Ra - Punainen virta (2008)

Sturm und Drangin jälkeen muistakin pikkupoikaporukoista yritettiin tehdä hevihullutus-Suomeen hittejä tehtailevia hyvän musiikin irvikuvia. Oli Mirror of Madness, joka hoilasi appelsiinijaffasta; oli myös Ra, joka oli olevinaan hieman vakavammin otettava tapaus, bändi, joka teki itse musiikkinsa, vaikka jäbät olivat vielä ala-asteella. Faaraoheavyksi nimetty musiikki oli tietenkin vain yksinkertaista pyörittelyä, jossa riffit ovat niin selkeitä, että niitä voi uskoa ala-asteikäisten tyyppien tekemiksi. Jopa minä uskoin tarinan musiikillisesti lahjakkaista 12-vuotiaista, sillä kun ostin Punaisen virran alunperin (eurolla divarista vuonna 2010), yllätyin kuinka siedettävä teos kyseessä onkaan.

Punainen virta on tietenkin levy-yhtiön masinoima koneisto, missä pojat ovat pelkkiä palasia, markkinointikikkoja. Yllätyin, kun laitoin levyn soimaan, miten täysin ammattimaisia melodiat ovatkaan. Silloin, vihdoin, valaistuminen iski: Ran taustalla on joku tusina-askokallonen, joka säveltää, sanoittaa ja soittaa kappaleet narulle. Ei yksikään esiteini-ikäinen poika tee Mä tiedän -tyylistä radiopoppikertosäettä. Takaan sen. Kappaleiden yksinkertaisuus luo mielikuvan - varsin uskottavan sellaisen - että kappaleet todella ovat poikien hengentuotoksia, mutta mielikuvan uskottavuus on pelkästään testamentti markkinointikoneiston onnistuneelle propagandalle. Punainen virta ei ole musiikillista suoranaista neroutta (kun ottaa muusikoiden iät huomioon), vaan poikabändipoppia... hevinä. Samanlaiset gimmickit, samanlaiset liian helpot ja tarttuvat biisit "ollakseen tuottajien tekemiä" ja kohdeyleisökin on sama, esiteini-ikäiset tytöt. Uutta on vain Ran näennäismetallinen musiikki.

Punainen virta ei ole huono levy, koska onhan se kovapalkkaisten tuottajien valmiiksi purskelema pökäle. Kaikki biisit ovat yhtä vaarallisia ja yllättäviä kuin pistorasian turvaksi isketty pehmuste: vahingossakaan sormia ei pistorasiaan saa, eikä edes otsaa saa iskettyä puoliterävään nurkkaan, vaikka kuinka yrittäisi. Ran ainoaksi jäänyt levy on munaton, koska se on tehty sellaiseksi: sen pitäisi kelvata kaikille 11-vuotiaille tytöille, joiden mielestä hansonmaisen bändin hansonmainen rumpali on söpö. Levy ei anna mitään oikealle musadiggarille, koska sen ei pidäkään antaa mitään; sen täytyy viihdyttää lyhyen kestonsa ajan, ja siinä se onnistuu insinöörimäisen tarkasti lasketulla tavalla. Ja juuri sen takia se on syöpää, joka pitäisi jättää divarin hyllyille mätänemään, vaikka hintalappu mitä sanoisi, sillä metallimusiikin pitää olla vaarallista, ei laskelmoitua, vilpitöntä - kaikkea sitä, mitä Ra ei edusta. Poikiahan tästä ei voi syyttää (kukapa ei haluaisi olla metallimuusikko, jos mahdollisuus siihen annetaan), mutta musiikki on silti paskaa.