Motörhead - Motörizer (2008)

Motörheadin levystä kirjoittaminen on jotakuin yksi epäkiitollisimpia hommia, mitä kaltaiseni mukamusajournalisti voi itselleen hankkia tehtäväksi. Aiemmin olen yrittänyt puhua omasta rajusti ja äkisti muuttuneesta suhteestani Lemmyn poppooseen, mutta nyt sekin on käytetty loppuun. En muista olenko kirjoittanut blogitekstiä Motörheadista sitten jumalamme meidän kuoleman jälkeen (ja en jaksa tarkistaa, because I'm so bad baby I don't care), niinpä olkoon tämä tekstini tribuuttini Lemmylle... vaikka Motörizer ei olekaan paras levy siihen. Motörheadissa hienoa on kuitenkin se, että levyn voi korvata melkein millä tahansa toisella, ja pointit pitävät silti paikkansa - halutessaan rakas Lukijani voi selata tämän tekstin läpi mielessään vaikka Bastards tai Kiss of Death.

Motörheadin suurin kauneus - tai no, rujous - on sen periksiantamattomuus. Tämä tulee esille musiikissa, mutta myös ulkomusiikillisissa seikoissa. Musiikki potkii perseelle niin kovaa, sitä kuunnellessa ei sovi/voi pakitella askeltakaan taakse, ja kukaan järjissään oleva rokkidiggari ei voi olla takomatta nyrkkiä ilmaan. Jo avausraita Runaround Man on sellainen murharalli, että oksat helvettiin, eivätkä myöhemmätkään kappaleet juuri kiukkuisen kersantin perspotkuja hillitse; levyn kohokohta on täysin anteeksiantamaton kaksiminuuttinen Rock Out.

Ulkomusiikillisesti Motörhead, ja rock 'n rollin personifikaatio Lemmy, ei myöskään koskaan myöntynyt vaikeuksienkaan edessä. Luin äskettäin Lemmyn omaelämäkerran, josta (viimeistään) käy selväksi, että hänelle ainoa vaihtoehto oli mennä eteenpäin, vaikka mitä tapahtui. Hetken ajan Motörheadissa oli vain Lemmy, mutta silti kiertueelle piti lähteä ja uusi levy tehdä. Aina tuotokset eivät olleet niin priimaa laatua - vaikka kertaakaan täysveristä hutia ei tehtykään - mutta aina bändi pysyi rehellisenä itselleen ja periaatteilleen. Se on enemmän kuin melkein mikään muu bändi voi neljänkymmenen vuoden uran jälkeen todeta.

Todistin Motörheadin kolmanneksi viimeistä keikkaa joulukuussa 2015. Silloin en tiennyt sen olevan aivan rockjumalan viimeisiä esiintymisiä, vaikka olikin selvä, että viimeistä kiertuetta viedään. Lemmy oli riutunut, ja hänen laulunsa oli pelkkää melodiatonta mölinää. Koko keikan aikana hän otti alle tusina askelta (backstagelle ja takaisin). Biisitkin olivat hitaampia, helpommin soitettavia. Ja vaikka laulu, soitto ja show olivat mitä olivat, hänestä hohkasi charmi ja äly. Se, siinä edessä, oli aito jumala, Lemmy itse. Jos (ja, toivottavasti, kun) omista mukuloista tulee rokkareita tai metallisydämiä, he tulevat kuulemaan Lemmyn kolmanneksi viimeisestä keikasta.

Kun hän alle kuukautta myöhemmin kuoli ja julkistettiin, että hän oli kärsinyt erittäin laajalle levinneestä syövästä, moni asia loksahti kohdalleen ja arvostukseni hänen täydellistä "vittu mä muuten näytän kaikille" -asennetta kohtaan moninkertaistui. Hänen olonsa on täytynyt olla aivan hirveä; harva - jos kukaan - muu olisi vetänyt keikat, ihan sama kuinka etukäteenbuukatut, loppuun. Axl Rose olisi perunut kiertueen flunssan takia, Lemmy veti kiertueen loppuun parantumattoman syövän kanssa. Saatanan kova jätkä, eihän siinä mitään muuta.

Respect. I got Motörized.