Opeth - Ghost Reveries (2005)

Kuten olen jo niin loputtoman monta kertaa maininnut, Opeth ei ole minun bändini. Ymmärrän periaatteessa mikä siinä kiehtoo ihmisiä, mutta kun ei lähde, ei lähde. Ymmärrän myös sen, että vaikka yhtyeen musiikki on hyvin progea ja kokeellista, se on enemmän peräisin tietystä tunnelmasta kuin musiikillisesta skaalasta; jokaiselle Opethin levylle on olemassa tietty mielen- ja paikantila, jossa niitä kuuntelemalla homma aukeaa täysin uudella tavalla. Tein kaikkeni Ghost Reveriesin kanssa, mutta en vieläkään saa ratkottua mitään Pandoran lippaista, joita myös Mikael Åkerfeldtin sieluntuotoksiksi kuvataan.

Yritin tajuta levyn vastaavilla tavoilla: kuunnella levyä yksin kotona (lopputulos: nukahdin, suokaa se minulle anteeksi, kello oli paljon), kuunnella levyä kävelylenkillä pakkasesta kipakassa syysilmassa (lopputulos: punertava nenä ja kankeat sormet), kuunnella levyä taustamusiikkina (lopputulos: keskittyminen primääritekemiseen tai musiikkiin ei ollut parhaillaan). Nämä ovat mielestäni ihan kelvollisia tapoja yrittää löytää joku tulokulma levyyn kuin levyyn - tietenkin lyriikoiden lukeminen ja kaikki muu "ylimääräinen" on vain hyvää, mutta levy kuin levy pitäisi aueta edes auttavasti ilman vihkosen aktiivista lukemista. Olen toki kuullut väitettä, että Ghost Reveries on konspetilevy, mutta (siinäkin pelossa, että kuulostan rikkinäiseltä levyltä) levyn pitäisi toimia ilman konseptitarinaansa - tarinan pitäisi olla bonus, ei oletusarvo tuotoksen käsittämiselle.

Niin tai näin, Ghost Reveries vaikuttaa kyllä hyvältä levyltä, mittarilla kuin mittarilla. Se vaikuttaa yhtyeen kiinnostavimmalta levyltä sitten Blackwater Parkin, ja kaikin puolin se on äärettömän taitavasti tehty levy. Sitä en yritä edes kieltää. Mutta, kun yhtyeen status on mikä on (tai ainakin oli, nykytuotanto taitaa jakaa faneja melkoisen tehokkaasti) modernin metallin messiaana, en siltikään näe sitä suuruutta, mitä levy väittämien mukaan tarjoaa. Se on "vain" hyvä levy, kryptinen mutta hyvä levy. Se on liian pitkä ja kappaleet kärsivät "Opeth-taudista", eli fiiliksestä, että aina kun ollaan lähdössä, ei lähdetäkään, vaan pakitetaan hieman, pysähdytään täysin ja jätetään se lähteminen kokonaan väliin. Sellaista reilu tunti on todella turhauttavaa kuultavaa. Monet pitävät, tiedän sen mainiosti, mutta minä en, vieläkään, ole yksi heistä. Yritän kyllä kovasti, mutta se ei riitä. Vaaditaan mustaa magiaa, kirouksia ja häikäilemätöntä loitsimista.

Jonakin päivänä saatan seota yhtyeen musiikkiin tyystin ja päätyä kuuntelemaan Ghost Reveriesiä kaksikymmentäneljätuntia päivässä. En yllättyisi: kaikki peruselementit on paikallaan, sopivan progea mutta kuitenkin käsitettävää musiikkia ja pitkiä kappaleita. Mutta ei, ei sitten millään, vieläkään, kymmenenkään vuoden jälkeen. Melkein, mutta ei kuitenkaan. Hienosta kansikuvasta huolimatta.