Pitempään blogiani seuranneet saattavat muistaa tekstini Motörheadin 1916-levystä. Kirjoitin tekstin keväällä 2014, ja silloin valittelin kuinka vähän tunnen Motörheadin tuotantoa, sillä samalla kuin kirjoitin tuota tekstiä, koin valaistumisen Lemmyn ja Motörheadin nerouteen. Taisi olla samalla viikolla, kun kävelin levykauppaan aikeenani ostaa Inferno, josta olin kuullut paljon hyvää läpi vuosien - joku oli tainnut mainita, että kyseessä on Lemmyn uran paras levy. Infernoa en löytänyt, vaan kaksi vuotta myöhemmin julkaistun Kiss of Deathin. Jos 1916 valaisi lampun päässäni, Kiss of Death räjäytti kaikki hehkulamput peninkulmien säteellä - siitä tuli vuoden 2014 kuunnelluin levyni ja virallinen kesäkiekkoni. Sittemmin olen ns. seonnut Motörheadiin ja olen hankkinut kokoelmiin kaikki levyt Infernosta eteenpäin sekä kaksi 1916:sta seurannutta levyä sekä Orgasmatronin.
Kiss of Death on kirjoissani paras Motörhead-levy, koska sen myötä tajusin yhtyeen nerouden. Inferno on jäänyt valitettavan vähälle kuuntelulla, vaikka kollektiivinen mielipide tuntuu olevan, että se on Lemmyn jopa paras levy.
Olen tuskaillut tämän tekstin kanssa, koska mistä puhuisin - sävellysten nyanssieroista muihin levyihin, arvioisin lyriikoita vai kenties kommentoisin instrumentaatioista? Mutta se on turhaa: Inferno on Motörheadia. Jos et tunne Motörheadia, häpeä, häpeä ja häpeä lisää! Inferno on raskaampi kuin vaikkapa 1916 tai Bastards, mutta silti soundi on aina eittämättä Motörhead. Lemmy laulaa hyvin lemmymäisesti, rajatulla rangella ja kireästi käristen. Mikky Dee takoo rumpuja kuin mielipuoli, pitäen aina grooven edellä. Riffit ovat mitä ovat.
Ja juuri siksi se toimii. Mitä huonommin Lemmy laulaa, sen paremmalta se kuulostaa (tiettyyn rajaan asti, toki). Kaikesta huokuu yksinkertaisuudessaan yksi asia, jonka Motörhead tekee kenties parhaiten maailmassa (ainoa kilpailija, jonka satun keksimään, on AC/DC), on rock-asenne; jos joku ikinä kömpii ulos metsästä ja kysyy mitä tämä tämmöinen rock on, käden tulisi hakeutua levyhyllyssä Motörheadin kohdalle. Rock tarvitsee rosojaan, teräviä reunoja ja hiomattomia kulmia, ja juuri sitä Motörhead on: se on rehellistä rockia, soitettuna rehellisellä asenteella ja musiikki on hyvää juuri sellaisena kuin se on. Inferno on sitä metallisempaa Motörheadia, totta, mutta asenne on (lainatakseni muuan radiokanavaa, joka ei ole nimestään huolimatta kovin rock) rock, aina ja ikuisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti