegorioita jne., missä neljä tai viisi minuuttia pitkät sävellykset jäävät pintaraapaisuiksi.
Huoh, tulipahan vuodatus. Yritän tällä vain sanoa sitä, että In the Shadows on erinomainen levy, jos sitä tarkastelee yksilönä, ainoana laatuaan, mutta jos sitä vertaa edeltäjiin, sen terävin särmä - tunnelma - huitoo hutia. Jos levyt kuuntelisi instrumentaaleina tai tarkastelisi vain ja ainoastaan sävellysten laatua, In the Shadows olisi vähintäänkin suurklassikoiden rinnalla, jopa ohi, mutta kun lyriikat ovat väistämättä osa kokonaisuutta... Suosittelen ehdottomasti hankkimaan In the Shadowsin, jos King Diamondin ääni on parasta ikinä. Koska se on.
P.S. Tuossa kauhutematiikassa, jota sivusin, referoin vapain sanoin Stephen Kingin Danse Macabre -kirjassa esittelemää jakoa horrify-terrify-grossout.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti