Muistikuvissani Stam1nan Raja oli yhtyeen uram ensimmäinen selvästi heikompi levytys. Stam1nan muistin hyväksi, vaikka se totuuden nimissä on vain keskinkertainen tuotos; Uudet kymmenen käskyä muistin erinomaiseksi, mitä se onkin. Muistikuvani Stam1nan levytysurasta ovat siis toisinaan nostlgiahuuruisen luotettavat, toisinaan vähän siiheen suuntaan. Kumpaan kategoriaan Raja kuuluu, kysyt. Molempiin.
Muistin oikein, että Raja ei ole yhtä hyvä kuin Uuden kymmenen käskyä. Muistin väärin, että se olisi selvästi heikompi kuin Stam1na; taitaa olla tila toisin päin. Muistin kyllä Hammasrattaan, Susi-ihmisen (onko kyseessä Koirapojan jatko-osa?), Voima vastaan vihan sekä Lääkkeen olevan erinomaisia ralleja, mutta muu kappalemateriaali on jäänyt muistikuviini fokusoimattona ja särmättömänä fillerinä. Sitä se ei ole, vaikka Muistipalapelit on rasittava, Vartijaton tylsä ja Kädet vastaan lasia tarvitsisi munaa (kukin voi tulkita tämän miten haluaa - minä en ota kantaa kappaleiden sukupuoleen, nyt tai koskaan). Suoraan sanottuna yllätyin melkoisesti, kun laitoin Rajan soimaan ensimmäistä kertaa pariin vuoteen, ja tajutessani, että kyseessähän on oikein kelvollinen kiekko, vähintäänkin samalla tasolla kuin yhtyeen esikoiskokopitkä.
Samalla, kun Raja on musiikillisesti luonteva synteesi Uudet kymmenen käskyä ja Stam1na -lättyjen tyyleistä - samaan aikaan proge ja tarttuva, selkeä ja rönsyilevä - levy toimii myös lopullisena tekotaiteellisuuden irto-ottona lyriikallisesti. Okei, eihän bändi koskaan ole kirjoittanut ihan niitä yksinkertaisempia ja suoraviivaisimpia huudatuksia, mutta aiemmin se ei koskaan tullut hyvän musiikin esteeksi. Rajalla ensimmäistä kertaa taiteellisiksi tarkoitetut sanoitukset saavat ne heikommat kappaleet - etenkin Vartijattoman sekä Kädet vastaan lasia - kuulostamaan Paolo Coelholta. Kuten jotkut varmaan jo tietävätkin, minä luen aika paljon kirjoja ja kirjoitankin niitä. Vuosien lukemisen aikana olen oppinut inhoamaan Paolo Coelhoa - etenkin hänen tunnetuinta romaaniaan, Alkemistia - hyvin syvällä tavalla, sillä hänen kirjansa yrittävät sanoa jotakin syvällistä ja merkittävää, mutta se tehdään niin väkisin ja rautalangasta vääntäen, että sanoma ei enää ole syvällinen tai merkittävä. Coelho kirjoittaa self-help-romaaneja, ei oikeasti syvällistä proosaa. No, Rajalla Stam1nan lyriikat käyvät sietokynnykseni tuollapuolella ja muuttuvat filosofisista saarnaaviksi coelhuksiksi (tämän oli tarkoitus olla sanaleikki, missä yhdistyy koheltaminen ja Coelho, mutta se ei toiminut toivomallani tavalla...)
Paasaamiseksihan tämäkin meni, pahoitteluni. Raja on levynä parempi kuin millaiseksi sen muistin. On se ainakin melkoisesti Noceboa parempi, perkele.
keskiviikko 29. kesäkuuta 2016
perjantai 24. kesäkuuta 2016
Sabaton - The Art of War (2008)
Jos Primo Victoria teki Sabatonin uran ja Attero Dominatus lujitti sitä, The Art of War nosti bändin aivan uudelle tasolle. Aiemmin Sabaton oli ollut kinnostava uusi bändi, mutta The Art of Warin myötä korkkarihevin suurlähettiläistä tuli, jos ei suuri, niin keskisuuri bändi.
Syystäkin, sillä The Art of War on Sabatonin paras levy: sillä kaikki yhtyeen hyvät puolet ovat parhaimmillaan, eivätkä ne huonot puolet ole vilä niin selkeästi esillä, vaikka vain sokea paskiainen (sellainen jässikkä, joka äänistäisi Brexitin puolesta, if you know what I mean) kieltäytyisi näkemästä niitä. Ghost Division, Cliffs of Gallipoli, The Price of a Mile ovat kaikki yhtyeensä top-5:teen lukeutuvia ralleja; tähän päälle vielä joukko muita onnistuneita kappaleita, ja paketti on valmis. Tätä parempaa levyä Sabaton ei pysty koskaan tekemään ilman, että se muuttaa tyyliään rajusti. The Art of Warilla palaset loksahtelevat oikeille paikoilleen ja vain palapeliä muuttamalla ne saisi sopimaan paremmin.
Mutta, niistä huonoista puolista: siinä, missä vielä Attero Dominatusilla sanoitukset olivat vain tyhmää, yksinkertaistettua sotahistoriaa, The Art of Warilla inhoamani nationalistinen propaganda jatkaa hidasta hiipimistään yhtyeen ilmaisun eturintamaan. Etenkin mietin 40:1:tä ja aivan erityisesti Talvisotaa. Muut kappaleet ovat vain tapahtumahistorian kertausta (Panzerkampf kertoo Kurskin taistelusta, Cliffs of Gallipoli Gallipolin taistelusta jne.) tai ympäripyöreistä sota-aiheisista ralltuksista (The Art of War, Firestorm), mutta nämä kaksi ovat niin selkeää "kansallisilla tuntemuksilla" rahastamista. Vittu saatana, Talvisodassa lauletaan "Rise of nations pride!", mikä nyt ei voisi olla selkeämpää Odinin pösilösoturien äänten kalastelua. Onko siis mikään ihme, että bändin status Suomessa kasvoi The Art of Warin myötä? Entäs sitten 40:1, mistä tuli eräänlainen kansallislaulu Puolassa - sellainen, mitä seuraavan levyn Uprising yritti olla? Siinäkin hoilataan pateettisella antaumuksella "Soldiers of Poland second to none" sekä "No army may enter a land protected by polish hand". Kaikki, jotka mitään - siis yhtään mitään - toisesta maailmansodasta tietävät, muistavat, että Puolan armeija ei ollut ihan sieltä kärkipäästä, vaan Saksan armeija marssi muutamassa viikossa koko maan halki uudelle Neuvostoliiton vastaiselle rajalle saakka. Mutta eipä niin pienillä asioilla kuin historiallisilla faktoilla ole väliä, kun propagandaa tehdään. Ja surullista, edelleen ja aina, on se, että Sabatonin häikäilemätön pateettisuus ja nationalistinen flirttailu toimii: kuten sanoin, 40:1:stä tuli Puolassa jonkinlainen kansallislaulu useaksi vuodeksi. Edelleen Sabaton veivaa sitä Puolassa kuin Metallica veivaa Enter Sandmania.
Huoh, taas tuli paasattua. Mutta pakko se on tehdä, koska kukaan muu ei tunnu välittävän, vaikka Sabaton on tällä hetkellä kasvamassa maailman (tai ainakin Euroopan) suurimpien metallibändien joukkoon. Tätä voisi pitää liioitteluna, mutta kun se ei ole. Mitä se kertoo Euroopasta, jos näin älyvapaa propaganda menee läpi? Ja ei, puhun nyt Sabatonista enkä Brexitistä (höhö, olenpas taas nokkela).
Musiikillisesti The Art of War on parasta Sabatonia, ja se onkin määrittänyt yhtyeen uraa sittemmin - ainoa myöhempi tuotos, joka pääsi edes lähelle sen lukeamia, onkin sitten hieman erilainen Carolus Rex, josta puhutaan myöhemmin. Tämän parempaa Sabatonilla ei ole tarjota, ota tai jätä. Jos välität historiasta, valinnan pitäisi olla helppo; jos äänestät persesuomalaisia hallitukseen, valinnan pitäisi olla yhtä helppo joskin päinvastainen.
Syystäkin, sillä The Art of War on Sabatonin paras levy: sillä kaikki yhtyeen hyvät puolet ovat parhaimmillaan, eivätkä ne huonot puolet ole vilä niin selkeästi esillä, vaikka vain sokea paskiainen (sellainen jässikkä, joka äänistäisi Brexitin puolesta, if you know what I mean) kieltäytyisi näkemästä niitä. Ghost Division, Cliffs of Gallipoli, The Price of a Mile ovat kaikki yhtyeensä top-5:teen lukeutuvia ralleja; tähän päälle vielä joukko muita onnistuneita kappaleita, ja paketti on valmis. Tätä parempaa levyä Sabaton ei pysty koskaan tekemään ilman, että se muuttaa tyyliään rajusti. The Art of Warilla palaset loksahtelevat oikeille paikoilleen ja vain palapeliä muuttamalla ne saisi sopimaan paremmin.
Mutta, niistä huonoista puolista: siinä, missä vielä Attero Dominatusilla sanoitukset olivat vain tyhmää, yksinkertaistettua sotahistoriaa, The Art of Warilla inhoamani nationalistinen propaganda jatkaa hidasta hiipimistään yhtyeen ilmaisun eturintamaan. Etenkin mietin 40:1:tä ja aivan erityisesti Talvisotaa. Muut kappaleet ovat vain tapahtumahistorian kertausta (Panzerkampf kertoo Kurskin taistelusta, Cliffs of Gallipoli Gallipolin taistelusta jne.) tai ympäripyöreistä sota-aiheisista ralltuksista (The Art of War, Firestorm), mutta nämä kaksi ovat niin selkeää "kansallisilla tuntemuksilla" rahastamista. Vittu saatana, Talvisodassa lauletaan "Rise of nations pride!", mikä nyt ei voisi olla selkeämpää Odinin pösilösoturien äänten kalastelua. Onko siis mikään ihme, että bändin status Suomessa kasvoi The Art of Warin myötä? Entäs sitten 40:1, mistä tuli eräänlainen kansallislaulu Puolassa - sellainen, mitä seuraavan levyn Uprising yritti olla? Siinäkin hoilataan pateettisella antaumuksella "Soldiers of Poland second to none" sekä "No army may enter a land protected by polish hand". Kaikki, jotka mitään - siis yhtään mitään - toisesta maailmansodasta tietävät, muistavat, että Puolan armeija ei ollut ihan sieltä kärkipäästä, vaan Saksan armeija marssi muutamassa viikossa koko maan halki uudelle Neuvostoliiton vastaiselle rajalle saakka. Mutta eipä niin pienillä asioilla kuin historiallisilla faktoilla ole väliä, kun propagandaa tehdään. Ja surullista, edelleen ja aina, on se, että Sabatonin häikäilemätön pateettisuus ja nationalistinen flirttailu toimii: kuten sanoin, 40:1:stä tuli Puolassa jonkinlainen kansallislaulu useaksi vuodeksi. Edelleen Sabaton veivaa sitä Puolassa kuin Metallica veivaa Enter Sandmania.
Huoh, taas tuli paasattua. Mutta pakko se on tehdä, koska kukaan muu ei tunnu välittävän, vaikka Sabaton on tällä hetkellä kasvamassa maailman (tai ainakin Euroopan) suurimpien metallibändien joukkoon. Tätä voisi pitää liioitteluna, mutta kun se ei ole. Mitä se kertoo Euroopasta, jos näin älyvapaa propaganda menee läpi? Ja ei, puhun nyt Sabatonista enkä Brexitistä (höhö, olenpas taas nokkela).
Musiikillisesti The Art of War on parasta Sabatonia, ja se onkin määrittänyt yhtyeen uraa sittemmin - ainoa myöhempi tuotos, joka pääsi edes lähelle sen lukeamia, onkin sitten hieman erilainen Carolus Rex, josta puhutaan myöhemmin. Tämän parempaa Sabatonilla ei ole tarjota, ota tai jätä. Jos välität historiasta, valinnan pitäisi olla helppo; jos äänestät persesuomalaisia hallitukseen, valinnan pitäisi olla yhtä helppo joskin päinvastainen.
torstai 23. kesäkuuta 2016
Rotten Sound - Cycles (2008)
Blogiani pidempään seuranneet tietävät, että grindi ei ole minulle. Pidän musiikissa draamasta, ja juuri se grindistä tuntuu puuttuvan: grindi on nopeutta nopeuden itsensä takia, ei tarinankerrontaa tai ylipäänsä muuta kuin räyhäämistä. Death metalista saan sentään irti sen, että kappaleissa on sisäistä variaatiota - eli ne eivät ole vain yhden riffin ympärille rakennettuja purkauksia. Esimerkiksi Deiciden kappaleet ovat oikeasti biisejä, eivät pelkkiä riffikoneistoja, joista loppuu pian puhti.
Miksi siis omaan Nasumin lisäksi Rotten Soundia? No, koska olen yrittänyt ymmärtää genreä, joka välttelee ymmärrystäni. Lisäksi, tyttöystäväni toi annoksen grindiä levyhyllyyn, kun muutimme kolme vuotta sitten yhteen, ja hän pitää grindistä. Olen sittemmin yrittänyt monesti käsittää, mikä tarkalleen grindissä kiehtoo, ja Cycles ei ole Graalin maljan tarjoileva pläjäys. Cycles on vain yksi grindilevy lisää - varmasti oikein mainio grindilevy, mutta ei minulle mitään muuta kuin puolituntia vauhtia vauhdin takia. Riffit tulevat, menevät ja biisikin vaihtuu ennen kuin ehtii edes kokonaista ajatusta muodostaa. En saa mitään irti musiikista, johon en pysty uppoutumaan ja panostamaan ajatteluani - ja minä olen vielä varsin vahvasti tunnepohjalta musiikkiin suhtautuva henkilö.
Ei minulla ole pointtia tässä tekstissä. En tajua grindiä, vaikka haluaisinkin, mutta se on vain liian epäintellektuellia (vaikka lyriikat ovatkin grindissä yleensä yhteiskunnallisesti kantaaottavia, jopa älykkäitä) musiikkia. Tätä se maisterintutkinto teki, niinkö? Kaiken pitää olla intellektuellia, hmm? Viattomuuteni on kuollut, pelkään, kun musiikissakin pitää älyllistä haastetta. Hetkinen, eihän tämä johdu tutkinnostani, vaan musiikkikriitikkostatuksestani! Kaikki on hyvin, olen kyyninen paska ihan muista syistä!
Jaahas, juttu lähti ns. lapasesta. Viiden tunnin yöunet tekevät sitä.
sunnuntai 19. kesäkuuta 2016
Ra - Punainen virta (2008)
Sturm und Drangin jälkeen muistakin pikkupoikaporukoista yritettiin tehdä hevihullutus-Suomeen hittejä tehtailevia hyvän musiikin irvikuvia. Oli Mirror of Madness, joka hoilasi appelsiinijaffasta; oli myös Ra, joka oli olevinaan hieman vakavammin otettava tapaus, bändi, joka teki itse musiikkinsa, vaikka jäbät olivat vielä ala-asteella. Faaraoheavyksi nimetty musiikki oli tietenkin vain yksinkertaista pyörittelyä, jossa riffit ovat niin selkeitä, että niitä voi uskoa ala-asteikäisten tyyppien tekemiksi. Jopa minä uskoin tarinan musiikillisesti lahjakkaista 12-vuotiaista, sillä kun ostin Punaisen virran alunperin (eurolla divarista vuonna 2010), yllätyin kuinka siedettävä teos kyseessä onkaan.
