Mutta suurin ongelma ei ole suhteellinen heikkous edeltävään levyyn tai tyylillinen muutos (kuten olen monesti sanonut, jos yhtye muuttaa tyyliään ja uusi tyyli toimii, go for it, siinä ei ole mitään vikaa), vaan yksinkertainen tosiseikka, että Death Unlimited on täytetty fillerillä. Jokaista kelvollista ja jopa hyvää biisiä seuraa tai edeltää turhanpäiväinen veisu, josta ei jää mitään kerrottavaa jälkipolville - jokaista Deep Insidea seuraa Death Unlimited; jokaista Vainia seuraa A Fallen Star; ja tähän päälle vielä täysin yhdentekevät neljä viimeistä kappaletta, joista erityisesti Nothing ennakoi tulevaa ideakatoa Northerin leirissä. Kappaleeet ovat monelta osin filleriä - tai ainakin vaikuttavat siltä - mutta silti ne sietää kuunnella, joten jos plus-miinus-tilastossa levy jaa parhaiden raitojensa verran plussalle eikä kuin muutama heikompi veisu hilaa arvosanaa alaspäin. Kauas levy ei +-0:sta kohoa, mutta hieman kuitenkin. A Fallen Starista sen verran, että kappale taitaa esitellä ensikertaa Northerin diskografiassa puhtaat laulut yhden kertosäkeen verran, ja se (sentään) on jotain, mitä Bodomin lapset eivät tehneet Hate Crew Deathrollilla (vaikka tekivätkin Something Wildilla ja Hatebreederillä).
Seuraa puolipakollinen muisteluosio. Minä olen nimittäin omistanut Death Unlimitedin pitkään, pidempään kuin esimerkiksi King Diamondin Abigailin. Sain levyn neljätoistavuotissyntymäpäivälahjakseni, kun Death Unlimited oli uunituore. En pitänyt siitä silloin ollenkaan ja levy jäi lähes tyystin kuuntelematta - olin nuori ja typerä, ja koska levynkannessa ei lukenut Iron Maiden tai Children of Bodom, se ei voinut olla kovin hyvä kiekko. Lukioikäisenä kuuntelin levyn muutamaan otteeseen läpi ja totesin, että kyseessä oli ihan jees kiekko. Sitten, jos oikein muistan, lahjoitin levyn ystävälleni Hipille, koska hän vaikutti olevan kiinnostuneempi siitä kuin minä. Roimasti vuosia tämän jälkeen muutin yhteen nykyisen tyttöystäväni kanssa, ja siinä samalla lisäsimme hänen noin kaksikymmentä levyään omaan kokoelmaani - ja, kuinka ollakaan, koko Northerin diskografia kuului tuohon suppeaan kokoelmaan (samoin kuin Insomniumin ja Nasumin tuotannot). Pitihän se Death Unlimited pyöräyttää ensimmäisten joukossa, ja se oli juuri yhtä kelvollinen mutta mitäänsanomaton kuin muistinkin: muutama keskivertoa parempi ja muutama keskivertoa huonompi ralli eikä mitään selkeää mielikuvaa kuuntelun päätyttyä. Mutta ainakaan se ei ole Till Death Unites Us. Tai N. Tai Circle Regenerated.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti