sunnuntai 30. elokuuta 2015

Amoral - Decrowning (2005)

Amoral muistetaan liiaksi väärästä asiasta, ja siitäkin epäreilusti: kyllä, muutos progedeathista kasarisävytteiseen hard rockiin ja melometalliin on suuri, mutta jos Show Your Colorsin kuuntelee kuin jonakin toisena bändinä (olettaen ettei Ari Koivunen kuulu henkilökohtaiselle inhokkilistallesi), se ei oikeasti ole täysin toivoton tapaus. Mutta, yhden levyn kokeilun sijasta, Amoral on sittemmin edennyt progempaan suuntaan, kehittänyt soundiaan Beneathilla ja Fallen Leaves & Dead Sparrows -levyillä, joista jälkimmäisen haukkumista en ymmärrä millään muotoa… paitsi, jos kritiikki perustuu siihen ettei se ole samanlaista kuin Amoralin kolme ensimmäistä levyä. Silloin se on vain paskaa kritiikkiä.

Decrowning on hyvä levy, mutta se ja sen seuraajat olisivat varmasti jääneet (nousujohteisesta urasta huolimatta) pienen piirin diggailuun, jos yhtye ei olisi tehnyt mitä se teki Reptile Riden jälkeen. En sano, että Decrowning on ”liian hyvä levy massoille” -tyylistä kuraa, vaan että ainakin itse perehdyin yhtyeen tuotantoon vasta Year of the Suckerpunch -rallatuksen jälkeen, joten näkökulmani ei ole entisen fanin katkrea purina kuinka eka demo oli paras, vaan pystyn (ainakin haluaisin ajatella niin) katsomaan vedenjakajan molemmin puolista uraa melko reilusti.

Decrowning on tietyssä mielessä Amoralin yhden kauden huipentuma, sillä jo kolmoslevy Reptile Ride kuulostaa selvästi ei-niin-tyypilliseltä progedeathilta kuin edeltäjänsä. Decrowning on murhaavan raskas levy, täynnä nopeaa ja taiturimaista soittoa, eikä sitä voi kukaan kieltää. Toki vastaavia levyjä on tehty paljon ja paremminkin (mieleen tulee Deathin Symbolic, ainakin), mutta siitä huolimatta kyseessä on vilpittömästi hyvä tuotos. Se ei ole mestariteos, mutta tokihan se kuulijansa ansaitsee, ja ymmärrän tokin pettymyksen, joka valtasi fanaattisten death metal -diggarien meilen Ari Koivunen -ilmoituksen jälkeen, vaikka reaktio olikin epäreilu. Kaikki Decrowningin blast beatit ovat hurjassa kontrastissa Gave Up Easyn kaltaisten radioystävällisten melometallimäiskäysten rinnalla, mutta (kuten olen yrittänyt sanoa koko tekstin ajan) jos molempia kuuntelee omista lähtökohdistaan, ne ovat hyviä vaikkain täysin erilaisia.

Tiedän, että tämä teksti vain sivuaa Decrowningia, mutta koska aina kun Amoralista puhutaan, keskustelu kääntyy tyylimuutokseen ja kuinka totaalinen sellout se oli. Halusin tuoda oman kantani keskusteluun; Reptile Riden kohdalla puhutaan sitten enemmän vain levystä, ja tämä on lupaus. Lisäksi koko tämän tekstin kirjoittamisen ajan olen taistellut halua vastaan – halua käyttää niin helppoa vitsiä, että en tohdi laittaa sitä tähän.


P.S. Vaan tähän: oli yhtyeeltä varsin amoraalista (epämoraalista) valita mikrofonin varteen Idols-voittaja. Ha. Ha.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Allen/Lande - The Battle (2005)

Odotin paljon Allen/Landen debyytiltä: tietyissä piireissä sitä pidetään 2000-luvun yhtenä kovimpina melometallilevynä. Petyin, karvaasti. Jos kaksi modernin metallin kenties kovinta solistia (Jorn Lande ja Russell Allen, tietenkin) laitetaan samalle levylle, miten se voi edes teoriassa epäonnistua? No niillä biiseillä.

The Battle kuulostaa epätoivoiselta levyltä, mutta syytä ei voi heittää käsittämättömän taitavien solistien syyksi, vaan monessa liemessä keitetyn säveltäjän Magnus Karlssonin. Kappaleet ovat rimpuilua ajan virtaa vastaan: ne ovat olevinaan niin kasaria, niin hard rock, niin melodista kasarimetallia, että niistä unohtuu, että vuosi ei ole enää 1984, vaan 2005. En monesti valita tästä (täällä, ainakaan, Imperiumissa sen sijaan enemmänkin), mutta jos oman taiteen tarkoitus on imitoida - ei innovoida - miksi vaivautua? Miksi tehdä mitään näennäisesti uutta, kun voi aina soittaa coverbändissä niitä Def Leppard-, Saxon- ja Whitesnake-ralleja? Miksi mitään uutta ei voi yrittää?

Juu, ovathan ne biisit ihan kivoja, mutta eivät todellakaan mitään poikkeuksellista; kyllä, Allen ja Lande laulavat komeasti, mutta erillään (miksi he eivät, kuten levynnimessä luvataan, taistele?); kyllä, kertosäkeet ovat tarttuvia, mutta kaikki tarttuu takaraivoon, jos sitä hoetaan yhtä monta kertaa kuin Where Have the Angels Gonen kertsiä. The Battle omaa paljon potentiaalia, mutta sitä ei käytetä, koska se vaatisi jotakin uutta, jotakin muuta kuin parempien säveltäjien ja muusikoiden fanittamista Karlssonin osalta. Tällaiset levyt on selvästi tehty niille, jotka arvioivat musiikin laatua sillä perusteella kuinka paljon se muistuttaa myyttisestä Menneisyydestä, jolloin kaikki oli viatonta, hiusraja ei ollut karannut ja kaikki oli selvää, yksinkertaista ja pippelikin kovettui välillä. Nyt, kun maailmassa on muitakin asioita kuin binääritotuuksia ja joutuu kantamaan vastuuta, epätoivoinen nostalgiantavoittelu on parasta, mitä elämällä on tarjota. Sitten tippa linssissä kuunnellaan kuinka tämäkin biisi olisi voitu tehdä aikana, jolloin musiikki oli Parempaa (tm), Viattomampaa (tm) ja Aidompaa (tm).

Paskat. The Battle on tympeä levy, se on epätoivoinen yritys kuulostaa vanhemmalta kuin se on, vaikka musiikki ei ole niin kamalaa (oikeasti ei hassumpaa). Inhoan tällaista nostalgiakalastelua, koska se on niin halpaa, niin helppoa ja ei vaadi taiteelta taidetta (eli uutta näkemystä johonkn tuttuun). Kuka vain voi ottaa kitaran ja veivata samoja samoja riffejä toisella sointukierrolla kuin oikea muusikko; oikea taiteilija tekee jotain omaakin.

P.S. On toinen asia tietoisesti imitoida menneisyyden soundia (Ranger, Lost Society, Ghost, Battle Beast), mutta Allen/Lande kuulostaa tekevän kaiken ilman pilkettä silmäkulmassa, vakavana. Siinä on sen suurin rikos: itsetietoisuuden puute.

tiistai 25. elokuuta 2015

Ajattara - Tyhjyys (2005)

Olisi herkullista sanoa, että Ajattara on Suomen vastine Six Feet Underille: kumpienkin levyt ovat pahimmillaan täysin poikkeuksellista kuraa, innovaatioita on käyttää neljättä sointua ja ulottuvuuksia on tasan yksi - tähän päälle vielä se, että kuulijakunta ei voi olla koskaan täysin varma ovatko bändit tosissaan (Noituumaa ja Graveyard Classics II, if you know what I mean). Mutta, vastaavasti, molempia leimaa rehellinen suoraviivaisuus ja rokkaavuuskin; siinä missä Six Feet Under on death metalin oma AC/DC, Ajattaran tulokulma on black ja doom metallien kautta. Kuten Six Feet Under, Ajattarakin syntyi suuremmasta ja tunnetusta bändistä (Amorphis, jos sitä nyt ei tosiaan joku tiennyt) potkitun solistin ympärille, vaikka molempien juuret (ja Ajattaran kaksi ensimmäistä levyä) ovat ajalla, jolloin Pasi "Ruoja" Koskinen oli vielä ison A:n ja Chris Barnes kaksois-C:n keulilla.
Tyhjyys, Ajattaran kolmas levy, on ehdottomasti tylsä levy kuunnella. Yhden tai kahden biisin ajan ehdin aina ajatella, että ehkä tämä tästä, ehkä vihdoin käsitän tämän bändi/levyn punaisen langan, mutta kun ei, ei mitenkään. Vaivoin puolituntinen levy tuntuu tuplasti pidemmältä, kun mitään variaatiosta muistuttavaa ei ole edes horisontissa; Ruoja, joka on monipuolinen ja äärettömän taitava solisti, tyytyy käyttämään ärinäkärinärääkynäänsä yksinoikeudella vain muutamaa nopeaa välähdystä lukuun ottamatta. Yksikään levyn kappale ei riko neljän minuutin (!) maratonimittaa ja vastaavasti mikään ei jää alle kolmenkaan. Temmot eivät nouse kertaakaan keskitemmon yläpuolelle ja vain muutamissa kohdin putoavat alle sen. Riffit ovat asteikolla "ihan kivoja" - eivät ärsytä tai kiinnosta. Kun levyn on kuunnellut kerran tai kaksi läpi, ei mitään tahdo jäädä mukaan, paitsi tietenkin käytetty aika.

Sanokaa mitä haluatte Six Feet Underista (lähinnä sen, että se on paska), Barnes kavereineen on aina osannut pitää jonkinlaisen keskitempoisen ja rokkaavan death metalin skaalan mukanaan touhussa - esimerkiksi Amerika the Brutal on spektrumin toisessa päässä Feasting on the Blood of the Insanesta. Tyhjyys ei omaa tätä, ei sitten millään: jokainen kappale kuulosta samalta, heti unohdetulta edeltäjältään. Ehkä olen tottunut liian hyvän musiikin päälle (kuuntelin ensikertaa eilen doom ja black metallien kanssa häröilevää Triptykonia ja se oli kova, minkä jälkeen Ajattara on kyllä tuskallisen keskinkertaista), mutta ei tätä jaksa kuunnella millään. Se, mikä minua tällä hetkellä eniten pelottaa, on tyttöystäväni levyhyllyyn tuoma Ajattara-levy, jolla on murheellinen yhdentoista prosentin arvosana Metal-Archives.com:issa.

Armoa. Armoa, saatana, armoa.

maanantai 24. elokuuta 2015

Turmion Kätilöt - Hoitovirhe (2004)

Minulla ja Turmion Kätilöillä on ollut pitkä tie. Kun kuulin yhtyeen musiikkia ensimmäistä kertaa, olin sitä mieltä, että se oli typerintä hevonpaskaa mitä olin kuunaa joutunut sietämään. Kappale oli, kuten varmasti monille, Teurastaja. Siansaksasanoitukset, teknojumputus ja hittihakuisuus vieraannuttivat minut kappaleen ja, välillisesti, yhtyeen luota. Aina tasaisin aika-ajoin kuuntelin kappaleen uudelleen, toisinaan pitäen siitä enemmän kuin kehtasin myöntää, mutta silti industrial genrenä oli minulle vieras - Rammsteinista (joka sekin on ollut myöhemmän heräämisen synnyttänyt yhtye) huolimatta. Kun muutimme tyttöystäväni kanssa yhteen 2013, hän toi mukanaan kaksi Turmion Kätilöiden ensimmäistä levyä - otin tehtäväkseni kuunnella ne jonkinlaisella ajatuksella, jollaista (näin ajattelin tuolloin) niiden tekemiseen ei ollut käytetty.

Hoitovirhe, esikoislevynä, päätyi ensimmäisenä soittimeen ja jotakin erikoista tapahtui: palaset loksahtivat paikoilleen. Tajusin sen. Jalka lähti liikkeeseen, pää nyökkäili mukana. Nyt pidän levyä kenties parhaana (ainoina kilpailijoinaan Pirun nyrkki ja Mutter) industrial metal -levynä, jonka olen kuullut. En tiedä olenko kasvanut ihmisenä vai vajonnut Turmion Kätilöiden vaatimalle vegetatiiviselle asteelle, mutta nyt kun kuuntelen Hoitovirhettä tai muita yhtyeen tuotoksia (jopa niitä heikompia), nautin kuulemastani. Vuoden 2014 MetalOrgyssa särjin niskani totaalisesti samaisen Teurastajan tahdissa, jota en voinut noin kymmenen vuoden ajan sietää alkuunkaan - tie on, kuten sanottua, ollut pitkä.

Mitä tästä typeryyden/nerouden (tai molempien?) monoliitista voi sanoa? Se on Turmion Kätilöitä turmionkätilöimmillään: tasaisesti keskitempoa jumputtava rytmi, yksinkertaiset riffit ja koukut, ah ne koukut. Miten on mahdollista, että MC Raaka Pee ja kumppanit onnistuivat tekemään kappaleita, jotka oppii läpi poikkensa ulkoa ensimmäisellä kuuntelukerralla, mutta joita on sitten pakko pyörittää uudestaan ja uudestaan? Erityisesti avausraita Teurastaja on laatuesimerkki tästä: kun sen on kuullut kerran, that's it, ei siltä sen kummempia ulottuvuuksia löydy.

Mutta jumalauta kun toimii. Hoitovirhettä ei saa yrittää analysoida, ei saa yrittää silputa hienon hienoksi idearyppäiksi - ei, Turmion Kätilöitä pitää kuunnella taustamusiikkina autoa ajaessa, lenkillä ollessa tai vaikka salilla rautaa pumpatessa. Rytmi on se koukku - suoraviivainen, taukoamaton pulssi. Yksinkertaiset iskulauseet ja täyttä potaskaa ("Pyörii lihamylly / ja teurastajan pylly tahdissa vasaran...") olevat lyriikat kuuluvat asiaan eikä tämänkaltaiseen tykittelyyn mikään pohdiskeleva ja maailmaa syleilevä pinkfloydmainen (hieno) sanoitustaide sopisi.

Jos Hoitovirheen, ja samalla koko yhtyeen sen takana, tajuaa, homma on hoidettu; mutta, jos sitä ei tajua, en voi selittää sitä tämän paremmin. Tämä levy tulee selkäytimestä, sieltä primitiivisestä ja imbesillistä ytimestä, mistä vaikkapa Manowarin voima kumpuaa. Ja hyvä niin, joskus levyjen pitääkin olla sellaisia - nyt, suo anteeksi, tasapainotan typerän jytän ylikuormitusta Triptykonin (teko?)taiteellisuudella.

Turisas - Battle Metal (2004)

Turisas pöllähti koko metallimaailman tietoisuuteen kesähitiksikin leimatulla Battle Metal -rallilla. Itse en muista kappaleen/levyn aiheuttamaa kuhinaa, mutta kun kakkoslevy The Varangian Way julkaistiin, puhuttiin siitä voisiko toinen levy olla yhtä hyvä kuin jo silloin mestariteokseksi leimattu Battle Metal -esikoinen. Koska nämä kaksi levyä ovat mielessäni piirtyneet tiukasti yhteen (koska kuuntelin niitä paljon samoihin aikoihin), joudun tekemään vihaamaani ennakointirinnastusta.

Battle Metal on hyvä levy, mutta se on turhan hajanainen. Se on täynnä loistavia tai suorastaan erinomaisia kappaleita, mutta kokonaisuutena se jää hieman tilkkutäkkimäiseksi. As Torches Rise, Battle Metal, Midnight Sunrise ja kolmella kielellä laulettu (ja nimetty neljännellä) Rex Regi Rebellis ovat vailla vertaa Turisaksen ja suomalaisen folk-metalliksi nimetyn yhtyeryppään keskuudessa. Mainituista neljästä kappaleesta erityisesti Midnight Sunrise on minulle nostalginen, sillä muistan noina hämmentävinä teinivuosinani kuunnelleeni juurikin sitä kappaletta WinAmp-soittolistalta pelatessani World of Warcraftia - nämä kaksi asiaa ovat linkittyneet toisiinsa niinkin tiiviisti, että voin sanoa mikä tietty tehtäväsarja tuosta pelistä tulee mieleeni em. kappaleen soidessa.

Neljän häikäisevän hienon kappaleen vastapainona on muutama ei-niin-nerokas, muutama josta en välitä ja sitten aitoa filleriä (Sahti-Waari, c'mon!). Jompaan kumpaan kahdesta ensimmäisestä luokasta (ei-niin-nerokas tai en välitä - en osaa sanoa tarkasti) kuuluva The Land of Hope and Glory kuvastaa vittumaista nationalismia levyn tilkkutäkkimäisyyttä: se ei oikein sisällä mitään erityistä punaista lankaa tai flow'ta, vaan kuin muljahtelee eteenpäin. Samasta kappaleesta löytyy disko-poljentoa, kärinää, kuorolaulantaa, tunnelmoivaa maalailua ja ties mitä, mutta kokonaisuutena kappale jää kokeiluksi, ei sinänsä onnistuneeksi sävellykseksi. Saan tästä kommentista luultavasti paljon kakkaa niskaan, mutta sori nyt vaan, ei The Land of Hope and Glory kuvasta Turisasta tai Battle Metalia parhaillaan kenenkään mielestä, haluaisin ajatella.

Olen tätä tekstiä varten kuunnellut Battle Metalin varmaankin kymmenen kertaa, mutta silti en muista kirkkaasti kuin neljä erinomaista kappaletta ja hämmennyksen esimerkiksi The Land of Hope and Gloryn kaltaisista sävellyksistä. Vastaavasti kakkoslevy The Varangian Way, joka ei missään nimessä ole yhtä uraauurtava ja uutta innovoiva levy kuin Battle Metal, pitää punaisen langan koko kestonsa ajan hallussa tyhmentämättä kokonaisuutta valtavirtaradiopopiksi. Kakkoslevyn tarina toki auttaa fokuksen säilyttämisessä, mutta noin vartin lyhyempi kesto, tiukempi säveltäminen ja turhimpien rönsyjen karsiminen teki Turisakselle vain hyvää. Battle Metal on minulle nostalginen kuuntelukokemus, mutta se on myös hieman yllättävä sellainen, koska levy ei ole niin hyvä kuin jollaiseksi sen muistin ja selvällä marginaalilla jatko-osaansa heikompi. Mutta se ei silti ole huono, don't get me wrong, vaan... ehkä se ei ole ikääntynyt niin hyvin, mene ja tiedä.

P.S. Battle Metalin kansikuva saattaa olla yksi 2000-luvun komeimpia metallikansia.

torstai 20. elokuuta 2015

The Haunted - rEVOLVEr (2004)

En tunne The Hauntedia kovinkaan hyvin - tunnen yhtyeen uran pääpiirteet, mutta syvällisempi analyysi jää yhden levyn, rEVOLVErin varaan. Muistan kuinka 2003 paikkeilla Soundissa oli jatkuvaa hehkutusta kuinka The Haunted oli rässin ja yleisesti metallin seuraava messias, vaikka kakkoslevy Made Me Do It ja kolmoslevy One Kill Wonder olivat argumentteja väitettä vastaan. Näin siis ennen neloslevy rEVOLVEria. Sitten yhtye iski kehiin levyn, joka lienee kiistämättä bändin paras sekä - jos joitakin on uskominen - nykymuotoisen thrash metalin kovin tekele.

Minä ostin rEVOLVErin (kehujen lisäksi) yhden syyn takia: No Compromise potkii perseelle niin kovaa, että olo on kuin aloittelija Pylellä. Siinä kappaleessa on kaikkea sitä, minkä takia metalli on parasta musiikkia maailmassa: voimaa, koukkuja, runnovaa raskautta ja teknisesti taitavaa joskin epäinhimilliseltä kuulostavaa vokalisointia. Kyseessä saattaa olla yksi 2000-luvun parhaita levyn avaavia ralleja, enkä sano tätä kevein perustein.

