Ajattara - Tyhjyys (2005)

Olisi herkullista sanoa, että Ajattara on Suomen vastine Six Feet Underille: kumpienkin levyt ovat pahimmillaan täysin poikkeuksellista kuraa, innovaatioita on käyttää neljättä sointua ja ulottuvuuksia on tasan yksi - tähän päälle vielä se, että kuulijakunta ei voi olla koskaan täysin varma ovatko bändit tosissaan (Noituumaa ja Graveyard Classics II, if you know what I mean). Mutta, vastaavasti, molempia leimaa rehellinen suoraviivaisuus ja rokkaavuuskin; siinä missä Six Feet Under on death metalin oma AC/DC, Ajattaran tulokulma on black ja doom metallien kautta. Kuten Six Feet Under, Ajattarakin syntyi suuremmasta ja tunnetusta bändistä (Amorphis, jos sitä nyt ei tosiaan joku tiennyt) potkitun solistin ympärille, vaikka molempien juuret (ja Ajattaran kaksi ensimmäistä levyä) ovat ajalla, jolloin Pasi "Ruoja" Koskinen oli vielä ison A:n ja Chris Barnes kaksois-C:n keulilla.
Tyhjyys, Ajattaran kolmas levy, on ehdottomasti tylsä levy kuunnella. Yhden tai kahden biisin ajan ehdin aina ajatella, että ehkä tämä tästä, ehkä vihdoin käsitän tämän bändi/levyn punaisen langan, mutta kun ei, ei mitenkään. Vaivoin puolituntinen levy tuntuu tuplasti pidemmältä, kun mitään variaatiosta muistuttavaa ei ole edes horisontissa; Ruoja, joka on monipuolinen ja äärettömän taitava solisti, tyytyy käyttämään ärinäkärinärääkynäänsä yksinoikeudella vain muutamaa nopeaa välähdystä lukuun ottamatta. Yksikään levyn kappale ei riko neljän minuutin (!) maratonimittaa ja vastaavasti mikään ei jää alle kolmenkaan. Temmot eivät nouse kertaakaan keskitemmon yläpuolelle ja vain muutamissa kohdin putoavat alle sen. Riffit ovat asteikolla "ihan kivoja" - eivät ärsytä tai kiinnosta. Kun levyn on kuunnellut kerran tai kaksi läpi, ei mitään tahdo jäädä mukaan, paitsi tietenkin käytetty aika.

Sanokaa mitä haluatte Six Feet Underista (lähinnä sen, että se on paska), Barnes kavereineen on aina osannut pitää jonkinlaisen keskitempoisen ja rokkaavan death metalin skaalan mukanaan touhussa - esimerkiksi Amerika the Brutal on spektrumin toisessa päässä Feasting on the Blood of the Insanesta. Tyhjyys ei omaa tätä, ei sitten millään: jokainen kappale kuulosta samalta, heti unohdetulta edeltäjältään. Ehkä olen tottunut liian hyvän musiikin päälle (kuuntelin ensikertaa eilen doom ja black metallien kanssa häröilevää Triptykonia ja se oli kova, minkä jälkeen Ajattara on kyllä tuskallisen keskinkertaista), mutta ei tätä jaksa kuunnella millään. Se, mikä minua tällä hetkellä eniten pelottaa, on tyttöystäväni levyhyllyyn tuoma Ajattara-levy, jolla on murheellinen yhdentoista prosentin arvosana Metal-Archives.com:issa.

Armoa. Armoa, saatana, armoa.