torstai 29. lokakuuta 2015

Thyrane - Travesty of Heavenly Essence (2005)

Totta puhuakseni olin unohtanut, että omasin tämän levyn. Ei ehkä niitä kaikkein mairittelevimpia kommentteja levystä, mutta ostin Thyranen viimeiseksi jääneen levyn kirjaston poistomyynnistä päräyttävään viidenkymmenen sentin hintaan - samasta laarista, josta haalin Machine Meniä, My Dying Brideä ja Fields of Nephilimiä. Kuuntelin kaikki levyt kerran tai kaksi ja vain yksi, Fields of Nephilim, jätti mitään erityistä vaikutelmaa takaraivooni, ja sitä myös kuuntelin myöhemmin, muiden jäädessä hyllyntäytteeksi. Liioittelematta tai vähättelemättä Travesty of Heavenly Essenceä, olen kuunnellut sen ennen tämän tekstin valmistelua kahdesti, molemmilla kerroilla enemmän tai vähemmän taustalla. Tämä ei johdu pelkästään omasta laiskuudestani ja mukavuudenhaluisuudestani, sillä levy on kelvollinen mutta keskinkertainen.

Travesty of Heavenly Essence tuo mieleeni vuosituhannen taitteen Dimmu Borgirin, mutta pienemmällä budjetilla. Onko tämä hyvä vai huono asia olkoon jokaisen itse päätettävissä; minulle se jää pelkkään olkien kohautukseen. Melodista bläkkiä, ajoittaisilla industrial-vaikutteilla, ammattitaitoisesti soitettua ja tuotettua... mutta kun ei vaan lähde. Isoin ongelma on se, että kappaleet jäävät liian samankaltaisiksi, pelkäksi tasapaksuksi äänimassaksi. Samankaltaisia sovitusratkaisuja toistetaan kilpaa ja lopputuloksena on yhtenäiseltä mutta tympeältä soundaava kiekko. Jos levyllä olisi enemmän hallittua variaatiota, kokonaisuus nousisi heti täysin toiselle tasolle.

Siinäpä se. Tiedän, että tämä teksti on aivan liian lyhyt verrattuna kaikkiin muihin blogin teksteihin, mutta niin se vain on, että kun mitään järisyttävän hienoa sanottavaa ei ole, ilmaisu typistyy. Tai, kun puhutaan allekirjoittaneesta, monimutkaistuu, vaikka asiasisältö pysyy lyhyenä. Tahtoisin pitää Travesty of Heavenly Essencestä, mutta sen ongelmien ja kuuntelukokemukseni (paremman sanan puuteessa) vailinaisuuden takia levyn kuuntelu oli kerta toisensa jälkeen työtä, vaiva. Se ei ole tämän blogin tarkoitus; tiedän, että jos väkisin kuuntelisin levyä viikon tai kaksi, saisin aikaan järkevää ja monipuolista kritiikkiä, mutta sekään ei ole tämän blogin tarkoitus.

Jos joku Thyranen bändiläisistä tai faneista lukee tätä, sori, ei lähtenyt. Aina ei voi lähteä.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Teräsbetoni - Metallitotuus (2005)

Tahtoisin sanoa, että Teräsbetoni on 2000-luvun suomalaisen metallin väärinymmärretyin bändi. Se olisi kuitenkin väärin (pun not intended), koska Teräsbetoni on juuri sitä, mitä annetaan ymmärtääkin: Manowar-fanitusta niin överisti kuin voi vain olla... mutta suomeksi lauletuilla lyriikoilla. Siis juuri sitä, ei mitään muuta. Jos lyriikat kuulostavat tyhmiltä, olet kuullut aivan oikein, koska juuri samasta soopasta Manowar laulaa, mutta he pääsevät (helpommin) pistävän kritiikin kurimuksesta, koska sanoitukset ovat englanniksi. Molemmat bändit ovat siinä tietyssä typeryyden ja nerouden lakipisteessä, jossa ei voi oikein sanoa onko koko bändi vitsi vai tehdäänkö touhua ihan tosissaan.

Veikkaukseni on, että Manowar vetää tosissaan ja Teräsbetonilla on kieli jossakin määrin poskessa. Miksi näin? No, kuinka tämän muotoilisi näppärästi... bändin nimi on tosiaan Teräsbetoni. Siis teräs ja betoni. Betoni. Ja Metallitotuuden ensimmäisessä kappaleessa, joka, sattumalta tai ei, on nimeltää, Teräsbetoni, lauletaan: "on murskaavin, on voimakkain." En ole rakennusinsinööri, mutta veikkaisin ettei teräsbetonia käytetä murskaamaan mitään. Muitakin biisejä voisi repiä palasiksi samalla kyynisellä virneellä, mutta todettakoon, että toivon (ja uskon) Teräsbetonin todella tiedostavan touhunsa typeryys. Ja siksi se on nerokkaampi bändi kuin Manowar.

Peruutetaan hieman ja laitetaan edellisen kappaleen viimeinen virke mentaalisulkeisiin, koska Teräsbetoni olisi nerokkaampaa kuin Manowar JOS sillä olisi omia biisejä. J. Ahola ja kumppanit nimittäin pöllivät jokaisen biisinsä (ainakin enemmän tai vähemmän) 1:1 Manowarilta. Siis ei hieman, vaan täysin. Katsotaanpa vaikka muuan kappaletta, jonka Manowarin kuuntelijat tuntevat nimeltä The Power of Thy Sword ja Teräsbetonin fanit Teräksen varjona. Pääriffi: identtinen. Idea: identtinen. Toteutus: identtinen. Entäpä sitten Heart of Steel, joka on taipunut nimeään myöten Teräsbetonille Terässydämeksi. Sama voimaballadipaatoshan se sieltä löytyy, kuinka ollakaan.

Teräsbetonin parhaiten tunnetut kaksi biisiä, jotka molemmat löytyvät Metallitotuudelta taitavat olla niitä vähän vähemmän pöllittyjä tekeleitä. Paitsi Orjatar, mikä on kuin susipaska Pleasure Slave. Ja, vaikka maine on mitä, erityisesti se läpilyöntihitti Taivas lyö tulta ei ole mielestäni vieläkään kelvoton kappale. Hauska tarina: joskus lukio- tai yläasteikäisenä vedimme em. kappaleen koulun kevät/syys/missäikinäjuhlassa instrumentaalina siten, että laulumelodian hoiti muuan (nokka?)huilisti. En tiedä miten piinallista kuultavaa se oli, mutta niin me se vaan veivattiin; nykyään naurattaa, silloisesta tilanteesta en takaa mitään.

Pysyn kiinni kannassani, että jos Teräsbetoni tekisi omia biisejä tismalleen samalla typeryyden asteella, jolla he koveroivat Manowaria (hauska tarina: Ahola sanoi joskus haastattelussa, että Teräsbetoni oli veivannut kerran Manowar-coveria keikalla, mutta "se ei ollut heidän juttunsa"), Metallitotuus olisi hyvä levy, jopa erinomainen. Aholan kaltaisella solistilla vedetty laadukas voimametalli voisi olla portti Valhallaan, nyt se jää pelkäksi kumartamiseksi ja tappamiseksi.

System of a Down - Mezmerize/Hypnotize (2005)

Vihasin System of a Downia, kun Mezmerize julkaistiin. Mielestäni yhtye kuvasti kaikkea sitä "selloutkaupallista roskaa", mikä tappoi metallin, vaikka hyvinhän tuo tuntuu yhä potkivan. Vähitellen opin arvostamaan - maltillisesti - yhtyeen mielipuolista assosiointia ja milloin minkäkin mutkan tuomista musiikkiin. Nykyään kuuntelen mielelläni jonkin yhtyeen paremmista levyistä kerran, mutta ei useammin päivässä, niin hengästyttävää kuultavaa se on. Mutta sen yhden kuuntelun ajan Mezmerize/Hypnotize -tuplalevy on hyvää joskin outoa musiikkia.

Niin äkkiväärää ja hämmentävän trippistä musiikkia kuin levyt ovatkin, on pakko ihailla bändin kykyä hallita kaaosta ja pitää flow elossa. Siinä, jos jossain, System of a Down saattaa olla parhaita maailmassa: vaikka blastbeatia seuraisi funk-sävytteinen groove, kertaakaan muutos ei riko musiikillista flow'ta. Ei, älä pyydä minua avaamaan tuota käsitettä ollenkaan, koska en osaa - tärkeintä on se, että vaikka siirtymä osiosta toiseen olisi kuinka outo, se ei tunnu olevan väärässä paikassa, väärässä biisissä, vaan sävellys on yhtenäinen kokonaisuus. Esimerkiksi otetaan vaikka Hypnotizelta löytyvä Dreaming, joka sekunnilleen neljä minuuttia pitkä teos, jossa ei ole mitään tolkkua, jos sitä yrittää analysoida ja laskelmoida teekkarimaisella pedanttisuudella, mutta kun sitä kuuntelee, jokainen osio sopii edeltävän ja seuraavan väliin. Tämä pätee koko tuplalevyyn.

Silti, vaikka osaan arvostaa tätä nykyään yhtyeen tyyliä, muutamat kappaleet silittävät minua vastakarvaan raastinraudalla. Aivan erityismaininnan ansaitsee tässä kohdassa munaton teinipimpankostuttaja Lonely Day, joka on niin tavanomainen pop-balladi kuin olla ja voi, että se tuntuu eksyneen väärän bändin diskografiaan ties mistä Simon Cowellin tuotantoyhtiön poikabändin härpäkkeistä. Vastaavasti Hypnotize, joka samaten on luettavissa balladiksi, kuulostaa taukoamatta System of a Downilta - ja molemmat löytyvät samalta kiekolta. Lisäksi Hypnotize on aidosti tunteellinen sävellys, missä Lonely Day yrittää olla väkisin nyyhkyballadi; ero näiden välillä on kuin Shawshank Redemptionilla ja Twilight-elokuvilla.

Ehkä minun olisi pitänyt käsitellä levyt erikseen, koska sanottavaa olisi paljon, mutta perustelen valintani sillä, että Mezmerize ja Hypnotize on tarkoitettu kuunneltavaksi yhdessä. Kaikki todisteet tukevat tämän puolesta, ja yksistään kuunneltuna kokonaisuus tuntuu vailinaiselta. (*kröh*Wintersun*kröh*Time*kröhkröh*) Ne voivat olla hieman puuduttava ja turruttava kokemus kuunnella putkeen, mutta, toisaalta, kyseessä on kuitenkin System of a Down, joten se lienee tarkoituskin - jos kuuntelun jälkeen maailmassa on ties mitä banaaniterrakottasotilaita, olet kuunnellut levyt oikein.

Tärkeä kysymys: kymmenen vuoden tauon jälkeen, pitäisikö System of a Downin tehdä lisää studiolevyjä? Ehkä. Jos tulos on riittävän hyvä. Serj Tankian on pitänyt kiirettä omien projektiensa kanssa, ja vaikka suosio ei ole ollutkaan System of a Downin tasoista, eiköhän mies elannon kiekoillaan tee; puhumattakaan, että hän on onnistunut luomaan hienoja sävellyksiä ilman muita SoaD-jätkiä. Sinänsä en näe pakottavaa tarvetta uusille System of a Down -levyille, ja mielummin kuulisin lisää hyvää Tankianin soolotuotantoa kuin väkisinväännettyä SoaD:ia. Mutta jos bändi onnistuu taikomaan Toxicityn tai Mezmerize/Hypnotizen tasoista matskua, antaa tulla vaan. Epäilen, tosin, hyvin vahvasti.

Yhteenvetona: Mezmerize/Hypnotize ovat ehdottomasti parempaa ja tripimpää System of a Downia, ja oletan kaikkien jo tietävän sen, niin paljon levyjä on kehuttu ja kuunneltu kymmenessä vuodessa.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Strapping Young Lad - Alien (2005)

City on täynnä mielipuolista neroutta ja typerryttävää erinomaisuutta, mutta silti en pidä sitä Strapping Young Ladin (saati Devin Townsendin) parhaana tuotoksena. Kun kirjoitin tekstin em. levystä, pidin sitä häikäisevän poikkeuksellisen hyvänä, mutta sittemmin tuotos on jäänyt vaille kuuntelua. Oikeastaan minua ei olisi huvittanut lähteä edes kuuntelemaan Alienia, koska SYL ei jättänyt mitenkään erityisen hyvää makua suuhuni. Lisäksi, kuten liian monesti, ensikosketukseni levyyn oli aikanaan heikko: olin ostanut Alienin samalla kertaa kuin Turisaksen kakkoslevyn, The Varangian Wayn ja satuin kuuntelemaan levyt peräkkäin, Turisaksen ensin, ja mahtipontisen folk metalin jälkeen oudon bassoton industrial ei ihan napannut.

Mutta, nyt kun olen jälleen antanut levylle uuden mahdollisuuden häikäistä, olen päässyt vihdoin yli ensikokemuksestani ja voin sanoa, että Alien on Strapping Young Ladin paras levy, no question about it. Jopa bassoton soundi sopii... tai ainakaan ei häiritse enää, sen jälkeen kun jouduin lopettamaan uusimpien Fear Factoryn levyjen kuuntelun muutaman biisin jälkeen (täysin sietämätöntä basarinapsuntaa!). Sen sijaan keskityin enemmän Townsendin häikäisevään vokaalityöskentelyyn ja melodiatajuun: esimerkiksi Skeksisin kaltaisia ralleja periaatteessa oli aiemmalla SYL-lätyllä, mutta vasta nyt lähtee niin perkeleen komeasti. Siihen päälle kun läimäytetään vielä Strapping Young Ladin paras yksittäinen biisi (ehkä, pidän vielä sen varan), sinkku- ja musavideolohkaisu Love?, joka esittelee Townsendia parhaillaan sekä rumpali Gene Hoglanin häikäisevää soittotarkkuutta... no, tarkimmillaan.

Olen tuskaillut tämän tekstin kanssa, koska olen yrittänyt keksiä jotakin oivaltavaa tulokulmaa, mutta vieläkään en sitä ole löytänyt: Alien on juuri niin hyvä levy kuin annetaan ymmärtää (Metal-Archives.com:ssa 85% keskiarvo neljästätoista arvostelusta). Townsendin luova nerous ei ole sittemmin laantunut tippakaan, mutta se on kanavoitunut toisin herran breakdownin (2007) ja Strapping Young Ladin lopettamisen jälkeen. Vielä 2005 maestroa kiinnosti tehdä äärimetallia, jossa on monenmonituista mutkaa ja kurvia ja kulmaa, mutta sittemmin hän on siirtynyt milloin mihinkin. Jo 2006 (eli vain vuosi Alienin jälkeen) julkaistu The New Black oli tasonotkahdus (ei raju, mutta silti) ja pian sen jälkeen olikin Strapping Young Ladin taru ohi ja Townsendin hermoloman paikka. Siinä missä City oli "tehdään mitä ikinä huvittaa"-tyylinen sekoiluhupailu ja SYL fokusoituneempi mutta ei-niin-onnistunut kokonaisuus, Alien yhdistää näiden kahden tuotoksen parhaat puolet.

P.S. Kun allekirjoittaneen tukka aloitta lähtövalmistelunsa, tulen näyttämään samalta kuin Townsend 2005 - 2007 paikkeilla, joskin ilman rastoja. If you know what I mean.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Stam1na - Stam1na (2005)

Stam1na on mielestäni yksi profiilisimpia suomalaisia metallibändejä 2000-luvulla: yhtyeellä on tunnistettava soundi, joka ei ole juuri muuttunut kymmenessä vuodessa; se tunnetaan läpi metallikentän; ja se on osaltaan ollut muovaamassa nykyistä metallin kenttää. Jokaisella metallisydämellä on joku mielipide Stam1nasta - yleensä bändistä tykätään kuin mielipuoli mannapuurosta, mutta toiset ovat sitä mieltä, että mukaälykäs lyriikka ja staccato-riffit ovat pelkkää teini"älyköille" kaupattavaa sontaa. (Jälkimmäisen kuvauksen tarjosi muuan kaverini vuoden 2007 paikkeilla.)  Paljolti tuo asema rakentuu ensimmäisen levyn, ytimekkäästi nimetyn Stam1nan kivijalan varaan, vaikka esikoislevy onkin kenties tuotannon heikoin kokonaisuus. Näin ainakin ajattelin joskus.

Ensin lyhyt autobiografinen tarinan siitä kuinka tutustuin yhtyeeseen. Oli alkukesä 2006, paikka oli Tampere ja tapahtuma Sauna Open Air. Kävelimme ystäväni Hipin kanssa päälavalta myyntikojujen suuntaan; siinä matkalla ohitimme syrjäisen pikkulavan, jossa muuan lemiläinen nelikko veivasi suomirässiään. Kuuntelimme hetken, sitten toisen. Kun klassikkoralli Paha arkkitehti lähti liikkeelle, jokin napsahti ja se oli sitten siinä. Elokuussa sain syntymäpäivälahjaksi yhtyeen edellisvuonna ilmestyneen esikoislevyn, Stam1nan. Kun pistin levyn pyörimään soittimestani, kuuntelin erikoista melodiariffi kymmenisen sekunttia, yrittäen löytää jonkin punaisen langan - siinä vaiheessa tajusin, että saamani levy oli naarmuilla ja soittimeni toisti rikkinäisesti muutamaa ensimmästä tahtia Ristiriidasta.

Stam1na ei ole huono levy, mutta se on epätasainen - ongelma, joka on vaivannut suunnilleen joka toista Stam1nan levytystä. Kaikki osaavat ulkoa ne kolme-neljä timanttirallia Stam1nalta, mutta entäpä Koe murha! tai Tuomittu, syyllinen? Kuka niitä enää muistaa? Ei, esikoislevyltä muistetaan Kadonneet kolme sanaa, Kaikki kääntyy vielä parhain päin sekä Paha arkkitehti ja yksi vapaavalintainen alkupuolen sävellyksistä. Koirapoika on vaipunut armollisesti unholaan.

Epätasaisuudestaan huolimatta levy oli välitön hitti ja keräsi läpi metallimedian täysiä arvosanoja. Ilman Stam1naa ei olisi Stam1naa, vaan yhtye olisi kadonnut merkityksettömyyteen - kenties myös Sakara recordsin tarukin olisi päättynyt tai jäänyt marginaaliseksi. En ole kuunnellut Stam1naa ennen tämän tekstin valmistelua useaan vuoteen, sillä aina kun mieleni tekee palata Hyrden ja kumppanien luomiin maailmoihin, sormeni valitsevat jonkun paremman levykokonaisuuden. Siihen nähden levy oli jopa parempi kuin muistin, mutta silti hävyttömästi heikompi kuin ne timanttiset kiekot, jotka seurasivat.

Nyt, suokaa anteeksi, menen huutamaan pahan arkkitehdin kanssa. Nostalgiasyistä, jos ei muuten.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Six Feet Under - 13 (2005)

Jos tietää Six Feet Underin tarjonnan, 13 ei tarjoa yhtikäs mitään uutta innovaatiota, vaan kappaleet ovat kaikki sitä tuttua keskitempoista death 'n' rollia ja Chris Barnesin örinä ei ole ainakaan ottanut askelta parempaan suuntaan. Silti se saattaa olla suosikkini yhtyeen diskografiasta.

13 elää ja kuolee groovensa voimalla - ja sama pätee koko bändiin. Jos groove ei toimi, jäljelle jää pelkkää tylsää death metalia, jota paremmat muusikot tekevät vasemmalla kädellä piripäissään napakammin. Mutta 13:sta onnistuu siinä ja vaikka se ei sisällä ainuttakaan Feasting on the Blood of the Insanen tai No Warning Shotin kaltaista välitöntä klassikkoa, se saa pää nyökkäilemään mukana ja suun tapailemaan iskulauseenomaisia kertosäekoukkuja. Kolmeminuuttisista ralleista koostuva kokonaisuus, joka kestää vaivoin puolituntia, on juuri oikein tehty sellaisena kuin se on: se ei yritäkään olla "oikeaa" death metalia, vaan nyt rokataan ja rollataan örinän ja droppi-D-vireen kanssa. Tahdon tavata sen henkilön, jonka mielestä Deathklaat - sinänsä täysin paska biisi, mutta joka vain yksinkertaisesti toimii - ei ole groovessaan suorastaan typerryttävän nerokas. Syistä, joita ei voi tämän paremmin selittää, 13 on suosikkini Six Feet Underilta; kuuntele The Art of Headhunting ja jos ei lähde, ei lähde, ymmärrän kyllä, mutta minulle lähtee.

Olen aiemminkin pälpättänyt Six Feet Underin typeryydestä ja neroudesta, mutta oikeastaan muuta mielenkiintoista yhtyeestä ei voi sanoa. Siitä joko pitää tai ei pidä, ja molempiin perustelut ovat samoja: Six Feet Under on tylsää, keskitempoista ja yleensä huonolta soundaavaa death metalia, jota Chris Barnesin (taukoamatta heikkenevä) örinä dominoi. Pitääkö tästä vai ei on henkilökohtaisesta preferenssistä kyse, mutta ylle kirjattu kuvaus on fakta. En usko maailmassa olevan kovinkaan montaa henkilöä, jotka sanoisivat Six Feet Underia "ihan kivaksi", vaan yhtye polarisoi mielipiteet vahvasti eikä "kultaista keskitietä" juuri jää.

Täten onkin suorastaan uskomatonta, että yhtye onnistui Bringer of Bloodin ja 13:sta väliin tekemään (cover)levyn, josta edes mielipuolisimmat fanit eivät pidä. Graveyard Classics II:ssä ei ole mitään hyvää: se on, tippakaan valehtelematta, raiskattu versio AC/DC:n Back in Blackistä. Siis ei vähän niinikuin, vaan täysin - jokainen alkuteoksen biisi on raiskattu.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Sentenced - The Funeral Album (2005)

Muistan joskus yläasteikäisenä nähneeni Sentencedin Killing Me, Killing You musavideon. Siinä vanha patu haahuilee jäätyneellä järvellä koiransa kanssa ja vähintäänkin haikea biisi soi taustalla. Parhaiten muistikuviin jäi juuri video, ei niinkään biisi - kappale oli sellainen, jota en siinä iässä "tajunnut", eli se sisälsi muutakin kuin 4/4 metallia. Useita vuosia myöhemmin, tunnettuani oloni melko pahasti ulkopuoliseksi koko Sentencedin lopettamishässäkässä, löysin The Funeral Albumin muuan divarista. Hintaa oli korkeintaan kolme euroa, joten mukaanhan se lähti, kun onhan se Ever Frost ihan kiva ralli.

Kun pääsin himaan ja kuuntelin The Funeral Albumin kokonaisuudessaan, ajatuksella paneutuen, se osoittautui oikeastaan pirun toimivaksi kiekoksi. Levyllä on ilmeisesti melko huono maine - "olisivat voineet lopettaa tekemättä sitä" -tyylinen suosio - mutta minä pidän: kaikki biisit toimivat ja ajavat asiansa. Toki, sävellykset voisivat olla monipuolisempia, sillä nyt ne ovat enemmän tai vähemmän (muutamalla poikkeuksella) keskitempoista rokkimetallia, mutta silti toteutus on sen verran kovalla tasolla, että en jaksa marmattaa; lisäksi, levy on alle 50 minuuttia pitkä, joten sen jaksaa läpi, vaikka ajoittaista yksiuloitteisuutta onkin havaittavissa.

Erityisesti pidän yhdestä kappaleesta. Siis aivan erityisesti. Sinänsä se on kuin kaikki muutkin, mutta heti ensikuulemalla Despair-Ridden Hearts kolahti, kovaa. Huuliharppu, Ville Laihialan haikea tulkinta, nostatus ja, lopulta, räjähdys. Toimii, jumakauta kun toimiikin. Toinen biisi, joka kaikessa yksinkertaisessa typeryydessään kolisee hienosti, on heti Despair-Ridden Heartsia seuraava Vengeance is Mine. Kyllä, ne lyriikat ovat typerät, mutta ne uskoo, koska Laihialan äänessä on aitoa passiivisesta aktiiviseksi aistittavaa aggressiota. Lisäksi biisissä on hieno, äärettömän yksinkertainen ja selkärankaan pureutuva groove, joka pakottaa jalan naputtamaan lattiaa.

Olen hieman poissa mukavuusalueeltani, koska en koskaan innostunut "suomi metallista", eli suomalaisesta goottimetallista. Tähän genreen yleensä katsotaan Sentencedin (Downista eteenpäin), HIM, Entwine, Charon, Poisonblack ja jopa Negativen (vitun Negativen) kaltaista kuraa. Silloin joskus, kymmenkunta vuotta sitten, nämä bändit - erityisesti HIM ja Negative - olivat jatkuvasti esillä, eikä vain lähtenyt vain millään. Nykyään osaan jo jotenkin arvostaa HIMin ja Ville Valon antaumusta tehdä sitä yhtä juttua pitkään ja melko hyvin, mutta The Funeral Albumia lukuun ottamatta en ole vielä tajunnut ainuttakaan toista "suomi metalli"-levyä. Paitsi ehkä Entwinen uusimman (Imperiumin arvostelua varten), mutta enpä tiedä onko se enää niin "suomi metallia".

Yhteenvetona: The Funeral Album on hyvä kiekko. En osaa sijoittaa sitä oikeaan kontekstiin, mutta silti pidän siitä. Hyvässä ja pahassa.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Savage Circus - Dreamland Manor (2005)

Soitatin Savge Circuksen esikoislevyä ystävälleni Hipille. Kahden biisin jälkeen hän pyysi lupaa vaihtaa kiekkoa, sillä häntä ärsytti: Dreamland Manor oli liian suoraa Blind Guardian pastissia. Vaikka kerroin hänelle, että siihen oli varsin pätevä syy, häntä ärsytti silti liiaksi - taisimme vaihtaa levyä Motörheadiin, koska se ei ainakaan ollut minkään muun kuin Motörheadin pastissi.

Dreamland Manor todella kuulostaa aivan 1990-luvun puolivälin Blind Guardianilta, koska sen on tarkoituskin kuulostaa 1990-luvun puolivälin Blind Guardianilta. Yhtyeen synnyn taustalla on Thomen Stauch, Blind Guardianin rumpali aina vuoteen 2004 saakka. Vuonna 2004 Stauch oli kirjoittanut joukon kappaleita, jotka hän oli ajatellut sopivan seuraavalle Blind Guardian -tuotokselle. Sävellysten tyyli vain ei ollut enää "modernia" Blindiä, vaan haiskahti vahvasti Imaginations from the Other Sidelta ja Somewhere Far Beyondilta - tyyliltä, johon muut Blindin jätkät eivät haluaisi palata. Siispä Stauch lähti lätkimään bändistä ja perusti uuden. Avot, Savage Circus syntyi. Stauch valitsi solistin, Persuaderin Jens Carlssonin sillä perusteella, että tämä kuulosti aivan Hansi Kürschiltä. Ideana siis oli jatkaa siitä, mihin Blindi jäi kymmenen vuotta aiemmin.

Dreamland Manor on hyvä levy, mutta se on liian yksiuloitteinen: kaikki sen kappaleet ovat liian samanlaisia, ylipitkiä ja samankaltaisten koukkujen varaan rakentuvia. Tunnin mittaista kokonaisuutta ei meinaa millään jaksaa kuunnella loppuun, kun jokainen ralli on kuin edellinen ja biisit sulautuvat yhdeksi epämääräiseksi möykyksi, joka kyllä kuulostaa hyvältä, vaikka onkin muotopuoli. Evil Eyes ja Born Again by the Night saattavat hyvinkin olla suosikkibiisini, sillä Evil Eyes sai minut aikanaan ostamaan molemmat Savage Circuksen levyt sekä Born Again by the Night on levyn lyhyin ja napakoin sävellys.

Muuta sanottavaa levystä on vaikea keksiä: se on -90-luvun puolivälin Blindiä, jota Blindi itse ei tehnyt. Tai yksi Blindin jäsenistä teki, imitaattorien kanssa. Mitä olen aina ihaillut Blindissä - yhtyeen tiukkaakin tiukempi sävellystyö ja paneutuminen yksityiskohtiin - loistaa poissaolollaan, sillä vaikka Dreamland Manor on hyvin rakennettu kokonaisuus, se kärsii hätiköinnin luomasta tasapaksuudesta. Paljon turhaa olisi voinut leikata pois (ainakin pudottaa kestoa melkein vartilla) tai tehdä kappalemateriaalista monipuolisempaa ja mielenkiintoisempaa - sillä osastolla Stauch ja kumppanit eivät osanneet ottaa mallia esikuvatuotoksistaan. Vikoineenkin se on hyvä levy, jota voi suositella kohtuullisen varauksetta: levy tuskin mullistaa kenenkään maailmaa, mutta onpahan kuitenkin pirun viihdyttävää kuultavaa.

torstai 15. lokakuuta 2015

Sabaton - Primo Victoria (2005)

Tutustuin Sabatoniin juuri oikeassa vaiheessa elämääni: teini-ikäisenä, toisesta maailmansodasta innostuneena typeryksenä. Elettiin kevättä tai alkukesää 2006 ja kaverini lähetti mesessä (nuorisolle tiedoksi: mese oli ensimmäisiä laajalle levinneitä tekstipohjaisia chattejä - eli vastaava kuin Skype ilman videota tai Facebook ilman noloja sukulaisia kontakteissa; minun sukupolvelleni se oli yhtä merkittävä kuin WhatsApp nykyään) biisin, jota hän mainosti "Grave Diggeriksi toisesta maailmansodasta". Pakkohan se oli kuulla, koska mikä voisi olla mahtavampaa - Grave Digger ja natsit, todellakin! Fuck yeah, korkkariheviä!

Ja juuri sitä tuo kappale, Primo Victoria (tietenkin, mikä muukaan?) oli: korkkariheviä. Lyriikat olivat juuri niin rautalangasta väännettyä historiaa kuin korkkarit; riffit olivat yksinkertaisia kuin korkkarien juonet; ja solistikin mölisee kuin korkkarinatsit, eli epäselvästi ja vahvasti murtaen. Mutta silloin, lähes kymmenen vuotta sitten, se tuntui uudelta, koukuttavalta ja hyvältä... kuten korkkaritkin. Sittemmin olen lopettanut Korkeajännitysten lukemisen sekä Sabatonin fanittamisen, vaikka jälkimmäinen tapahtuikin paljon ensimmäistä myöhemmin.

Primo Victoria on hyvä levy, kenties Sabatonin paras. Se ei ole vielä liian täynnä itseään, vaan yhtye on vielä nälkäinen, maltillisesti oivaltava ja kappaleet eivät ole samalla sapluunalla toistettua jyystöä, vaan neljäkymmentä minuuttia hyvää melometallia, jossa kappaleet ovat selvästi erilaisia. Samaa ei totisesti voi sanoa yhtyeen muusta diskografiasta, vaan jokaisella levyllä on sittemmin ollut oma "primovictoriansa" ja "panzerbattallioninsa" - erehdyttävän tutulta kuulostava ralli milloin mistäkin aiheesta.

Lisäksi vielä Primo Victorian aikoihin Sabaton ei ollut laskeutunut pseudonationalismin suohon, jossa se nykyään niin riemuisaisti lyllertää: yhtyeen sanoitukset olivat vielä kymmenen vuotta sitten kohtuullisen kiihkotonta (joskin susipaskaa) historiaa, missä nykyään jokainen (tai melkein, Carolus Rex oli poikkeus, jolla bändi tyytyi yhden valtion "kansallistunteen" fellatioon) levy koostuu eri nationalisti-ikonien verbaalimasturbaatiosta mahdollisimman suuren yleisön toivossa. Kuinka monesti Sabaton on Suomessa käydessään veivannut Simo Häyhästä, Lauri Törnistä ja talvisodasta, hmm? Entä kuinka monesti puolalaiset ovat seonneet 40:1:in tai Uprisingin myötä? Juuri siten Sabaton nykyään toimii: etsitään 1900-luvun sotahistoriasta yksittäisiä tapahtumia/henkilöitä, joita jossakin potentiaalisesti yhtyeen musiikista kiinnostuneessa maassa pidetään "kansallisena sankarina" (helvetti, yhtye nimesi uusimman levynsä yksinkertaisesti "sankareiksi"!) ja tehdään siitä biisi. Olen jo tovin odotellut Mel Gibsonin Braveheartin (Braveheart ei edes viittaa William Wallaceen, for fuck's sake!) käyttämistä biisiaiheena, mutta taisi Civil War ehtiä ensin - ja mitä suotta etsimään historiaa natseja kauempaa, koska sillähän on väliä eikä se ole ollenkaan ylitehtyä.

Raivostuttavaa nationalistista paatosta. En tykkää. Ärysttää muutenkin koko bändi nykyään niin perkeleesti.

Sen sijaan Primo Victoria on vielä siedettävämpää Sabatonia, vaikka Counterstrike haiskahtaa kilometrien päähän Israelin ihailulta. Tai mistä sitä tietää, kun lyriikoissa yksinkertaisesti kerrataan kuuden päivän sodan tapahtumia. Tämä ei ole historiaa, hyvät naiset ja herrat: tämä on huonoa lyriikkaa, jossa todetaan faktoja. Oikea historia vaatii tulkintaa ja hyvä lyriikka vaatii runollisuutta, eikä Sabaton ole koskaan onnistunut kummassakaan; hyvä historia ei myöskään lähde hyvikset vastaan pahikset -asettelusta, mutta en viitsi mennä siihen, koska menneisyyden moraalinen harmaus saattaisi mennä niin rajusti yli yhtyeen kollektiivisen hilseen. Musiikki on viihdyttävää, tosin, mutta olen nykyään niin täynnä Sabatonia, että toivoisin yhtyeen käpertyvän nurkkaansa ja runkkaavansa itsensä hengiltä paskamaisen nationalismin alttarilla.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Primal Fear - Seven Seals (2005)

Primal Fear on sinänsä kiinnostava bändi, sillä toisinaan se on onnistunut tekemään hyvää, joskin varsin tavanomaista, musiikkia. Toki väleihin mahtuu paljon turhanpäivästä ja yhdentekevää läpsyttelyä, mutta Seven Seals lienee muutoin keskinkertaisen yhtyeen uran paras kokonaisuus. Se ei ole ongelmaton klassikko, mutta kun ottaa huomioon yhtyeen muun diskografian, ei sitä voi liiaksi moittia. Silti, sanon sen nyt suoraan, Seven Sealskään ei ole kovin erikoinen luomus.

Levyltä muistaa helposti ne parhaat rallit, avausraita Demons and Angelsin, Seven Sealsin (eksäni kutsui kappaletta "ihanan lohduttomaksi", mikä on, tsori nyt vaan, umpipaska sanapari) sekä thrash metalin mieleen tuovan Evil Spellin. Näiden lisäksi levyltä löytyy kuitenkin ylipitkiä ja (kuten olettaa saattaa, puhutaanhan kuitenkin Primal Fearista) yhdentekeviä tekeleitä, kuten yli seitsemän minuuttia pitkät Diabolus, All for One sekä Sinner-cover The Question of Honor. Sinner-cover on mielestäni levyn jännittävin ratkaisu, sillä Mat Sinner, Sinnerin pääjehu, on myös Primal Fearin pääsäveltäjä. Miksi hän on halunnut saada tämän yhden, lähes kymmenen vuotta vanhan biisinsä toisen bändinsä versioitavaksi? Oliko alkuperäinen niin huono, että se piti saada Ralf Scheepersille laulettavaksi? Havitteleeko Mat(to) Sinner suurempaa kuulijakuntaa "unohdetulle klassikolleen" (mitä kappale ei ole)? Oliko idealipas vain totaalisen tyhjä, mutta syystä X levyä piti venyttää lähes tuntiin? Voiko biisistä puhua coverina, kun sen säveltäjä on coveroivan bändin säveltäjäkin?

Seven Seals lienee Primal Fearin paras levy, kuten on tullut jo sanottua. Se ei silti ole kovin hyvä levy, vaan 2000-luvun saksalaisesta power metalista löytyy roppakaupalla parempiakin tuotoksia. Tiedän, että jotain pitäisi sanoa lisää, mutta miksi? Scheepers laulaa komeasti (kuten aina), biisit ovat ihan kelvollisia (tai ainakin siedettäviä) eikä mikään saa minua innostumaan levystä niin, että jaksaisin kuunnella lättyä uudestaan ja uudestaan. Jos jotain, mainittakoon, että Scheepersin kajaalit Seven Sealsin musavideossa ovat ikimuistettavan typerät. Jos Primal Fear kiinnostaa, Seven Seals on hyvä kiekko kokeilla, vaikka se saattaa antaa suhteessa turhan positiivisen kuvan yhtyeen kokonaisdiskografiasta.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Opeth - Ghost Reveries (2005)

Kuten olen jo niin loputtoman monta kertaa maininnut, Opeth ei ole minun bändini. Ymmärrän periaatteessa mikä siinä kiehtoo ihmisiä, mutta kun ei lähde, ei lähde. Ymmärrän myös sen, että vaikka yhtyeen musiikki on hyvin progea ja kokeellista, se on enemmän peräisin tietystä tunnelmasta kuin musiikillisesta skaalasta; jokaiselle Opethin levylle on olemassa tietty mielen- ja paikantila, jossa niitä kuuntelemalla homma aukeaa täysin uudella tavalla. Tein kaikkeni Ghost Reveriesin kanssa, mutta en vieläkään saa ratkottua mitään Pandoran lippaista, joita myös Mikael Åkerfeldtin sieluntuotoksiksi kuvataan.

Yritin tajuta levyn vastaavilla tavoilla: kuunnella levyä yksin kotona (lopputulos: nukahdin, suokaa se minulle anteeksi, kello oli paljon), kuunnella levyä kävelylenkillä pakkasesta kipakassa syysilmassa (lopputulos: punertava nenä ja kankeat sormet), kuunnella levyä taustamusiikkina (lopputulos: keskittyminen primääritekemiseen tai musiikkiin ei ollut parhaillaan). Nämä ovat mielestäni ihan kelvollisia tapoja yrittää löytää joku tulokulma levyyn kuin levyyn - tietenkin lyriikoiden lukeminen ja kaikki muu "ylimääräinen" on vain hyvää, mutta levy kuin levy pitäisi aueta edes auttavasti ilman vihkosen aktiivista lukemista. Olen toki kuullut väitettä, että Ghost Reveries on konspetilevy, mutta (siinäkin pelossa, että kuulostan rikkinäiseltä levyltä) levyn pitäisi toimia ilman konseptitarinaansa - tarinan pitäisi olla bonus, ei oletusarvo tuotoksen käsittämiselle.

Niin tai näin, Ghost Reveries vaikuttaa kyllä hyvältä levyltä, mittarilla kuin mittarilla. Se vaikuttaa yhtyeen kiinnostavimmalta levyltä sitten Blackwater Parkin, ja kaikin puolin se on äärettömän taitavasti tehty levy. Sitä en yritä edes kieltää. Mutta, kun yhtyeen status on mikä on (tai ainakin oli, nykytuotanto taitaa jakaa faneja melkoisen tehokkaasti) modernin metallin messiaana, en siltikään näe sitä suuruutta, mitä levy väittämien mukaan tarjoaa. Se on "vain" hyvä levy, kryptinen mutta hyvä levy. Se on liian pitkä ja kappaleet kärsivät "Opeth-taudista", eli fiiliksestä, että aina kun ollaan lähdössä, ei lähdetäkään, vaan pakitetaan hieman, pysähdytään täysin ja jätetään se lähteminen kokonaan väliin. Sellaista reilu tunti on todella turhauttavaa kuultavaa. Monet pitävät, tiedän sen mainiosti, mutta minä en, vieläkään, ole yksi heistä. Yritän kyllä kovasti, mutta se ei riitä. Vaaditaan mustaa magiaa, kirouksia ja häikäilemätöntä loitsimista.

Jonakin päivänä saatan seota yhtyeen musiikkiin tyystin ja päätyä kuuntelemaan Ghost Reveriesiä kaksikymmentäneljätuntia päivässä. En yllättyisi: kaikki peruselementit on paikallaan, sopivan progea mutta kuitenkin käsitettävää musiikkia ja pitkiä kappaleita. Mutta ei, ei sitten millään, vieläkään, kymmenenkään vuoden jälkeen. Melkein, mutta ei kuitenkaan. Hienosta kansikuvasta huolimatta.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Obituary - Frozen in Time (2005)

Vuoden 1997 Back from the Dead -levyn jälkeen Floridan death metal -skenen yksi tunnetuimpia ja menestyneimpiä porukoita, Obituary, jäi tauolle. Tai hajoamiseksihan sitä taidetaan kutsua. Kun muut bisnekset - mitä ne sitten olivatkaan - eivät ottaneet tuulta alleen, yhtye päätti ryhdistäytyä ja palata tutun nimen alla tutulle lafkalle (Roadrunner) tekemään kovaksi tarkoitetun lätyn. Tuloksena oli vuonna 2005 julkaistu reunionin-tuotos Frozen in Time, joka on, kuten odottaa saattaa, taattua Obituarya.

Vaikka Frozen in Time on taattua Obituarya, se ei ole kovin kiinnostavaa Obituarya, ei kovin koukuttavaa keskitempodeathia. Erityisesti jos vertailukohdaksi ottaa klassikkostatuksen ansainneen Cause of Deathin tai vaikkapa The End Completen (joka on sattumoisin yksi kaikkien aikojen parhaiten myyneitä döödiskiekkoja), Frozen in Time jää väistämättä jalkoihin. Valtaosa levystä kuluu melko yhdentekevien riffien parissa eivätkä koukutkaan onnistu, no, koukuttamaan. Otetaan vaikka Back Inside, joka on niin tyhjänpäiväistä pyörittelyä, että harvoin kuulee.

Silti, kaikesta filleristä ja keskinkertaisesta ajantaposta huolimatta, levyltä löytyy tasan kaksi aivan timanttista rallia - ja, kuinka ollakaan, ne ovat kaksi levyn ensimmäistä biisiä. Instrumentaali Redneck Stomp saattaa olla yksi suosikkejani yhtyeeltä, sillä vaikka se ei sisälläkään John Tradyn tunnusomaista mölinää (ja minä siis pidän tästä mölinästä), se onnistuu luomaan niin pistävän grooven, että tanssiksi on pakko laittaa. Toinen erinomainen tekele levyllä on On the Floor, sitä Obituaryn nopeampaa laitaa. Jälleen, ei mitään erikoista, mutta silti pirun hyvin tehty kipale, joka rullaa eteenpäin sarjamurhaajan verenhimon vimmalla. Vaikka samaa ei voi sanoa juuri muusta levyn materiaalista, nämä kaksi biisiä toimivat hienosti ja ovat oman Obituary top 10 -listalla, ihan siellä kärkipäässä.

Vaikka Frozen in Time on vaivaiset 34 minuuttia pitkä, en jaksa kuunnella sitä kuin harvoin loppuun. Kappaleet kuulostavat aivan liiaksi samalta ja vaikka keskitempoisella death metalilla on paikka sydämessäni (se on musta, mätäinen paikka, mutta paikka silti), ei levyä voi suositella kokonaisuutena kuunneltavaksi kuin akuuteimpaan hitaan murhaamisen tarpeeseen - jos mitään muuta ei ole tarjolla, niin sitten ehkä, mutta ei juuri muutoin. Cause of Death on parempi levy, ihan rehellisesti, kaikilla mittareilla. Kaksi timanttista biisiä heti levyn alussa ei tee kiekosta timanttia, vaan oikeasti aika turhan tekeleen - olisivat julkaisseet kaksi rallia EP:llä.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Nile - Annihilation of the Wicked (2005)

Jälleen joudun esittämään vilpittömimmän pahoitteluni venyneestä julkaisuaikataulusta. Olen työstänyt noin sataa muuta asiaa gradun rinnalla, joten kun aikani olisi vihdoin riittänyt blogille, olen ollut niin poikki, että järkevän lauseen tai tekstin kirjoittaminen on tuottanut vaikeuksia. Yritän ottaa (jälleen) itseäni niskasta kiinni.

Nile, kuten pitkään blogia lukeneet muistavat, on minulle modernin death metalin merkkipaalu, johon kaikkea muuta örinäkuoloa vertaan; erityisesti yhtyeen kolmoslevy In Their Darkened Shrines on edelleen niin päräyttää kuultavaa, että housuunhan siinä meinaa laskea. Monesti Nilestä puhuttaessa juuri In Their Darkened Shrines ja Annihilation of the Wicked nousevat fokukseen, yhtyeen parhaiksi tuotoksiksi. Ei käy kieltäminen: timanttiahan molemmat levyt ovat, mutta kuten kaikki timantit (näin ole ainakin kuullut), levyt ovat hyvin erilaiset vaikka ovatkin periaatteessa samaa.

Verrataanpa hieman: vaikka molemmat levyt ovat mahtipontista death metalia suurimmillaan, In Their Darkened Shrines on kuin taisteluun marssiva armeija, taistelunhaluinen, valpas ja valmis repimään pääsi irti; vastaavasti Annihilation of the Wickedin nimikkokappale ja päätösraita, vaikeasti kirjoitettava Von Unaussprechlichen Kulten tuovat pikemminkin mieleen hävitystä taistelusta palaavan armeijan rippeet, jotka ovat matkallaan tuhottuun kotiin, raiskattujen vaimojen ja murhattujen lasten hautojen luo. Yritin tähän upottaa vielä jotenkin kosmisen epätoivon ja elon turhuuden, mutta joku raja näillä virkkeilä, kuitenkin. Niin tai näin, vaikka In Their Darkened Shrines ei ollut mikään Disney-animaatio hassunhauskoista egyptiläisistä jumalista, se jää Annihilation of the Wickedin musertavan ahdistuksen rinnalla tavanomaisemmaksi death metal -levytykseksi.

Myös ne lyhyemmät ja tyypillisemmät Nile-helmet ovat laadukkaita: Sacrifice Unto Sebek, Cast Down the Heretic, Lashed to the Slave Stick ovat kaikki murhaavan hienoja death metal -veisuja, joista valtaosa (tai kaikki) muista bändeistä olisi valmis kauppaamaan raajojaan. Vastapainona levyllä ovat ei-ihan-niin-onnistuneet biisit, erityisesti sietämättömän ylipitkä User-Maat-Re, joka sisältää toki hienoja hetkiä, mutta yhdeksän minuutin ylittävä kesto on kyllä aivopieru. Myöskään The Burning Pits of Duat tai se nimihirviöbiisi tuntuvat muutoin niin tiukan ja timanttisen levyn rinnalla vailinaisilta, joskaan eivät täysin toivottomalta filleriltä.

Kriittinen kysymys on tämä: onko Annihilation of the Wicked parempi kuin In Their Darkened Shrines? En totisesti tiedä. Levyt ovat erilaiset, mutta silti niistä tunnistaa välittömästi Nilen tatsin. Jos minun pitäisi ottaa levyistä toinen mukaan autiolle saarelle kanssani enkä saisi valita kuin toisen näistä kahdesta, saattaisin kääntyä In Their Darkened Shrinesin puoleen, koska sillä on Unas The Slayer of the Gods, mutta mieluiten ottaisin molemmat. Ja parisataa muuta.

torstai 1. lokakuuta 2015

Nevermore - This Godless Endeavor (2005)

Olen esittänyt ihailu Nevermorea kohtaan jo toivottavasti useita kertoja riittävän selkeästi - erityisesti yhtyeen vuoden 2000 mestariteos, Dead Heart, in a Dead World on omasta nöyrästä mielipiteestäni maailman toisiksi paras levy. Vaikka Enemies of Reality kärsi surkeiden soundien lisäksi heikommasta ja yksinkertaisemmasta kappalemateriaalista, This Godless Endeavor iskee sakat pois moottorista välittömästi: tarjolla on vieläkin kulmikkaampi, mutkikkaampi ja jotakinkkaampi kokonaisuus, jota pitää sulatella pitkä tovi.

Minulle This Godless Endeavor oli ensikosketus Nevermoren maailmaan. Ostin levyn kenties ei-niin-edustavan Bornin pohjalta, ja kun kuuntelin levyn ensikertaa läpi, olin valmis julistamaan sen nerokkaaksi. Mutta toinen kuuntelukerta jäi odottamaan ja odottamaan, kunnes viikkoja myöhemmin muistin levyn hyllystä enkä enää ollut niin varma sen neroudesta. Kuuntelin levyn kerran tai kaksi silloin-tällöin seuraavan noin puolentoista vuoden aikana, kunnes päätin ostaa yhtyeen toisen loputtomasti kehutun levy, joka sitten kolahti ns. kovaa.

Olen sittemmin tajunnut This Godless Endeavorin ja vaikka se ei mielestäni ole Dead Heart, in a Dead Worldin tasoinen mestariteos, se on kuitenkin pirullisen oivallinen tuotos, josta ei löydä heikkoa hetkeä vaikka kuinka etsisi. Se on varmaankin yhtyeen diskografian progein kokonaisuus, mutta ei silti piinallisella tavalla vaikea kuuntelukokemus, vaan pikemminkin innostava: koukut tarraavat välittömästi ja melodiat iskevät kakkosnelosella päin näköä, mutta silti kokonaisuuden monitahoisuus hahmottuu vasta useiden kuuntelujen jälkeen. Levyä voisikin pitää - sen toisen mestariteoksen kanssa - oppikirjaesimerkkinä progemetallilevyn teosta oikein. Aivan kuten aiemminkin, Warrel Dane laulaa todella upeasti, Jeff Loomis repii kitarastaan mitä hienoimpia riffejä ja liidejä ja paketti toimii juuri kuten pitääkin.

Omia suosikkejani levyltä ovat mahdollisesti yhtyeen uran rankin biisi, Born, tunnelmallinen ja haikea Sentient 6 (jonka kertosäe on aina yhtä riipivää kuultavaa) sekä päätös- ja nimikkoraita This Godless Endeavor. Mutta, kuten kaikkien parhaiden levyjen kanssa yleensä, mikään kappale ei levyllä ole turha tai huono. Vaikka materiaali on hyvinkin erilaista - kuuntele peräikkäin mainitsemani kolme kappaletta, huomaat kyllä mitä tarkoitan - kokonaisuus ei hajoa jokaiseen kuviteltavissa olevaan suuntaan, vaan lähes tunnin mittainen This Godless Endeavor on kestonsa oikeuttanut.

Kehuminen on tylsää, koska pitäisi vaan keksiä miksi erinomaisuus on erinomaista. Siksi kehuvat tekstini ovat keskivertoa lyhyempiä, niin myös tämä. Jos kantani pitäisi tiivistää yhteen virkkeeseen, olisi se seuraava: "This Godless Endeavor on parempi levy kuin 99,8% kaikista muista maailman levyistä, mutta sen yläpuolelle jää vielä 0,2% levyistä, johon sisältyy muunmuassa yhtyeen aiempi Dead Heart, in a Dead World." Kukaan ei koskaan sanonut, että virke olisi lyhyt.