Punainen virta on tietenkin levy-yhtiön masinoima koneisto, missä pojat ovat pelkkiä palasia, markkinointikikkoja. Yllätyin, kun laitoin levyn soimaan, miten täysin ammattimaisia melodiat ovatkaan. Silloin, vihdoin, valaistuminen iski: Ran taustalla on joku tusina-askokallonen, joka säveltää, sanoittaa ja soittaa kappaleet narulle. Ei yksikään esiteini-ikäinen poika tee Mä tiedän -tyylistä radiopoppikertosäettä. Takaan sen. Kappaleiden yksinkertaisuus luo mielikuvan - varsin uskottavan sellaisen - että kappaleet todella ovat poikien hengentuotoksia, mutta mielikuvan uskottavuus on pelkästään testamentti markkinointikoneiston onnistuneelle propagandalle. Punainen virta ei ole musiikillista suoranaista neroutta (kun ottaa muusikoiden iät huomioon), vaan poikabändipoppia... hevinä. Samanlaiset gimmickit, samanlaiset liian helpot ja tarttuvat biisit "ollakseen tuottajien tekemiä" ja kohdeyleisökin on sama, esiteini-ikäiset tytöt. Uutta on vain Ran näennäismetallinen musiikki.
Punainen virta ei ole huono levy, koska onhan se kovapalkkaisten tuottajien valmiiksi purskelema pökäle. Kaikki biisit ovat yhtä vaarallisia ja yllättäviä kuin pistorasian turvaksi isketty pehmuste: vahingossakaan sormia ei pistorasiaan saa, eikä edes otsaa saa iskettyä puoliterävään nurkkaan, vaikka kuinka yrittäisi. Ran ainoaksi jäänyt levy on munaton, koska se on tehty sellaiseksi: sen pitäisi kelvata kaikille 11-vuotiaille tytöille, joiden mielestä hansonmaisen bändin hansonmainen rumpali on söpö. Levy ei anna mitään oikealle musadiggarille, koska sen ei pidäkään antaa mitään; sen täytyy viihdyttää lyhyen kestonsa ajan, ja siinä se onnistuu insinöörimäisen tarkasti lasketulla tavalla. Ja juuri sen takia se on syöpää, joka pitäisi jättää divarin hyllyille mätänemään, vaikka hintalappu mitä sanoisi, sillä metallimusiikin pitää olla vaarallista, ei laskelmoitua, vilpitöntä - kaikkea sitä, mitä Ra ei edusta. Poikiahan tästä ei voi syyttää (kukapa ei haluaisi olla metallimuusikko, jos mahdollisuus siihen annetaan), mutta musiikki on silti paskaa.
torstai 16. kesäkuuta 2016
Norther - N (2008)
Norther sukelsi Children of Bodomin vanavedessä paskaan Till Death Unites Usilla. N yrittää olla jonkinlainen maineenpalautus, pätevämpi ja dramaattisempi tuotos - samanlainen kuin Bodomin lasten Blooddrunk - ja kuten esikuvabändinsä täysin turha levy, myös N on silkkaa veristä ripulisoosia. Oikea kysymys ei siis ole se, onko N siedettävä tai etenkään hyvä levy, vaan onko se siedettävämpi tai vähemmän huono kuin Till Death Unites Us.
Ei. Ja kyllä, luulisin. Musiikillisesti N on vähemmän rasittavaa yksinkertaistettua chugga-chuggaa ja lyriikatkin ovat hieman vähemmän kiroilun varaan rakennettuja huudatuksia. Levyllä on edeltäjäänsä enemmän yritystä ja oikeita ideoita. Ne ovat vain huonosti toteutettuja ideoita ja yrityskin on keinotekoista pakertamista; N kuulostaa levyltä, jolle bändi yrittää väkisin taltioida alkuaikojen magiaa, mutta ei oikeasti halua kuulostaa enää samalta kuin seitsemän vuotta aiemmin eikä oikeastaan enää muistakaan mikä siinä alkuperäisessä tekemisessä oli hyvää ja mikä huonoa. Nyt riffit ovat yksinkertaisempia, nykivämpiä ja katkonaisia, mutta silti päälle yritetään laittaa Mirror of Madness -tyylisiä kiipparimelodioita ja muutamia "progekoukkuja". Kaikki "alkuaikojen charmi" on lisätty niin väkinäisesti, että kuunnellessa on pakko irvistellä. Menisivät eteenpäin, pitäisivät päänsä ja jatkaisivat Till Death Unites Usin linjalla, mutta tekisivät sen vain paremmin, koska tällaista puolivillaista puolitekemistä ei siedä kukaan.
N on erittäin rasittava levy kuunnella, koska sillä on ihan hyviä ideoita, mutta ne kaikki on vain toteutettu välinpitämättömästi. Esimerkiksi To Hell voisi olla ihan hyvä biisi, jos sen pääriffejä ja flow'ta olisi työstetty reilusti enemmän: nyt sen siirtymät ovat töksähdyksiä outoihin suuntiin ilman koherenssia ja riffitkin jäävät parhaimmillaankin välttäviksi pyörittelyiksi. N oli myös yhtyeen viimeinen levy alkuperäisen nokkamiehen, Petri Lindroosin kanssa, ja tavallaan se myös kuuluu (vaikka syiksi ilmoitettiin aikataulukonfliktit, ei henkilökemiat), koska levyllä soittaa bändi, joka ei tiedä mihin se haluaa mennä ja mihin sen halutaan menevän, joten se seisoo paikallaan ja pyörittelee päätään kuin pöllö. Kenties siis nokkamiesvaihdos toisi mukanaan freesiä otetta, uutta näkökulmaa ja selvän suunnan... No, kommenttiani siihen (muahahahaha) joudut, rakas Lukijani, odottamaan.
Ei. Ja kyllä, luulisin. Musiikillisesti N on vähemmän rasittavaa yksinkertaistettua chugga-chuggaa ja lyriikatkin ovat hieman vähemmän kiroilun varaan rakennettuja huudatuksia. Levyllä on edeltäjäänsä enemmän yritystä ja oikeita ideoita. Ne ovat vain huonosti toteutettuja ideoita ja yrityskin on keinotekoista pakertamista; N kuulostaa levyltä, jolle bändi yrittää väkisin taltioida alkuaikojen magiaa, mutta ei oikeasti halua kuulostaa enää samalta kuin seitsemän vuotta aiemmin eikä oikeastaan enää muistakaan mikä siinä alkuperäisessä tekemisessä oli hyvää ja mikä huonoa. Nyt riffit ovat yksinkertaisempia, nykivämpiä ja katkonaisia, mutta silti päälle yritetään laittaa Mirror of Madness -tyylisiä kiipparimelodioita ja muutamia "progekoukkuja". Kaikki "alkuaikojen charmi" on lisätty niin väkinäisesti, että kuunnellessa on pakko irvistellä. Menisivät eteenpäin, pitäisivät päänsä ja jatkaisivat Till Death Unites Usin linjalla, mutta tekisivät sen vain paremmin, koska tällaista puolivillaista puolitekemistä ei siedä kukaan.
N on erittäin rasittava levy kuunnella, koska sillä on ihan hyviä ideoita, mutta ne kaikki on vain toteutettu välinpitämättömästi. Esimerkiksi To Hell voisi olla ihan hyvä biisi, jos sen pääriffejä ja flow'ta olisi työstetty reilusti enemmän: nyt sen siirtymät ovat töksähdyksiä outoihin suuntiin ilman koherenssia ja riffitkin jäävät parhaimmillaankin välttäviksi pyörittelyiksi. N oli myös yhtyeen viimeinen levy alkuperäisen nokkamiehen, Petri Lindroosin kanssa, ja tavallaan se myös kuuluu (vaikka syiksi ilmoitettiin aikataulukonfliktit, ei henkilökemiat), koska levyllä soittaa bändi, joka ei tiedä mihin se haluaa mennä ja mihin sen halutaan menevän, joten se seisoo paikallaan ja pyörittelee päätään kuin pöllö. Kenties siis nokkamiesvaihdos toisi mukanaan freesiä otetta, uutta näkökulmaa ja selvän suunnan... No, kommenttiani siihen (muahahahaha) joudut, rakas Lukijani, odottamaan.
tiistai 14. kesäkuuta 2016
Motörhead - Motörizer (2008)
Motörheadin levystä kirjoittaminen on jotakuin yksi epäkiitollisimpia hommia, mitä kaltaiseni mukamusajournalisti voi itselleen hankkia tehtäväksi. Aiemmin olen yrittänyt puhua omasta rajusti ja äkisti muuttuneesta suhteestani Lemmyn poppooseen, mutta nyt sekin on käytetty loppuun. En muista olenko kirjoittanut blogitekstiä Motörheadista sitten jumalamme meidän kuoleman jälkeen (ja en jaksa tarkistaa, because I'm so bad baby I don't care), niinpä olkoon tämä tekstini tribuuttini Lemmylle... vaikka Motörizer ei olekaan paras levy siihen. Motörheadissa hienoa on kuitenkin se, että levyn voi korvata melkein millä tahansa toisella, ja pointit pitävät silti paikkansa - halutessaan rakas Lukijani voi selata tämän tekstin läpi mielessään vaikka Bastards tai Kiss of Death.
Motörheadin suurin kauneus - tai no, rujous - on sen periksiantamattomuus. Tämä tulee esille musiikissa, mutta myös ulkomusiikillisissa seikoissa. Musiikki potkii perseelle niin kovaa, sitä kuunnellessa ei sovi/voi pakitella askeltakaan taakse, ja kukaan järjissään oleva rokkidiggari ei voi olla takomatta nyrkkiä ilmaan. Jo avausraita Runaround Man on sellainen murharalli, että oksat helvettiin, eivätkä myöhemmätkään kappaleet juuri kiukkuisen kersantin perspotkuja hillitse; levyn kohokohta on täysin anteeksiantamaton kaksiminuuttinen Rock Out.
Ulkomusiikillisesti Motörhead, ja rock 'n rollin personifikaatio Lemmy, ei myöskään koskaan myöntynyt vaikeuksienkaan edessä. Luin äskettäin Lemmyn omaelämäkerran, josta (viimeistään) käy selväksi, että hänelle ainoa vaihtoehto oli mennä eteenpäin, vaikka mitä tapahtui. Hetken ajan Motörheadissa oli vain Lemmy, mutta silti kiertueelle piti lähteä ja uusi levy tehdä. Aina tuotokset eivät olleet niin priimaa laatua - vaikka kertaakaan täysveristä hutia ei tehtykään - mutta aina bändi pysyi rehellisenä itselleen ja periaatteilleen. Se on enemmän kuin melkein mikään muu bändi voi neljänkymmenen vuoden uran jälkeen todeta.
Todistin Motörheadin kolmanneksi viimeistä keikkaa joulukuussa 2015. Silloin en tiennyt sen olevan aivan rockjumalan viimeisiä esiintymisiä, vaikka olikin selvä, että viimeistä kiertuetta viedään. Lemmy oli riutunut, ja hänen laulunsa oli pelkkää melodiatonta mölinää. Koko keikan aikana hän otti alle tusina askelta (backstagelle ja takaisin). Biisitkin olivat hitaampia, helpommin soitettavia. Ja vaikka laulu, soitto ja show olivat mitä olivat, hänestä hohkasi charmi ja äly. Se, siinä edessä, oli aito jumala, Lemmy itse. Jos (ja, toivottavasti, kun) omista mukuloista tulee rokkareita tai metallisydämiä, he tulevat kuulemaan Lemmyn kolmanneksi viimeisestä keikasta.
