Turmion Kätilöt - Hoitovirhe (2004)

Minulla ja Turmion Kätilöillä on ollut pitkä tie. Kun kuulin yhtyeen musiikkia ensimmäistä kertaa, olin sitä mieltä, että se oli typerintä hevonpaskaa mitä olin kuunaa joutunut sietämään. Kappale oli, kuten varmasti monille, Teurastaja. Siansaksasanoitukset, teknojumputus ja hittihakuisuus vieraannuttivat minut kappaleen ja, välillisesti, yhtyeen luota. Aina tasaisin aika-ajoin kuuntelin kappaleen uudelleen, toisinaan pitäen siitä enemmän kuin kehtasin myöntää, mutta silti industrial genrenä oli minulle vieras - Rammsteinista (joka sekin on ollut myöhemmän heräämisen synnyttänyt yhtye) huolimatta. Kun muutimme tyttöystäväni kanssa yhteen 2013, hän toi mukanaan kaksi Turmion Kätilöiden ensimmäistä levyä - otin tehtäväkseni kuunnella ne jonkinlaisella ajatuksella, jollaista (näin ajattelin tuolloin) niiden tekemiseen ei ollut käytetty.

Hoitovirhe, esikoislevynä, päätyi ensimmäisenä soittimeen ja jotakin erikoista tapahtui: palaset loksahtivat paikoilleen. Tajusin sen. Jalka lähti liikkeeseen, pää nyökkäili mukana. Nyt pidän levyä kenties parhaana (ainoina kilpailijoinaan Pirun nyrkki ja Mutter) industrial metal -levynä, jonka olen kuullut. En tiedä olenko kasvanut ihmisenä vai vajonnut Turmion Kätilöiden vaatimalle vegetatiiviselle asteelle, mutta nyt kun kuuntelen Hoitovirhettä tai muita yhtyeen tuotoksia (jopa niitä heikompia), nautin kuulemastani. Vuoden 2014 MetalOrgyssa särjin niskani totaalisesti samaisen Teurastajan tahdissa, jota en voinut noin kymmenen vuoden ajan sietää alkuunkaan - tie on, kuten sanottua, ollut pitkä.

Mitä tästä typeryyden/nerouden (tai molempien?) monoliitista voi sanoa? Se on Turmion Kätilöitä turmionkätilöimmillään: tasaisesti keskitempoa jumputtava rytmi, yksinkertaiset riffit ja koukut, ah ne koukut. Miten on mahdollista, että MC Raaka Pee ja kumppanit onnistuivat tekemään kappaleita, jotka oppii läpi poikkensa ulkoa ensimmäisellä kuuntelukerralla, mutta joita on sitten pakko pyörittää uudestaan ja uudestaan? Erityisesti avausraita Teurastaja on laatuesimerkki tästä: kun sen on kuullut kerran, that's it, ei siltä sen kummempia ulottuvuuksia löydy.

Mutta jumalauta kun toimii. Hoitovirhettä ei saa yrittää analysoida, ei saa yrittää silputa hienon hienoksi idearyppäiksi - ei, Turmion Kätilöitä pitää kuunnella taustamusiikkina autoa ajaessa, lenkillä ollessa tai vaikka salilla rautaa pumpatessa. Rytmi on se koukku - suoraviivainen, taukoamaton pulssi. Yksinkertaiset iskulauseet ja täyttä potaskaa ("Pyörii lihamylly / ja teurastajan pylly tahdissa vasaran...") olevat lyriikat kuuluvat asiaan eikä tämänkaltaiseen tykittelyyn mikään pohdiskeleva ja maailmaa syleilevä pinkfloydmainen (hieno) sanoitustaide sopisi.

Jos Hoitovirheen, ja samalla koko yhtyeen sen takana, tajuaa, homma on hoidettu; mutta, jos sitä ei tajua, en voi selittää sitä tämän paremmin. Tämä levy tulee selkäytimestä, sieltä primitiivisestä ja imbesillistä ytimestä, mistä vaikkapa Manowarin voima kumpuaa. Ja hyvä niin, joskus levyjen pitääkin olla sellaisia - nyt, suo anteeksi, tasapainotan typerän jytän ylikuormitusta Triptykonin (teko?)taiteellisuudella.