Deicide - Once Upon the Cross (1995)

Tarina kertoo, että Deiciden täytyi hidastaa Once Upon the Cross -levyä, jotta se olisi edes lähellä levyn mittaa. Sama legenda tietää kertoa, että hidastamisen myötä levy venyi muutamalla minuutilla, kavuten lopulta "massiiviseen" kahteenkymmeneenkahdeksaan. Jos tällä kertomuksella on totuusperää, on pakko ihmetellä missä kohdin levyä nämä hitaammat riffit/kappaleet ovat, sillä Once Upon the Cross on suoraviivaista death metalia parhaimmillaan: se on vihainen, tarttuva, häikäilemättömän rankka ja kaikin tavoin tiukka kokonaisuus.

Deiciden kolme ensimmäistä levyä muodostavat selvän kaaren: Deicide on se merkkipaalu, kaiken lähtöpiste ja kulminaatio; Legion edeltäjänsä mutkikkaimmat ja koukeroisemmat ratkaisut yksissä kansissa; Once Upon the Cross taas Legionin vastakohta, hävyttömän tarttuva ja näennäisen yksinkertainen kokonaisuus. Yksinkertaisuuden ei saa antaa hämätä: Once Upon the Cross on erinomainen levy vailla heikkoa lenkkiä. Jos haluaa tutustua death metaliin, tässä on yksi hyvä lähtökohta, koska genren idea on selvästi esillä, mutta sitä ei ole kiedottu käsittämättömiin, koukkuja kaihtaviin sovituksiin ja loppumattomiin gorelyriikkatulviin.

Ei sillä, että Once Upon the Cross olisi Danten tai Byronin tasoista runoutta - kaukana siitä. Bändin omalla asteikolla ei voida puhua parhaista sanoituksista, mutta toisaalta Fuck Your Godin kaltaisia älyttömyyksiäkään ei ole... mitä nyt Kill the Christian. Ei voi sanoa, että Glen Benton ja kumppanit olisivat tähdänneet akateemiseen ja syväluotaavaan yhteiskuntakritiikkiin, jos kappaleessa hoetaan kristityn tappamista toistakymmentä kertaa. Bentonin artikulaatio on hyvää - ainakin verrattaen - ja sanoista myös saa selvää, mikä ei ole oletusarvo puhuttaessa Deicidestä.

Kappaleista suosikeikseni ovat nousseet hirmuinen They Are the Children of the Underworld ja ei kauas taakse jäävä When Satan Rules His World. Nämä sävellykset ovat - kuten nimet antavat ymmärtää - äärettömän brutaaleja, väkivaltaisen tehokkaita tuotoksia, mutta niissä on myös koukkuja, jotka puuttuvat Cannibal Corpsen ja Suffocationin kaltaisilta yhtyeiltä. Tämä ei tarkoita sitä, että jos hoetaan riittävän pitkään samaa iskulauseen omaista fraasia, se lasketaan koukuksi, vaan että Once Upon the Crossille on tehnyt hyvää hidastaa hieman tahtia. Nyt kuulija ehtii nauttia ja fiilistellä riffejä paremmin, löytää nyansseja, jotka nopeammassa temmossa katoaisivat nuottitulvan alle. Ei sillä, hävyttömän nopea levyhän tämä on, mutta toisin kuin Cannibal Corpse, Deiciden keskitempoiset kohdat eivät kuulosta amfetamiinia käyttäneeltä skitsofreniapotilaalta, nopeista kohdista puhumattakaan.

Levyn kansitaide ansaitsee maininnan. Alunperin kannessa piti olla ruuminavattu Jeesus, kädet sivuilla ja silmät kiinni, suolet ulkona roikkuen ja niin edelleen. Classy shit, kuten sanotaan. Jostakin kumman syystä tämä taideteos joutui sensuurin (sisäisen tai ulkoisen, en muista) kouriin ja uutta kanta varten alkuperäinen maalauksen kohde peitettiin kankaalla. Lopputuloksena on kansi, joka levyllä nykyäänkin on. Mutta koska niin hieno maalaus oli tehty alunperin, sekin oli käytettävä johonkin... ja siellähän se on, levyn vihon ensimmäisellä aukeamalla - eli kun kuulija avaa vihon, hän "nostaa peitteen ruumiilta". Tehokas ja säväyttävä ratkaisu, kaksikymmentä vuotta myöhemminkin.

Once Upon the Cross on erinomainen levy. Se ei ole ikivihreä klassikko kuin Deicide, mutta sitä on mukavampi kuunnella kuin Legionia tarttuvuuden takia. Jos yhtye olisi aina tehnyt näiden kolmen lätyn tasoista musiikkia, Bentonin ja kavereiden maine voisi olla toinen, mutta, kuten monesti käy, mikä menee ylös, tulee myös alas. Valitettavasti kokoelmastani puuttuvat Deiciden kolme seuraavaa levyä, joten kun tapaamme yhtyeen seuraavan kerran, on vuosi 2004 ja levynä Scars of the Crucifix.