Kun hän alle kuukautta myöhemmin kuoli ja julkistettiin, että hän oli kärsinyt erittäin laajalle levinneestä syövästä, moni asia loksahti kohdalleen ja arvostukseni hänen täydellistä "vittu mä muuten näytän kaikille" -asennetta kohtaan moninkertaistui. Hänen olonsa on täytynyt olla aivan hirveä; harva - jos kukaan - muu olisi vetänyt keikat, ihan sama kuinka etukäteenbuukatut, loppuun. Axl Rose olisi perunut kiertueen flunssan takia, Lemmy veti kiertueen loppuun parantumattoman syövän kanssa. Saatanan kova jätkä, eihän siinä mitään muuta.
Respect. I got Motörized.
Motörheadin suurin kauneus - tai no, rujous - on sen periksiantamattomuus. Tämä tulee esille musiikissa, mutta myös ulkomusiikillisissa seikoissa. Musiikki potkii perseelle niin kovaa, sitä kuunnellessa ei sovi/voi pakitella askeltakaan taakse, ja kukaan järjissään oleva rokkidiggari ei voi olla takomatta nyrkkiä ilmaan. Jo avausraita Runaround Man on sellainen murharalli, että oksat helvettiin, eivätkä myöhemmätkään kappaleet juuri kiukkuisen kersantin perspotkuja hillitse; levyn kohokohta on täysin anteeksiantamaton kaksiminuuttinen Rock Out.
Ulkomusiikillisesti Motörhead, ja rock 'n rollin personifikaatio Lemmy, ei myöskään koskaan myöntynyt vaikeuksienkaan edessä. Luin äskettäin Lemmyn omaelämäkerran, josta (viimeistään) käy selväksi, että hänelle ainoa vaihtoehto oli mennä eteenpäin, vaikka mitä tapahtui. Hetken ajan Motörheadissa oli vain Lemmy, mutta silti kiertueelle piti lähteä ja uusi levy tehdä. Aina tuotokset eivät olleet niin priimaa laatua - vaikka kertaakaan täysveristä hutia ei tehtykään - mutta aina bändi pysyi rehellisenä itselleen ja periaatteilleen. Se on enemmän kuin melkein mikään muu bändi voi neljänkymmenen vuoden uran jälkeen todeta.
Todistin Motörheadin kolmanneksi viimeistä keikkaa joulukuussa 2015. Silloin en tiennyt sen olevan aivan rockjumalan viimeisiä esiintymisiä, vaikka olikin selvä, että viimeistä kiertuetta viedään. Lemmy oli riutunut, ja hänen laulunsa oli pelkkää melodiatonta mölinää. Koko keikan aikana hän otti alle tusina askelta (backstagelle ja takaisin). Biisitkin olivat hitaampia, helpommin soitettavia. Ja vaikka laulu, soitto ja show olivat mitä olivat, hänestä hohkasi charmi ja äly. Se, siinä edessä, oli aito jumala, Lemmy itse. Jos (ja, toivottavasti, kun) omista mukuloista tulee rokkareita tai metallisydämiä, he tulevat kuulemaan Lemmyn kolmanneksi viimeisestä keikasta.
Kun hän alle kuukautta myöhemmin kuoli ja julkistettiin, että hän oli kärsinyt erittäin laajalle levinneestä syövästä, moni asia loksahti kohdalleen ja arvostukseni hänen täydellistä "vittu mä muuten näytän kaikille" -asennetta kohtaan moninkertaistui. Hänen olonsa on täytynyt olla aivan hirveä; harva - jos kukaan - muu olisi vetänyt keikat, ihan sama kuinka etukäteenbuukatut, loppuun. Axl Rose olisi perunut kiertueen flunssan takia, Lemmy veti kiertueen loppuun parantumattoman syövän kanssa. Saatanan kova jätkä, eihän siinä mitään muuta.
Respect. I got Motörized.
torstai 9. kesäkuuta 2016
Metallica - Death Magnetic (2008)
Paitsi, että he menivät tekemään Death Magneticin, joka, vastoin kaikkia odotuksia, on ihan jees. Kelvollinen, jopa hyvä, mutta tietenkin kaukana yhtyeen alkuaikojen erinomaisuudesta. Tietenkin levyä riivaavat Metallican tyyppiviat ylipituudesta ja typeristä sovitusratkaisuista, mutta ainakin se osoittaa, että Lars Ulrich ja James Hetfield pystyvät vielä kirjoittamaan hyviä riffejä sekä meneviä kappaleita. Okei, Death Magneticilta löytyy vain yksi kokonaisuutena hyvä biisi, mutta melkein kaikissa on joku hyvä idea, koukku tai riffi. Kun otetaan huomioon Metallican meriitit sitten 1980-luvun, pitäisi varmaan antaa aplodit; Death Magnetic on heittämällä paras Metallica-levy sitten ... And Justice for Allin, vaikka eipä se taida paljon sanoa. On helppo olla leikkikentän pisin kaveri, jos on ainoa, joka osaa seisoa.
