Rhapsody - Symphony of the Enchanted Land II: The Dark Secret (2004)

Rhapsody oli hauska yhtye. Sitten kaikenmaailman tekijänoikeustaistelut saapuivat kuvioihin - tai, oikeammin, Joey DeMaio saapui. En tiedä minkälaisen sopimuksen Rhapsodyn jässikät tekivät melometallin suurimman kusipään kanssa, mutta tuloksena oli kaksi tappavan tylsää levyä, nimenvaihdos ja pitkä levytystauko, jonka aikana yhtye kävi lakituvasta toiseen vääntämässä. Ja miksi? No, saivatpahan Christopher Leen lausumaan viiden minuutin mittaisen monologin ja laulamaan osittain yhden kappaleen EP:llä - on sekin jotain, toki, mutta jälkikäteen on hyvä vittuilla muutoin susipaskasta päätöksestä.

Symphony of the Enchanted Land II: The Dark Secret (tästä eteenpäin: The Dark Secret - älkää pelätkö, en puhu kertaakaan EP:stä, vaan aina kokopitkästä) aloittaa uuden tarinan Rhapsodyn mahtipontisessa tarinassa. En tiedä mitä ensimmäisessä tapahtui - jos pitäisi veikata, lohikäärmeitä vastaan taisteltiin ja pahiksia teurastettiin - enkä jaksa välittää mitä jatko-osassa tapahtuu, sillä kaikki pakotetut monologit, dialogit ja lyriikat ovat aivan järkyttävää paskaa. (Pardon my french, m'am.) Ne osoittavat miksi Gloryhammer syntyi ja on niin hauska, näin kiltimmin ilmaistuna. Toisaalta, niinhän ne lyriikat olivat neljällä ensimmäisellä levylläkin järkyttävää kuraa, mutta niissä oli kuitenkin (paremman sanan puuteessa) viattomuutta ja lapsekasta innokkuutta - enää sitä samaa tunnetta ei levyltä saa, kun lähes sata jäsentä omaava sinfoniaorkesteri pauhaa taustalla.

Yksi asia mitä vanhat Rhapsodyn levyt eivät koskaan olleet, on löytänyt ensikertaa tiensä italialaisten levylle: tylsyys. The Dark Secret on erinomaista avauraitaa (Unholy Warcry) lukuun ottamatta aivan kuolettavan tylsää kuultavaa - seitsemänkymmentäkaksi minuuttia sitä itseään. Pahinta kuitenkin on se, että levy ei ole pitkä hyvästä syystä, vaan koska sen kahdestatoista kappaleesta neljä ylittää seitsemän minuutin rajapyykin ja niistä kaksi jatkaa vielä yli kymmeneen minuuttiin. Kymmenen minuuttia keskitempoista ja tappavan tylsää power metalia on aivan järkyttävää kuultavaa - rangaistus jota ei vihamiehilleenkään toivo. Ja sitten, kun kappale on ohi, seuraa liki kuusiminuuttinen italiankielinen keskiaikaballadi, joka sekin on - yllätys yllätys - aivan turha veisu.

Ehkä The Dark Secret ei ole yhtyeen turhin tai edes tylsin levy (tuo titteli saattaa mennä Triumph or Agonylle tai Dark Wings of Steelille), mutta se ei silti kerro paljon, koska The Dark Secret on aivan tautisen, mieltäjäystävän pitkä ja mielikuvitukseton. Jos Rain of the Thousand Flamesia tai Dawn of Victorya kuunnellessa saattoi uskoa kolmetoistavuotiaan teinipojan vilpittömän vimman kertoa juuri samanlaista fantasiaa kuin Dragonlance tai Forgotten Realms tarjoilevat, The Dark Secret kuulostaa siltä, kuin samalle pojalle olisi lapattu roppakaupalla rahaa, vaikka poikaparalla ei ollut enää intoa tai mielenkiintoa kertoa mitään. Kiitos tästä, DeMaio.