Persuader - Evolution Purgatory (2004)

Persuader on rikollisen aliarvostettu ruotsalainen "power" metal -yhtye. Laitoin genremääritelmän heittomerkkeihin, sillä Persuaderin kutsuminen poweriksi ei tee oikeutta Persuaderille eikä power metalille genrenä - jos Evolution Purgatoryn laittaa soittimeen välittömästi esimerkiksi Sonata Arctican tai -90-luvun Stratovariuksen jälkeen, saattaa yllättyä ja kenties pettyä. Persuaderin yleisilme on väkivaltaisempi, soundi rankempi ja onpa joukkoon eksynyt örinääkin (ainakin uusimmalla levyllä, The Fiction Maze, 2014, örinät ovat vielä dominoivempia kuin Evolution Purgatorylla, joten uudempaa kiekkoa voi suositella örinä powerista kiinnostuneille). Persuader on samaan aikaan uniikki että tuttu - kombinaatio, johon harva yhtye tai levy onnistuu. Musiikissa on paljon tuttuja elementtejä, ja juuri nimenomaan powerin topoksia, mutta silti To the Endin kaltaisia sävellyksiä ei oikein tule mieleen kutsua miksikään ennalta nimettyyn genreen kuuluviksi.

Evolution Purgatory on hellittämätön vyöry. Se on tiukka levy alusta loppuun, eikä tarjoa kuulijalle hengähdystaukoa. Kaikki kappaleet runnovat, paiskovat ja pieksevät kuulijaa uusiin epätoivoisen raivovimman kouriin - mutta siten, että melodia, koukut ja punainen lanka pysyy matkassa. Kovan kappalemateriaalin lisäksi yksi tärkeä tekijä levyn kovalle laadulle on solisti-kitaristi Jens Carlssonin muhkea tulkinta, jota ei syyttä ole verrattu Hansi Kürchsin ääntelyyn (miksi tätä rinnastusta on jatkettu vieläkin, kerron myöhemmin, erään toisen vuonna 2005 julkaistun levyn kanssa). Carlssonin äänihuulista lähtee möreää möykkää kuin mitä taitavinta korkeuksien kurottelua.

Evolution Purgatory ei ole helppo levy, sillä pelkästään sitä taustalla kuunnellessa kappaleet sulautuvat toisiinsa. Tämä onkin suurin kritiikkini levyä kohtaan: vaikka kappaleet ovat yleisesti ottaen erinomaisia tai vähintäänkin hyviä, ne ovat himpun verran liikaa samasta puusta veistettyjä. Tarkemmassa syynissä kappaleiden omat identiteetit paljastuvat kyllä, mutta jos se kuuluisa ensimmäinen kuuntelukerta on mitään muuta kuin lyriikkavihko kädessä ja täydellisellä keskittymisellä varattu kolmevarttinen, kappaleet jäävät pelkiksi melodioiksi, joita sitten hyräilee ja pohdiskelee.

Ja semipakollinen muisteluosio: Alussa mainitsemani The Fiction Maze oli ensimmäinen (vai toinen - toinen kahdesta ensimmäisestä, ainakin) Imperiumiin arvostelemistani levyistä. Lukaisin sen tekstin ihan kiusallani tässä pari päivää sitten, ja kylläpä oli käppäinen arvostelu. Ja, mikä yllättävintä/järkyttävintä/kiinnostavinta, siitä on alle vuosi. Pointtini tässä: vaikka kuinka kuvittelisi osaavansa jotain (tässä tapauksessa kirjoittamista), aina kun osaamisalan uudelle, entuudestaan tuntemattomalle alueelle eksyy, on lopputulos heikompaa kuin muu osaaminen. Eli en kirjoittanut taitojeni/potentiaalini mukaisia tekstejä melko äskettäinkin, näin ytimekkäämmin ilmaistuna; ja, uskoisin, sama pätee esim. death metal -kitaristiin, joka aloittaa power metalin veivaamisen. Mutta, parhaassa tapauksessa, lopputulos kuulostaa Persuaderilta.