Amoral
muistetaan liiaksi väärästä asiasta, ja siitäkin epäreilusti:
kyllä, muutos progedeathista kasarisävytteiseen hard rockiin ja
melometalliin on suuri, mutta jos Show
Your Colorsin
kuuntelee kuin jonakin toisena bändinä (olettaen ettei Ari Koivunen
kuulu henkilökohtaiselle inhokkilistallesi), se ei oikeasti ole
täysin toivoton tapaus. Mutta, yhden levyn kokeilun sijasta, Amoral
on sittemmin edennyt progempaan suuntaan, kehittänyt soundiaan
Beneathilla
ja Fallen Leaves
& Dead Sparrows
-levyillä, joista jälkimmäisen haukkumista en ymmärrä millään
muotoa… paitsi, jos kritiikki perustuu siihen ettei se ole
samanlaista kuin Amoralin kolme ensimmäistä levyä. Silloin se on
vain paskaa kritiikkiä.
Decrowning
on hyvä levy, mutta se ja sen seuraajat olisivat varmasti jääneet
(nousujohteisesta urasta huolimatta) pienen piirin diggailuun, jos
yhtye ei olisi tehnyt mitä se teki Reptile
Riden
jälkeen. En sano, että Decrowning
on ”liian hyvä levy massoille” -tyylistä kuraa, vaan että
ainakin itse perehdyin yhtyeen tuotantoon vasta Year
of the Suckerpunch
-rallatuksen jälkeen, joten näkökulmani ei ole entisen fanin
katkrea purina kuinka eka demo oli paras, vaan pystyn (ainakin
haluaisin ajatella niin) katsomaan vedenjakajan molemmin puolista
uraa melko reilusti.
Decrowning
on tietyssä mielessä Amoralin yhden kauden huipentuma, sillä jo
kolmoslevy Reptile
Ride
kuulostaa selvästi ei-niin-tyypilliseltä progedeathilta kuin
edeltäjänsä. Decrowning
on
murhaavan raskas levy, täynnä nopeaa ja taiturimaista soittoa, eikä
sitä voi kukaan kieltää. Toki vastaavia levyjä on tehty paljon ja
paremminkin (mieleen tulee Deathin Symbolic,
ainakin), mutta siitä huolimatta kyseessä on vilpittömästi hyvä
tuotos. Se ei ole mestariteos, mutta tokihan se kuulijansa ansaitsee,
ja ymmärrän tokin pettymyksen, joka valtasi fanaattisten death
metal -diggarien meilen Ari Koivunen -ilmoituksen jälkeen, vaikka
reaktio olikin epäreilu. Kaikki Decrowningin
blast beatit ovat hurjassa kontrastissa Gave
Up Easyn
kaltaisten radioystävällisten melometallimäiskäysten rinnalla,
mutta (kuten olen yrittänyt sanoa koko tekstin ajan) jos molempia
kuuntelee omista lähtökohdistaan, ne ovat hyviä vaikkain täysin
erilaisia.
Tiedän,
että tämä teksti vain sivuaa Decrowningia,
mutta koska aina kun Amoralista puhutaan, keskustelu kääntyy
tyylimuutokseen ja kuinka totaalinen sellout se oli. Halusin tuoda
oman kantani keskusteluun; Reptile
Riden
kohdalla puhutaan sitten enemmän vain levystä, ja tämä on lupaus.
Lisäksi koko tämän tekstin kirjoittamisen ajan olen taistellut
halua vastaan – halua käyttää niin helppoa vitsiä, että en
tohdi laittaa sitä tähän.
P.S. Vaan tähän: oli yhtyeeltä varsin amoraalista (epämoraalista)
valita mikrofonin varteen Idols-voittaja. Ha. Ha.