Loppulevykään ei jää paljon jälkeen, vaan turpaanveto on armotonta, mutta ei monotonista. Juuri se rEVOLVErissa on hienointa: se on yllättävänkin täyteläinen levy, sisältäen rauhallisempia, hiipivällä tavalla surmaavia kohtia tai kappaleita ja puhdasta laulua jo avausraidasta tutun mäiskeen lisäksi. Otetaan esimerkiksi Abysmal, joka alkaa uhkaavana mutta vielä rauhallisena ja minimalistisesti laulettuna (käytännössä puhuttuna), mutta yhden säkeen aikana (..."'Cause I'd be better off covered in lye!") uhkaava tunnelma räväytetään naamalle, isketään täysimittainen murha käyntiin - tämä kaikki ilman, että kappaleen flow katkeaa. Ja seuraava kappale, Sabotage, onkin sitten jälleen tutumpaa mutta ah niin vaarallista nuijimista.

rEVOLVErin nimi kuvaa levyä täysin: se on kehitystä. The Haunted aloitti huomattavasti perinteisempänä ja suoraviivaisempana thrash-bändinä, mutta kolmen levyn loivan alamäen jälkeen se onnistui solisti Peter Dolvingin paluun myötä viemään musiikkiaan riittävästi eteenpäin unohtamatta juuriaan. Sittemmin yhtye jatkoi kehitystään (progressiota, jos sanaleikki sallitaan) ja levyjen taso alkoi (jälleen) putoamaan. Kuuntelin ihan kiusallani äskettäin Yhtyeen heikoimmaksi sanotun Unseenin (2011), ja se ei enää kuulostanut The Hauntedilta kuin ajoittain - mikä ei, kuten sanottua, ole yksioikoisesti huono asia, mutta sen toteutus jätti paljon toivomisen varaan. Onneksi meillä on rEVOLVEr, joka sopii kaikkiin seesteisen painostaviin hetkiin.

P.S. Pisteet kotiin tyylikkään yksinkertaisesta kansitaiteesta, jolla koko vihko on kuvitettu.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Suffocation - Souls to Deny (2004)

Suffocation on legenda, mutta paluulevy Souls to Deny on varsin laimea kokemus. Teille molemmille tietämättömille tiedoksi, että Suffocation on teknisen ja brutaalin death metalin edelläkävijä ja mammutti - yhtyeen kolme -90-luvulla julkaistua levyä ovat kaikki alansa klassikoita siinä missä vaikkapa Cannibal Corpsen The Bleeding. Koska yhtyeen status on niin legendaarinen, se on tuonut perässään paljon jäljittelijöitä, ja voikin sanoa, että jos (Rob Zombieta lainatakseni) kaikki metallibändit Black Sabbathia nopeammin tai hitaammin tai rajummin tai raskaammin, kaikki brutaalit ja tekniset death metal -yhtyeet veivaavat Suffocationia.
Kahdeksan biisin mittainen Souls to Deny onnistuu ajoittain olemaan ihan aitoa tavaraa - ainakin Surgery of Impalement kuulostaa korvaani pätevältä rallilta - mutta sen ongelma on ettei se kuulosta... no, brutaalilta. Yhtyeet, jotka luovat alagenremääritelmiä, saattavat liukua pois ahtaan karsinansa ulkopuolelle - kuten vaikkapa Celtic Frost ja Bathory tekivät - mutta Suffocation ei pyri siihen, vaan päin vastoin: yhtye tekee kaikkensa kuulostaakseen samalta kuin kymmenen vuotta aiemmin. Mutta se ei kuulosta, koska levy ei ole tehty nuoruuden vimmalla vuonna 1994, vaan keski-ikäistyvien ukkojen uudelleenlämmittelynä vuonna 2004. Suurin syy brutaaliuden puutteeseen lienee solisti Frank Mullenin ulosanti, joka ei täytä vaatimuksia sille; joko ongelma on miksauksessa tai herran itsensä tekniikassa, mutta se terävin särmä ja voima on kadonnut vuosituhannen vaihtuessa. Minulle paras örinä - tai laulu ylipäätään - ei tiedä miten se tarkalleen syntyy; Mullenin mölinä kuulostaa siltä, että kuka vain voi päästellä samoja äännähdyksiä kivusta huolimatta, mutta herran onnistuu tavalla tai toisella sietää kipu. Tai ei edes sitä, koska se tarkottaisi, että ääni olisi brutaali, vaan että Mullen kuulosti yllä kuvatun kaltaiselta väkivaltaiselta möyrinältä kymmenen vuotta aiemmin, mutta ei enää pysty siihen.

Kappalemateriaalinsa puolesta Souls to Deny on Suffocationia - jos on kuullut jonkin myöhemmistä yhtyeen levyistä (tai minkä tahansa geneerisen teknisen death metal -levyn), tietää täsmälleen mitä tuleman pitää. Ei ylimääräisiä ulottuvuuksia, sen kun vetää turpaan mitä oivaltavimmilla kieroiluriffeillä, mutta tylsistää sen oivaltavuuden parhaan terän suosiolla pois. Ei huonoa, mutta turhan keskinkertaista; kyllä tätä muutaman kerran silloin-tällöin kuuntelee, mutta aktiivisempaan tykittelyyn suosittelen Effigy of Forgottenia. Tai Pierced from Withiniä. Tai vaikka Breeding the Spawnia.

tiistai 18. elokuuta 2015

Rhapsody - Symphony of the Enchanted Land II: The Dark Secret (2004)

Rhapsody oli hauska yhtye. Sitten kaikenmaailman tekijänoikeustaistelut saapuivat kuvioihin - tai, oikeammin, Joey DeMaio saapui. En tiedä minkälaisen sopimuksen Rhapsodyn jässikät tekivät melometallin suurimman kusipään kanssa, mutta tuloksena oli kaksi tappavan tylsää levyä, nimenvaihdos ja pitkä levytystauko, jonka aikana yhtye kävi lakituvasta toiseen vääntämässä. Ja miksi? No, saivatpahan Christopher Leen lausumaan viiden minuutin mittaisen monologin ja laulamaan osittain yhden kappaleen EP:llä - on sekin jotain, toki, mutta jälkikäteen on hyvä vittuilla muutoin susipaskasta päätöksestä.

Symphony of the Enchanted Land II: The Dark Secret (tästä eteenpäin: The Dark Secret - älkää pelätkö, en puhu kertaakaan EP:stä, vaan aina kokopitkästä) aloittaa uuden tarinan Rhapsodyn mahtipontisessa tarinassa. En tiedä mitä ensimmäisessä tapahtui - jos pitäisi veikata, lohikäärmeitä vastaan taisteltiin ja pahiksia teurastettiin - enkä jaksa välittää mitä jatko-osassa tapahtuu, sillä kaikki pakotetut monologit, dialogit ja lyriikat ovat aivan järkyttävää paskaa. (Pardon my french, m'am.) Ne osoittavat miksi Gloryhammer syntyi ja on niin hauska, näin kiltimmin ilmaistuna. Toisaalta, niinhän ne lyriikat olivat neljällä ensimmäisellä levylläkin järkyttävää kuraa, mutta niissä oli kuitenkin (paremman sanan puuteessa) viattomuutta ja lapsekasta innokkuutta - enää sitä samaa tunnetta ei levyltä saa, kun lähes sata jäsentä omaava sinfoniaorkesteri pauhaa taustalla.

Yksi asia mitä vanhat Rhapsodyn levyt eivät koskaan olleet, on löytänyt ensikertaa tiensä italialaisten levylle: tylsyys. The Dark Secret on erinomaista avauraitaa (Unholy Warcry) lukuun ottamatta aivan kuolettavan tylsää kuultavaa - seitsemänkymmentäkaksi minuuttia sitä itseään. Pahinta kuitenkin on se, että levy ei ole pitkä hyvästä syystä, vaan koska sen kahdestatoista kappaleesta neljä ylittää seitsemän minuutin rajapyykin ja niistä kaksi jatkaa vielä yli kymmeneen minuuttiin. Kymmenen minuuttia keskitempoista ja tappavan tylsää power metalia on aivan järkyttävää kuultavaa - rangaistus jota ei vihamiehilleenkään toivo. Ja sitten, kun kappale on ohi, seuraa liki kuusiminuuttinen italiankielinen keskiaikaballadi, joka sekin on - yllätys yllätys - aivan turha veisu.

Ehkä The Dark Secret ei ole yhtyeen turhin tai edes tylsin levy (tuo titteli saattaa mennä Triumph or Agonylle tai Dark Wings of Steelille), mutta se ei silti kerro paljon, koska The Dark Secret on aivan tautisen, mieltäjäystävän pitkä ja mielikuvitukseton. Jos Rain of the Thousand Flamesia tai Dawn of Victorya kuunnellessa saattoi uskoa kolmetoistavuotiaan teinipojan vilpittömän vimman kertoa juuri samanlaista fantasiaa kuin Dragonlance tai Forgotten Realms tarjoilevat, The Dark Secret kuulostaa siltä, kuin samalle pojalle olisi lapattu roppakaupalla rahaa, vaikka poikaparalla ei ollut enää intoa tai mielenkiintoa kertoa mitään. Kiitos tästä, DeMaio.

maanantai 17. elokuuta 2015

Rammstein - Reise, Reise (2004)

Rammsteinin Mutter oli sekä hitti että hyvä levy. Kolme vuotta myöhemmin julkaistu Reise, Reise sisältää myös erään suuren hitin ja pari pienempää, mutta onko se levynä sen huonompi kuin Mutter? Ei suoranaisesti huonompi, vaan erilainen ja... no, on se heikompi kokonaisuus.

Suurin ongelma on juuri siinä, että Mutter oli erinomaista industrial-turpaanvetoa, mutta Reise, Reise sisältää vain muutamia kappaleita, jotka ovat samalla naamanmurjomisen asteella kuin edeltäjä kokonaisuutena. Vastapainona löytyy akustisia ja melodisempia kappaleita, jotka eivät sinänsä ole huonompi, vaan erilaisia. Yhteentoista kappaleeseen mahtuu enemmän variaatiota kuin edellislevyllä, mutta se tuo mukanaan joukon ongelmia - esimerkiksi, että parhaat ja heikoimmat kappaleet ovat laadullisesti etäämpänä toisistaan kuin aiemmin, ja kokonaisuutena levy ei ole yhtä napakka - joita yhtye ei kohtaa silmästä silmään kunnolla.

Kyllä, Amerika on poliittisessa kantaaottavuudessaan hauska ja ihan oivallinen veisu. Samoin Mein Teil, joka esittelee tarkoituksellisesti shokeeravampaa sisältöä kuin levyn tunnetuin veisu (kannibalismin kuvaaminen on aina vähintään hieman kontroversiaalia). Reise, Reise, Keine Lust (jota joskus veivasimme treeneissä örinä & naislaulu -setillä) sekä Moskau ovat levyn parempaa puolta. Yhteensä viisi kappaletta yhdestätoista ovat vähintäänkin hyviä, hetkittäin jopa erinomaisia, joten täysin hukkaanheitetty tapaus Reise, Reise ei ole.

Mutta sitten levyltä löytyy Los, Amour, loputtoman pitkä ja junnaava Dalai Lama sekä Morgenstern. Nämä kappaleet toki kuuntelee, mutta mitään pysyvää mielikuvaa ne eivät jätä - jos jotain jää mieleen, on se turta ärtymys. Jos levyllä on viisi hyvästä erinomaiseen kappaletta, levyltä löytyy ainakin neljä ihan ok - välttävää rallia. Etenkin Los on sellainen inhokki, että oksat helvettihin: täysin turha biisi, kaikin puolin; kokonaan akustisesti veivattu biisi, joka ei kuitenkaan ole balladi (jollaisia en usko/toivo Rammsteinin tekevän). Erikoinen veisu ja hatunnoston arvoinen kokeilu, mutta eihän se toimi nimeksikään.

Jäljelle jäävät kaksi kappaletta, Stein um Stein ja Ohne Dich, jäävät jonnekin sinne kahden ääripään väliin. Ei huonoa, ei hyvää. Valitettavasti kokonaiskuva Reise, Reisesta on hyvin samanlainen: nerouden hetkistään huolimatta levy jää välityöksi, epäonnistuneeksi jatkoksi erinomaiselle Mutterille. Kyllä levyllä on paikkansa Rammsteinin diskografiassa sekä metallisydänten kokoelmissa, mutta harvalla tämä aktiivipyörityksessä on.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Probot - Probot (2004)

Probot on ultimaatinen fanituotos. Jos yhtyeen historia ei ole tuttu, kerrataan nopeasti: Dave Grohl aloitti ammattilaismuusikkouransa Nirvanan rumpalina, mutta luonnollisesti hänen täytyi 1990-luvun puolivälissä löytää uusi projekti. Uusi projekti sai nimen Foo Fighters, joka on sittemmin noussut omiin, merkittäviin ansioihinsa. Kaikesta alternative rock -leimasta huolimatta Grohlin sydän on metallia, ja Tenacious D -vierailun lisäksi juurikin Probot todistaa tästä. Probot syntyi Grohlin halusta osoittaa rakkaus Foo Fightersia raskaammalle musiikille, joten mites muutenkaan, kuin kutsumalla samalle levylle Lemmyn, Cronoksen, Max Cavaleran ja King Diamondin kaltaisia legendoja?

Probot on levynä kokoelma idoleille sävellettyjä fanituotoksia. Juuri siinä on sen vahvuus ja heikkous: kappaleet ovat juuri niin hyviä kuin kuuntelija fanittaa heitä. Lemmylle, Cronokselle, Cavaleralle ja King Diamondille vielä on helppo löytää suurikin fanikunta, jolla on laaja leikkauspinta, mutta Kurt Brecht? Wino? Mike Dean? Erik Wagner? Tokihan herroille faneja löytyy, mutta silti jos tällaista allstars-levyä tehdään, miksi ei samantien hankita niitä oikeita isoja nimiä enempää? Eivätkö he halunneet lähteä mukaan, vai oliko Probot tehty pelkästään Grohlin mieltymysten mukaisesti, sen kummemmin kaupallista potentiaalia miettimättä. Ymmärtääkseni Grohl yritti saada Tom Arayaa, Phil Anselmoa ja Chuck Billyä levylle, mutta ei saanut. Ehkä kaikki syy ei siis ole Grohl näköalattomuuden, vaan muiden muusikoiden kieltäytymisten.

