System of a Down - Mezmerize/Hypnotize (2005)

Vihasin System of a Downia, kun Mezmerize julkaistiin. Mielestäni yhtye kuvasti kaikkea sitä "selloutkaupallista roskaa", mikä tappoi metallin, vaikka hyvinhän tuo tuntuu yhä potkivan. Vähitellen opin arvostamaan - maltillisesti - yhtyeen mielipuolista assosiointia ja milloin minkäkin mutkan tuomista musiikkiin. Nykyään kuuntelen mielelläni jonkin yhtyeen paremmista levyistä kerran, mutta ei useammin päivässä, niin hengästyttävää kuultavaa se on. Mutta sen yhden kuuntelun ajan Mezmerize/Hypnotize -tuplalevy on hyvää joskin outoa musiikkia.

Niin äkkiväärää ja hämmentävän trippistä musiikkia kuin levyt ovatkin, on pakko ihailla bändin kykyä hallita kaaosta ja pitää flow elossa. Siinä, jos jossain, System of a Down saattaa olla parhaita maailmassa: vaikka blastbeatia seuraisi funk-sävytteinen groove, kertaakaan muutos ei riko musiikillista flow'ta. Ei, älä pyydä minua avaamaan tuota käsitettä ollenkaan, koska en osaa - tärkeintä on se, että vaikka siirtymä osiosta toiseen olisi kuinka outo, se ei tunnu olevan väärässä paikassa, väärässä biisissä, vaan sävellys on yhtenäinen kokonaisuus. Esimerkiksi otetaan vaikka Hypnotizelta löytyvä Dreaming, joka sekunnilleen neljä minuuttia pitkä teos, jossa ei ole mitään tolkkua, jos sitä yrittää analysoida ja laskelmoida teekkarimaisella pedanttisuudella, mutta kun sitä kuuntelee, jokainen osio sopii edeltävän ja seuraavan väliin. Tämä pätee koko tuplalevyyn.

Silti, vaikka osaan arvostaa tätä nykyään yhtyeen tyyliä, muutamat kappaleet silittävät minua vastakarvaan raastinraudalla. Aivan erityismaininnan ansaitsee tässä kohdassa munaton teinipimpankostuttaja Lonely Day, joka on niin tavanomainen pop-balladi kuin olla ja voi, että se tuntuu eksyneen väärän bändin diskografiaan ties mistä Simon Cowellin tuotantoyhtiön poikabändin härpäkkeistä. Vastaavasti Hypnotize, joka samaten on luettavissa balladiksi, kuulostaa taukoamatta System of a Downilta - ja molemmat löytyvät samalta kiekolta. Lisäksi Hypnotize on aidosti tunteellinen sävellys, missä Lonely Day yrittää olla väkisin nyyhkyballadi; ero näiden välillä on kuin Shawshank Redemptionilla ja Twilight-elokuvilla.

Ehkä minun olisi pitänyt käsitellä levyt erikseen, koska sanottavaa olisi paljon, mutta perustelen valintani sillä, että Mezmerize ja Hypnotize on tarkoitettu kuunneltavaksi yhdessä. Kaikki todisteet tukevat tämän puolesta, ja yksistään kuunneltuna kokonaisuus tuntuu vailinaiselta. (*kröh*Wintersun*kröh*Time*kröhkröh*) Ne voivat olla hieman puuduttava ja turruttava kokemus kuunnella putkeen, mutta, toisaalta, kyseessä on kuitenkin System of a Down, joten se lienee tarkoituskin - jos kuuntelun jälkeen maailmassa on ties mitä banaaniterrakottasotilaita, olet kuunnellut levyt oikein.

Tärkeä kysymys: kymmenen vuoden tauon jälkeen, pitäisikö System of a Downin tehdä lisää studiolevyjä? Ehkä. Jos tulos on riittävän hyvä. Serj Tankian on pitänyt kiirettä omien projektiensa kanssa, ja vaikka suosio ei ole ollutkaan System of a Downin tasoista, eiköhän mies elannon kiekoillaan tee; puhumattakaan, että hän on onnistunut luomaan hienoja sävellyksiä ilman muita SoaD-jätkiä. Sinänsä en näe pakottavaa tarvetta uusille System of a Down -levyille, ja mielummin kuulisin lisää hyvää Tankianin soolotuotantoa kuin väkisinväännettyä SoaD:ia. Mutta jos bändi onnistuu taikomaan Toxicityn tai Mezmerize/Hypnotizen tasoista matskua, antaa tulla vaan. Epäilen, tosin, hyvin vahvasti.

Yhteenvetona: Mezmerize/Hypnotize ovat ehdottomasti parempaa ja tripimpää System of a Downia, ja oletan kaikkien jo tietävän sen, niin paljon levyjä on kehuttu ja kuunneltu kymmenessä vuodessa.