Nile - Annihilation of the Wicked (2005)

Jälleen joudun esittämään vilpittömimmän pahoitteluni venyneestä julkaisuaikataulusta. Olen työstänyt noin sataa muuta asiaa gradun rinnalla, joten kun aikani olisi vihdoin riittänyt blogille, olen ollut niin poikki, että järkevän lauseen tai tekstin kirjoittaminen on tuottanut vaikeuksia. Yritän ottaa (jälleen) itseäni niskasta kiinni.

Nile, kuten pitkään blogia lukeneet muistavat, on minulle modernin death metalin merkkipaalu, johon kaikkea muuta örinäkuoloa vertaan; erityisesti yhtyeen kolmoslevy In Their Darkened Shrines on edelleen niin päräyttää kuultavaa, että housuunhan siinä meinaa laskea. Monesti Nilestä puhuttaessa juuri In Their Darkened Shrines ja Annihilation of the Wicked nousevat fokukseen, yhtyeen parhaiksi tuotoksiksi. Ei käy kieltäminen: timanttiahan molemmat levyt ovat, mutta kuten kaikki timantit (näin ole ainakin kuullut), levyt ovat hyvin erilaiset vaikka ovatkin periaatteessa samaa.

Verrataanpa hieman: vaikka molemmat levyt ovat mahtipontista death metalia suurimmillaan, In Their Darkened Shrines on kuin taisteluun marssiva armeija, taistelunhaluinen, valpas ja valmis repimään pääsi irti; vastaavasti Annihilation of the Wickedin nimikkokappale ja päätösraita, vaikeasti kirjoitettava Von Unaussprechlichen Kulten tuovat pikemminkin mieleen hävitystä taistelusta palaavan armeijan rippeet, jotka ovat matkallaan tuhottuun kotiin, raiskattujen vaimojen ja murhattujen lasten hautojen luo. Yritin tähän upottaa vielä jotenkin kosmisen epätoivon ja elon turhuuden, mutta joku raja näillä virkkeilä, kuitenkin. Niin tai näin, vaikka In Their Darkened Shrines ei ollut mikään Disney-animaatio hassunhauskoista egyptiläisistä jumalista, se jää Annihilation of the Wickedin musertavan ahdistuksen rinnalla tavanomaisemmaksi death metal -levytykseksi.

Myös ne lyhyemmät ja tyypillisemmät Nile-helmet ovat laadukkaita: Sacrifice Unto Sebek, Cast Down the Heretic, Lashed to the Slave Stick ovat kaikki murhaavan hienoja death metal -veisuja, joista valtaosa (tai kaikki) muista bändeistä olisi valmis kauppaamaan raajojaan. Vastapainona levyllä ovat ei-ihan-niin-onnistuneet biisit, erityisesti sietämättömän ylipitkä User-Maat-Re, joka sisältää toki hienoja hetkiä, mutta yhdeksän minuutin ylittävä kesto on kyllä aivopieru. Myöskään The Burning Pits of Duat tai se nimihirviöbiisi tuntuvat muutoin niin tiukan ja timanttisen levyn rinnalla vailinaisilta, joskaan eivät täysin toivottomalta filleriltä.

Kriittinen kysymys on tämä: onko Annihilation of the Wicked parempi kuin In Their Darkened Shrines? En totisesti tiedä. Levyt ovat erilaiset, mutta silti niistä tunnistaa välittömästi Nilen tatsin. Jos minun pitäisi ottaa levyistä toinen mukaan autiolle saarelle kanssani enkä saisi valita kuin toisen näistä kahdesta, saattaisin kääntyä In Their Darkened Shrinesin puoleen, koska sillä on Unas The Slayer of the Gods, mutta mieluiten ottaisin molemmat. Ja parisataa muuta.