Parhaimmillaan kappaleet ovat eittämättä hyviä: erityisesti (King Diamond -fanina) Sweet Dreams kuulostaa erinomaiselta, samoin Lemmyn laulama ja bassottelema Shake Your Blood, eikä Tom G. Warriorin Big Skykaan ole pöllömpi. Mutta, juuri tässä on levyn ydinongelma: se ei ole levykokonaisuus, vaan yksitoista (tai kaksitoista, jos piilotettu bonusbiisi lasketaan) erillistä kappaletta, joita ei sido toisiinsa mikään muu kuin Grohlin fanitus. Snaken laulama Dictosaurus on erehdyttävästi Voivodia, Cronoksen Centuries of Sin jämä-Venomia -90-luvulta, Sweet Dreams King Diamondin soololevyn häröilypala... Vaikka kappaleet olisivat yksilöinä kuinka hyviä, niiden niputtaminen saman kiekon alle ei ole relevanttia. Olisin vilpittömästi toivonut, että Grohl olisi tehnyt tiukemman linjavedon kappaleiden sopivuudesta keskenään, eikä olisi laittanut Soulflylle kelpaavaa kappaletta (ovat nimittäin veivanneet Red Waria livenä) edeltämään Motörheadia; tai, vastaavasti, tehnyt Probotista tuplalevyn, joista toinen levy olisi ollut vakaan kokoonpanon soittamia kappaleita, uusia sävellyksiä nekin. Täten superstarojen tähdittämä ykköslevy voisi olla se hauska kokeilu ja toinen levy "ihan oikea" studiolevy.

Probot on kiinnostava kokeilu rockin historiassa. Valitettavasti se ei ole kovin onnistunut sellainen. Kyllä Sweet Dreams ja Shake Your Blood kuuntelunsa ansaitsevat, mutta levykokonaisuutena sitä ei voi suositella.

perjantai 14. elokuuta 2015

Persuader - Evolution Purgatory (2004)

Persuader on rikollisen aliarvostettu ruotsalainen "power" metal -yhtye. Laitoin genremääritelmän heittomerkkeihin, sillä Persuaderin kutsuminen poweriksi ei tee oikeutta Persuaderille eikä power metalille genrenä - jos Evolution Purgatoryn laittaa soittimeen välittömästi esimerkiksi Sonata Arctican tai -90-luvun Stratovariuksen jälkeen, saattaa yllättyä ja kenties pettyä. Persuaderin yleisilme on väkivaltaisempi, soundi rankempi ja onpa joukkoon eksynyt örinääkin (ainakin uusimmalla levyllä, The Fiction Maze, 2014, örinät ovat vielä dominoivempia kuin Evolution Purgatorylla, joten uudempaa kiekkoa voi suositella örinä powerista kiinnostuneille). Persuader on samaan aikaan uniikki että tuttu - kombinaatio, johon harva yhtye tai levy onnistuu. Musiikissa on paljon tuttuja elementtejä, ja juuri nimenomaan powerin topoksia, mutta silti To the Endin kaltaisia sävellyksiä ei oikein tule mieleen kutsua miksikään ennalta nimettyyn genreen kuuluviksi.

Evolution Purgatory on hellittämätön vyöry. Se on tiukka levy alusta loppuun, eikä tarjoa kuulijalle hengähdystaukoa. Kaikki kappaleet runnovat, paiskovat ja pieksevät kuulijaa uusiin epätoivoisen raivovimman kouriin - mutta siten, että melodia, koukut ja punainen lanka pysyy matkassa. Kovan kappalemateriaalin lisäksi yksi tärkeä tekijä levyn kovalle laadulle on solisti-kitaristi Jens Carlssonin muhkea tulkinta, jota ei syyttä ole verrattu Hansi Kürchsin ääntelyyn (miksi tätä rinnastusta on jatkettu vieläkin, kerron myöhemmin, erään toisen vuonna 2005 julkaistun levyn kanssa). Carlssonin äänihuulista lähtee möreää möykkää kuin mitä taitavinta korkeuksien kurottelua.

Evolution Purgatory ei ole helppo levy, sillä pelkästään sitä taustalla kuunnellessa kappaleet sulautuvat toisiinsa. Tämä onkin suurin kritiikkini levyä kohtaan: vaikka kappaleet ovat yleisesti ottaen erinomaisia tai vähintäänkin hyviä, ne ovat himpun verran liikaa samasta puusta veistettyjä. Tarkemmassa syynissä kappaleiden omat identiteetit paljastuvat kyllä, mutta jos se kuuluisa ensimmäinen kuuntelukerta on mitään muuta kuin lyriikkavihko kädessä ja täydellisellä keskittymisellä varattu kolmevarttinen, kappaleet jäävät pelkiksi melodioiksi, joita sitten hyräilee ja pohdiskelee.

Ja semipakollinen muisteluosio: Alussa mainitsemani The Fiction Maze oli ensimmäinen (vai toinen - toinen kahdesta ensimmäisestä, ainakin) Imperiumiin arvostelemistani levyistä. Lukaisin sen tekstin ihan kiusallani tässä pari päivää sitten, ja kylläpä oli käppäinen arvostelu. Ja, mikä yllättävintä/järkyttävintä/kiinnostavinta, siitä on alle vuosi. Pointtini tässä: vaikka kuinka kuvittelisi osaavansa jotain (tässä tapauksessa kirjoittamista), aina kun osaamisalan uudelle, entuudestaan tuntemattomalle alueelle eksyy, on lopputulos heikompaa kuin muu osaaminen. Eli en kirjoittanut taitojeni/potentiaalini mukaisia tekstejä melko äskettäinkin, näin ytimekkäämmin ilmaistuna; ja, uskoisin, sama pätee esim. death metal -kitaristiin, joka aloittaa power metalin veivaamisen. Mutta, parhaassa tapauksessa, lopputulos kuulostaa Persuaderilta.

tiistai 11. elokuuta 2015

Norther - Death Unlimited (2004)

Death Unlimited on Northerin Hate Crew Deathroll: hyvä joskaan ei yhtyeensä paras levy, mutta tyylillisen käänteen laukaiseva tuotos, jota voi pitää villinä korttina. Death Unlimited ei ole pöllömpi kiekko, mutta kun sitä vertaa vain vuotta aiemmin julkaistuun Mirror of Madnessiin, se on auttamatta ottava osapuoli. Kautta linjan kappalemateriaali on selvästi heikompaa ja vailinaisempaa kuin aiemmalla levyllä - kokonaisuudesta paistaa kiire ja hutilointi.

Mutta suurin ongelma ei ole suhteellinen heikkous edeltävään levyyn tai tyylillinen muutos (kuten olen monesti sanonut, jos yhtye muuttaa tyyliään ja uusi tyyli toimii, go for it, siinä ei ole mitään vikaa), vaan yksinkertainen tosiseikka, että Death Unlimited on täytetty fillerillä. Jokaista kelvollista ja jopa hyvää biisiä seuraa tai edeltää turhanpäiväinen veisu, josta ei jää mitään kerrottavaa jälkipolville - jokaista Deep Insidea seuraa Death Unlimited; jokaista Vainia seuraa A Fallen Star; ja tähän päälle vielä täysin yhdentekevät neljä viimeistä kappaletta, joista erityisesti Nothing ennakoi tulevaa ideakatoa Northerin leirissä. Kappaleeet ovat monelta osin filleriä - tai ainakin vaikuttavat siltä - mutta silti ne sietää kuunnella, joten jos plus-miinus-tilastossa levy jaa parhaiden raitojensa verran plussalle eikä kuin muutama heikompi veisu hilaa arvosanaa alaspäin. Kauas levy ei +-0:sta kohoa, mutta hieman kuitenkin. A Fallen Starista sen verran, että kappale taitaa esitellä ensikertaa Northerin diskografiassa puhtaat laulut yhden kertosäkeen verran, ja se (sentään) on jotain, mitä Bodomin lapset eivät tehneet Hate Crew Deathrollilla (vaikka tekivätkin Something Wildilla ja Hatebreederillä).

Seuraa puolipakollinen muisteluosio. Minä olen nimittäin omistanut Death Unlimitedin pitkään, pidempään kuin esimerkiksi King Diamondin Abigailin. Sain levyn neljätoistavuotissyntymäpäivälahjakseni, kun Death Unlimited oli uunituore. En pitänyt siitä silloin ollenkaan ja levy jäi lähes tyystin kuuntelematta - olin nuori ja typerä, ja koska levynkannessa ei lukenut Iron Maiden tai Children of Bodom, se ei voinut olla kovin hyvä kiekko. Lukioikäisenä kuuntelin levyn muutamaan otteeseen läpi ja totesin, että kyseessä oli ihan jees kiekko. Sitten, jos oikein muistan, lahjoitin levyn ystävälleni Hipille, koska hän vaikutti olevan kiinnostuneempi siitä kuin minä. Roimasti vuosia tämän jälkeen muutin yhteen nykyisen tyttöystäväni kanssa, ja siinä samalla lisäsimme hänen noin kaksikymmentä levyään omaan kokoelmaani - ja, kuinka ollakaan, koko Northerin diskografia kuului tuohon suppeaan kokoelmaan (samoin kuin Insomniumin ja Nasumin tuotannot). Pitihän se Death Unlimited pyöräyttää ensimmäisten joukossa, ja se oli juuri yhtä kelvollinen mutta mitäänsanomaton kuin muistinkin: muutama keskivertoa parempi ja muutama keskivertoa huonompi ralli eikä mitään selkeää mielikuvaa kuuntelun päätyttyä. Mutta ainakaan se ei ole Till Death Unites Us. Tai N. Tai Circle Regenerated.

lauantai 8. elokuuta 2015

Nightwish - Once (2004)

Vaikka Nightwish oli suurehko bändi Suomessa jo Century Childin aikoihin - se Gary Moore -cover oli iso hitti - vasta Once löi yhtyeen kunnolla läpi maailmanlaajuisesti. Käsillä on levy, josta suomalaisen metalli- ja rockkentän suurin, kaunein (etenkin kun ottaa huomioon kolme erittäin viehättävää naissolistia vuosien varrelta) ja tasalaatuisin (muttei tasapaksuin) bändi saavutti asemansa. Voidaan toki olla montaa mieltä olivatko jatkolevyt niin hyviä kuin annan tässä ymmärtää, mutta yhdestä asiasta toivon kaikkien olevan samaa mieltä: Once on pirullisen hyvä levy.

Laatua voi mitata Oncen kohdalla millä mittarilla tahansa, tai kaikilla samaan aikaan: kappalemateriaali osuu suoraan häränsilmään, tuotantoarvot ovat korkealla, soundit ovat erinomaiset ja tunnin mitastaan huolimatta levy ei tunnu kuin hitusen liian pitkältä. Käydään läpi nämä kolme huomiota ja lopuksi kerron tarinan suhteestani Onceen.

Kappalemateriaali on parasta Nightwishiä. Ei, ei se välttämättä ole parasta Nightwishiä, vaan tyypillisintä ja tunnistettavinta Nightwishiä, ja nimenomaan pelkästään hyvässä mielessä. Oncella Tuomas Holopainen löysi autenttisen Nightwishin: oikea yhdistelmä lähes melodramaattista elokuvamusiikkia ja metallia. Samoihin aikoihin Epica, Sirenia ja muut yrittivät (Nightwishin vanavedessä ja rinnalla) luoda sinfonista metallia naislaululla, mutta vasta Oncella merkkipaalu kaikille tuleville yrittäjille lyötiin niin kovaksi, että mielestäni vain Nightwish itse on päässyt myöhemmillä levyillään lähelle sitä. Olen kuullut mielipiteitä, että Wish I Had an Angelin diskopoljento ja orgastiset ääntelyt sekä Nemo hävyttömässä popahtavassa tarttuvuudessaan ovat huonoja kappaleita tai ainakin särähtävät korvaan kokonaisuudesta. Mutta, mietitään asiaa näin: molemmat kappaleet tulevat aivan levyn alussa, toisena ja kolmantena kappaleena, ja onkin houkuttelevaa ajatella, että koska em. sävellykset ovat kenties lähimpänä aiempaa Nightwishiä, Holopainen leikittelee kuulijan odotuksilla. Sen sijaan, että hän antaisi jotakin uutta välittömästi kuulijalle, hän venyttää jännitettä, luoden orastavan pettymyksen, kun "eihän tämä uusi ja isompi Nightwish olekaan sen kummempaa". Viimeistään Creek Mary's Bloodin intiaanipuheen, pillien ja massiivisten orkesteriosioiden jälkeen on kuitenkin selvää, että single- ja musavideokappaleet eivät edusta levystä kuin murto-osaa.

Vaikka hyväksyttäisiinkin väittämä, että Wish I Had an Angel ja Nemo ovat levyn heikoimpia raitoja (väite, mitä en allekirjoita), en löydä levyltä kuin kolme kappaletta, joita ilman voisin elää. Tämä kolmas on päätösraita Higher than Hope - vaikka se on hyvä biisi, se ei ole tarpeellinen Ghost Love Scoren ja Kuolema tekee taiteilijan paatoksen jälkeen. Ja, kuten sanottua, levy on tunnin mittainen, siitä voi leikata pois, mutta ei enempää kuin yhden kappaleen. Kaikki muut ovat timanttia.

Tuotantoarvoista kuulee, että nyt taustalla ei soi soundipankki, vaan oikea orkesteri. Se tuo musiikin lähemmäs kuulijaa, vilpittömämmäksi ja - niin haluaisin ajatella - aidommaksi. Vaikka varmasti hyvin samankaltainen lopputulos olisi saatavilla soundipankkirunkkauksella, lopputulos olisi tunkkaisempi, täyteenahdettu informaatiopommi - nyt kaikki on orgaanista. Jos pointtini vaikuttaa epäselvältä, pyöräytä Oncen jälkeen vaikkapa Sirenian The Seventh Life Path tai Epican The Quantum Enigma, niin ymmärrät mitä tarkoitan. Ja, kun soundeista puhutaan, kitarasoundi on aivan mahtava, rapea ja raskas olematta riitasoinnussa muun soundimaailman kanssa tai liikaa samaa orkesterimassan kanssa. Erinomainen ratkaisu, kaikin puolin.

Jos tunsit minut yläasteikäisenä nulikkana, tämän tekstin lukeminen saattaa olla outoa, koska en todellakaan ollut Nightwish-fani yläasteella tai edes lukiossa. Kun Tarja Turunen sai monoa, seurasin keskustelua välittämättä osallistua; kun uusi solisti, Anette Olzon, julkistettiin, kuuntelin sinkkubiisit ja jätin sen siihen. Vasta Imaginaerumin myötä todella "tajusin" Nightwishin - ja nyt se on yksi suosikkiyhtyeitäni, ja juuri nimenomaan Once ja sen jälkeen tehdyt levyt. Toki olin kuullut Oncen läpi useita kertoja (jos oikein muistan, olin polttanut levyn naapuriltani, hah!) mutta en todella käsittänyt tai edes kuullut sitä ennen kuin ostin sen 2013. Sitten se iski - kaikki ne ratkaisut ja kappaleet, jotka olivat aiemmin tuntuneet irrallisilta ja epämetallisilta ja miltä ikinä, kaikki napsahti paikalleen. Jopa Tarjan laulu ei ärsyttänyt enää, ja kirjoissani mikä tahansa levy, joka saa unohtamaan Turusen yksiulotteisen ja voimattoman tulkinnan, on saavuttanut jotain poikkeuksellista. Miten niin rivienvälistä on luettavissa, että olen Floor-fani, mm?

perjantai 7. elokuuta 2015

Nasum - Shift (2004)

Kuten olen jokaisen Nasum-levyn kohdalla sanonut, grindcore on minulle etäinen genre, jota en ymmärrä kuin välttävästi. Käsitän, että musiikin on tarkoitus olla kaoottista ns. suoraan asiaan menevää - hc-punkia speedissä - mutta tässä on aina ollut yksi, varsin huomattava ongelma: se musiikki unohtuu esteettisen ratkaisun taustalta. Nasumin kaksi viimeistä levyä omaavat enemmän sävyjä kuin kaksi ensimmäistä, ja Shiftiltä löytyy jopa ihan oikeita kappaleita, joissa on tarinankaaria ja draamaa - toki, kappaleet ovat lyhyitä (vain harvoin kaksi minuuttisia), mutta niissä on silti jokin punainen lanka, jokin koukku jonka kautta musiikkia on mahdollista ymmärtää.

Shift on parasta Nasumia minulle, sillä esimerkiksi The Engines of Death tuntuu typistetyltä death tai black metal -veisulta, ei pelkältä riffi- ja rumputulimöykältä. Lisäksi päälle lyödään aidosti rohkeat ja kantaaottavat lyriikat, joissa käsitellään mm. parisuhdeväkivaltaa. Tämä yksistään erottaa Shiftin valtavirtametallin yläpuolelle, mutta grindin omat konventiot irrottavat sitä entisestään tyypillisten "teinihevarien" (joille metalli on sama asia kuin Five Finger Death Punch kuntosalimusiikkina) ulottuvilta. Vaikka ymmärrän ja arvostan pyrkimystä pitää marginaalinen musiikki marginaalisena sen itsensä takia, en silti pidä siitä.

Kyllä, tämä on se Nasum-levy (Helveten ohella), jonka kautta jonakin päivänä saatan ymmärtää grindiä. Se päivä ei ole saapunut, vaikka olen kuinka yrittänyt Shiftiä kuunnella työmatkoilla, koiria ulkoiluttaessa jne. Muutamia hetkiä lukuun ottamatta levy jää äänivalliksi, joka kestää armollisesti vain noin puoli tuntia.

P.S. Pahoitteluni, että tämä(kin) teksti on kestänyt: kirjoitan parhaillaan uutta romaania, ja se vie valtaosan kirjoitusinnostani ja -energiastani. Pyrin kiristämään taas hieman tahtiani.

maanantai 3. elokuuta 2015

Motörhead - Inferno (2004)

Pitempään blogiani seuranneet saattavat muistaa tekstini Motörheadin 1916-levystä. Kirjoitin tekstin keväällä 2014, ja silloin valittelin kuinka vähän tunnen Motörheadin tuotantoa, sillä samalla kuin kirjoitin tuota tekstiä, koin valaistumisen Lemmyn ja Motörheadin nerouteen. Taisi olla samalla viikolla, kun kävelin levykauppaan aikeenani ostaa Inferno, josta olin kuullut paljon hyvää läpi vuosien - joku oli tainnut mainita, että kyseessä on Lemmyn uran paras levy. Infernoa en löytänyt, vaan kaksi vuotta myöhemmin julkaistun Kiss of Deathin. Jos 1916 valaisi lampun päässäni, Kiss of Death räjäytti kaikki hehkulamput peninkulmien säteellä - siitä tuli vuoden 2014 kuunnelluin levyni ja virallinen kesäkiekkoni. Sittemmin olen ns. seonnut Motörheadiin ja olen hankkinut kokoelmiin kaikki levyt Infernosta eteenpäin sekä kaksi 1916:sta seurannutta levyä sekä Orgasmatronin.

Kiss of Death on kirjoissani paras Motörhead-levy, koska sen myötä tajusin yhtyeen nerouden. Inferno on jäänyt valitettavan vähälle kuuntelulla, vaikka kollektiivinen mielipide tuntuu olevan, että se on Lemmyn jopa paras levy.

Olen tuskaillut tämän tekstin kanssa, koska mistä puhuisin - sävellysten nyanssieroista muihin levyihin, arvioisin lyriikoita vai kenties kommentoisin instrumentaatioista? Mutta se on turhaa: Inferno on Motörheadia. Jos et tunne Motörheadia, häpeä, häpeä ja häpeä lisää! Inferno on raskaampi kuin vaikkapa 1916 tai Bastards, mutta silti soundi on aina eittämättä Motörhead. Lemmy laulaa hyvin lemmymäisesti, rajatulla rangella ja kireästi käristen. Mikky Dee takoo rumpuja kuin mielipuoli, pitäen aina grooven edellä. Riffit ovat mitä ovat.

Ja juuri siksi se toimii. Mitä huonommin Lemmy laulaa, sen paremmalta se kuulostaa (tiettyyn rajaan asti, toki). Kaikesta huokuu yksinkertaisuudessaan yksi asia, jonka Motörhead tekee kenties parhaiten maailmassa (ainoa kilpailija, jonka satun keksimään, on AC/DC), on rock-asenne; jos joku ikinä kömpii ulos metsästä ja kysyy mitä tämä tämmöinen rock on, käden tulisi hakeutua levyhyllyssä Motörheadin kohdalle. Rock tarvitsee rosojaan, teräviä reunoja ja hiomattomia kulmia, ja juuri sitä Motörhead on: se on rehellistä rockia, soitettuna rehellisellä asenteella ja musiikki on hyvää juuri sellaisena kuin se on. Inferno on sitä metallisempaa Motörheadia, totta, mutta asenne on (lainatakseni muuan radiokanavaa, joka ei ole nimestään huolimatta kovin rock) rock, aina ja ikuisesti.