Vaikka jokaisessa biisissä on jotain hyvää, jokaisessa (yhtä lukuun ottamatta) on jotakin täysin turhaa. Se kertoo paljon, että levyn lyhyin rallikin on yli viisi minuuttia, kun pisin (vielä instrumentaali, kaiken lisäksi) huitelee kymmenen paikkeilla; kokonaismitta tuotoksella on siellä 74 minuutin tietämillä. Eli liikaa, aivan liikaa materiaalia. Jokaisesta biisistä (jopa siitä hyvästä) voisi leikata pois, ilman, että kokonaisuus heikkenisi pisaraakaan. All Nightmare Long, That Was Just Your Life, The End of the Line... kaikki kelvollisia rykäisyjä, joiden parhaat jutut hukkuvat heikomman fillerin keskelle tyystin. Jos levyltä riipaisisi 30 minuuttia matskua pois ja heivaisi samalla vaikka yhden biisin kokonaan, käsillä voisi oikeasti olla moderni klassikko. Sen sijaan, että yhtye olisi mennyt ynkkämäiseen "more is more" -ajatteluun, heidän olisi pitänyt keskittyä niihin oikeasti hyviin juttuihin ja tehdä niistä vielä parempia. Levyn tiukimmin sävelletty ja heittämällä paras biisi on myös kiekon lyhyin, 5 minuuttia ja sekunnin mittainen My Apocalypse, joka on samalla aidoimmin vihainen biisi sitten... no, mitä niitä kiukkuisia ralleja oli ... And Justice for Allilla.
Siinäpä se, avain millä Metallica voisi oikeasti tehdä erinomaisen levyn: karsiminen ja hiominen. Death Magneticilta kuulee, että se taito, millä Master of Puppets ja Ride the Lightning tehtiin, on yhä tallella, vaikka se onkin ollut alikäytettynä neljännesvuosisadan. Puolitehoinen riffikoneisto kykenee tykittämiseen, edelleen, mutta sakkaahaan koneistosta tupsahtelee väkisinkin.
Tajusin juuri puhuneeni preesensissä Metallican potentiaalista. Totuus on, että mitään preesenssiä ei ole ennen kuin yhtye tekee jotain sen oikeuttamiseen. Death Magnetic, viimeinen aito Metallica-levy (Lulu on yhteistyötuotos, joka ei sovi kummankaan osapuolen kaanoniin), on kahdeksan vuoden takaa. Kahdeksan. Ei voida puhua preesenssistä bändin sävellyksistä tai mistään muustakaan kuin rahastamisesta, jos he eivät tee mitään kahdeksan vuoden aktiivisen keikkailun ohessa. Sori nyt vaan, mutta Metallica on tällä hetkellä imperfektissä: se elää menneisyydessä, tuudittautuu hittiensä voimaan ja rahastaa kaikella historiallaan. Metallicalla oli potentiaalia tehdä uusi Master of Puppets, mutta nykytilannetta ei taida tietää edes bändi itse.
P.S. Kannesta en anna kuin yksisanaisen kommentin, take it or leave it: arkkupillu.
maanantai 6. kesäkuuta 2016
Kiuas - The New Dark Age (2008)
Nyt se on tehty, iso M. Pahoittelen ennen tarkempaa selitystä, että blogitekstit ovat viime aikoina jääneet vähiin, mutta olen A) ollut töissä, B) työstänyt romaanikässäriä, C) työstänyt toista kässäriä, D) yrittänyt elää, E) valmistunut maisteriksi (aka iso M) ja F) juhlinut valmistumistumista. On ollut ns. pyöritystä viime aikoina, minkä takia blogi on jäänyt heitteille. Nytkin kello on maanantai-iltana 23:45, olen työskennellyt noin tunnin ei-romaanikässärin parissa tehtyäni ensin täyspitkän työpäivän. Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen jo eilen (omien valmistujaisjuhlieni jälkimainingeissa), mutta sitten tuli jotain ja blogiteksti jäi pelkäksi otsikoksi ja tyhjäksi liuskaksi. Asiaan, asiaan...
Kiuas tuli minulle tutuksi ilman, että tutustuin siihen ollenkaan. Yhtye lämppäsi maailman ultimaatisinta metallibändiä, Judas Priestiä, kesäkuussa 2008 (päivälleen 8 vuotta sitten). Olin, tietenkin, paikalla, joskin Kiuas meni korvasta sisään ja toisesta ulos; muistan kyllä olleeni (istuma)paikallani Kiuaksen setin ajan, mutta en vain halunnut/tajunnut rekisteröidä yhtikäs mitään. Jälkikäteen kävi selväksi, että yhtye oli vetänyt hyvän keikan promoamalla uunituoretta The New Dark Age -lättyä, jonka päädyin ostamaan pari vuotta mainitun keikan jälkeen alelaarista alle kympillä.
Nämä ovat niitä asioita, joita haluaisin kelata taaksepäin ja kokeilla uudestaan, sillä The New Dark Age on tiukka lätty ja Kiuas olisi takuulla kolahtanut minulle, jos en olisi ollut liian varma, että en pidä yhtyeestä syystä tuntemattomasta. Liekö silloinen tyttöystäväni todennut, ettei välittänyt lämppäristä, ken tietää. Kun sitten todella perehdyin levyyn, se repi pallit irti ja syötti ne väkipakolla kurkusta alas... ainakin levyn ensimmäiset viisi biisiä. The New Dark Age on siitä erikoinen levy, että en muista milloin olisin kuunnellut sen ajatuksella kokonaan läpi: jokaisella pyöräytyksellä tykittelen läpi viisi ekaa rallia ja sitten homma vain jää kesken - niin taitaa käydä nytkin, kun kuuntelen levyä tätä tekstiä kuunnellessani. Ainoa loppupuolen kappale, jota toisinaan pyörittelen, on päätösraita The Wanderer's Lamentation, mutta esim. Black Rose Witheredistä ei ole sitten mitään mielikuvaa.
Pelkästään viiden ensimmäisen tekeleen pohjalta voin kuitenkin sanoa, että The New Dark Age on tutustumisen arvoinen. Jo pelkästään tapa, jolla The Decaying Doctrine käynnistää kiekon, on maailmanluokan suoritus ja suuremman huomion arvoinen. Viidestä ensimmäisestä biisistä ei löydy heikkoa lenkkiä, edes heikkoa melodiaa. Pelkkää timangia. Kattauksen erikoisin, pääosin örinällä (puhutaan kuitenkin poweri-bändistä, ainakin nimellisesti) vedetty To Excel and Ascend on niin hämmentävän päräyttävä tekele, että sen soisi kenties olevan lätyn viimeinen namupala.
Mielestäni The New Dark Agen suurin heikkous on kappalejärjestys: se lyö kovimmat ässät pöytään heti ensin, eikä jälkipuoliskolle jää mitään. Muuttamalla marssijärjestystä levystä voisi saada yhtenäisemmän ja paremman kokonaisuuden. Voi olla, että pistäisin koko paletin täysin toiseen uskoon, kunhan The Decaying Doctrine pysyisi ensimmäisenä. Laitankin tähän loppuun oman pikakonstini niille, jotka haluavat kokeilla toimiiko levy paremmin kappalejärjestystä muuttamalla - eli virallinen Peuran Perkeleen Uusi keskiaika:
1. The Decaying Doctrine
2. Of Sacrifice, Loss and Reward
3. The New Dark Age
4. After the Storm
5. Kiuas War Anthem
6. The Wanderer's Lamentation
7. Black Rose Withered
8. Conqueror
9. The Summoning
10. To Excel and Ascend
Kiuas tuli minulle tutuksi ilman, että tutustuin siihen ollenkaan. Yhtye lämppäsi maailman ultimaatisinta metallibändiä, Judas Priestiä, kesäkuussa 2008 (päivälleen 8 vuotta sitten). Olin, tietenkin, paikalla, joskin Kiuas meni korvasta sisään ja toisesta ulos; muistan kyllä olleeni (istuma)paikallani Kiuaksen setin ajan, mutta en vain halunnut/tajunnut rekisteröidä yhtikäs mitään. Jälkikäteen kävi selväksi, että yhtye oli vetänyt hyvän keikan promoamalla uunituoretta The New Dark Age -lättyä, jonka päädyin ostamaan pari vuotta mainitun keikan jälkeen alelaarista alle kympillä.
Nämä ovat niitä asioita, joita haluaisin kelata taaksepäin ja kokeilla uudestaan, sillä The New Dark Age on tiukka lätty ja Kiuas olisi takuulla kolahtanut minulle, jos en olisi ollut liian varma, että en pidä yhtyeestä syystä tuntemattomasta. Liekö silloinen tyttöystäväni todennut, ettei välittänyt lämppäristä, ken tietää. Kun sitten todella perehdyin levyyn, se repi pallit irti ja syötti ne väkipakolla kurkusta alas... ainakin levyn ensimmäiset viisi biisiä. The New Dark Age on siitä erikoinen levy, että en muista milloin olisin kuunnellut sen ajatuksella kokonaan läpi: jokaisella pyöräytyksellä tykittelen läpi viisi ekaa rallia ja sitten homma vain jää kesken - niin taitaa käydä nytkin, kun kuuntelen levyä tätä tekstiä kuunnellessani. Ainoa loppupuolen kappale, jota toisinaan pyörittelen, on päätösraita The Wanderer's Lamentation, mutta esim. Black Rose Witheredistä ei ole sitten mitään mielikuvaa.
Pelkästään viiden ensimmäisen tekeleen pohjalta voin kuitenkin sanoa, että The New Dark Age on tutustumisen arvoinen. Jo pelkästään tapa, jolla The Decaying Doctrine käynnistää kiekon, on maailmanluokan suoritus ja suuremman huomion arvoinen. Viidestä ensimmäisestä biisistä ei löydy heikkoa lenkkiä, edes heikkoa melodiaa. Pelkkää timangia. Kattauksen erikoisin, pääosin örinällä (puhutaan kuitenkin poweri-bändistä, ainakin nimellisesti) vedetty To Excel and Ascend on niin hämmentävän päräyttävä tekele, että sen soisi kenties olevan lätyn viimeinen namupala.
Mielestäni The New Dark Agen suurin heikkous on kappalejärjestys: se lyö kovimmat ässät pöytään heti ensin, eikä jälkipuoliskolle jää mitään. Muuttamalla marssijärjestystä levystä voisi saada yhtenäisemmän ja paremman kokonaisuuden. Voi olla, että pistäisin koko paletin täysin toiseen uskoon, kunhan The Decaying Doctrine pysyisi ensimmäisenä. Laitankin tähän loppuun oman pikakonstini niille, jotka haluavat kokeilla toimiiko levy paremmin kappalejärjestystä muuttamalla - eli virallinen Peuran Perkeleen Uusi keskiaika:
1. The Decaying Doctrine
2. Of Sacrifice, Loss and Reward
3. The New Dark Age
4. After the Storm
5. Kiuas War Anthem
6. The Wanderer's Lamentation
7. Black Rose Withered
8. Conqueror
9. The Summoning
10. To Excel and Ascend
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)