Levyn alkupuoli on mielestäni yhtyeen parhaiden kokonaisuuksien joukossa. Tästä voidaan tietenkin kiistellä - kuten varmasti joku tälläkin hetkellä sylkee rikkihappoa näppäimistölleen - mutta kun kuuntelee Nightmare Be Thy Namen, The Mad Arabin tai My Demonin kaltaisia veisuja, täytyy nostaa (silinteri)hattu päästä ja kumartaa kuninkaalle. My Demon -kappale taitaa esitellä King Diamondin joitakin parhaita vokaalisuorituksia kenties koskaan, ja se on kova lausunto. Aivan erityismaininnan ansaitsee se yksi huuto - "DIGGING THE KNIFE IN!" - joka ei anna mitään armoa. The Mad Arab esittelee Lovecraft-fanitusta vailla vertaa. Time on levyn balladi (a'la Melissa-duo), mutta kevyempi ja selkeämmin melankolinen kuin "edeltäjänsä".
Ensimmäiset kuusi kappaletta pitävät kuulijan erinomaisesti hallussaan erilaisilla mutta silti samalta yhtyeeltä kuulostavilla kappaleilla, mutta, kuten arvata saattaa, loppupuoli ei pysy menossa mukana. The Preacher on vielä kelvollinen sävellys, mutta yksi toisensa jälkeen kappalelaatu putoaa, kunnes saavuttaa pohjansa The Afterlifen kohdalla, vain noustakseen hieman päätösraita Castillo Del Mortesiin. Loppupuolelta jos olisi nipistänyt kappaleen tai kaksi pois ja miettinyt paremmin muita - kuten sanottua - tässä olisi tiukka, todella timanttinen levy.
Kuten varmaan huomaa, kamppailen kovasti. Yritän keksiä jotakin sanottavaa, mikä ei olisi vain kappaleiden kuvailua, mitä pidän turhana, koska kuka vain voi kuulla levyn/biisit. Paljon samaa, mikä pätee In the Shadowsiin, pätee Timeen: hyvä, mutta ei aivan riittävän hyvä. Lyriikoista nostan hattua King Diamondille, sillä tällä kertaa niissä on enemmän sitä peräänkuuluttamaani vaarantunnetta ja aidosti saatanallista ilmapiiriä - parhaita esimerkkejä ovat kaksi ensimmäistä kappaletta, mutta myös muissa on sitä samaa alkuaikojen charmia. Miinus, mikä on kyllä todella mitätön huomio, on levynnimi, ja tämä pätee myös edeltävään levyyn: Time on mielikuvitukseton nimi levylle; jos olisin valinnut toisen kappaleen nimikkosävellykseksi, päätökseni olisi ollut vaikkapa Castillo Del Mortes. Pystyn kuvittelemaan hienon kannen, jossa kuvataan kuolemanlinna kallionkielekkeellä kaikessa goottilaisessa komeudessaan, syviin varjoihin verhoutuneena.
Time on hankinnan arvoinen, mutta ei klassikko. King Diamond laulaa häikäisevästi - se nyt on oletusarvo - ja yhtyeen soitto on tiukkaa, mutta kappalemateriaali putoaa ajoittain valitettavasti laadullisella asteikolla ja tämä heikentää levyn yleisilmettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti