Ei. Ja kyllä, luulisin. Musiikillisesti N on vähemmän rasittavaa yksinkertaistettua chugga-chuggaa ja lyriikatkin ovat hieman vähemmän kiroilun varaan rakennettuja huudatuksia. Levyllä on edeltäjäänsä enemmän yritystä ja oikeita ideoita. Ne ovat vain huonosti toteutettuja ideoita ja yrityskin on keinotekoista pakertamista; N kuulostaa levyltä, jolle bändi yrittää väkisin taltioida alkuaikojen magiaa, mutta ei oikeasti halua kuulostaa enää samalta kuin seitsemän vuotta aiemmin eikä oikeastaan enää muistakaan mikä siinä alkuperäisessä tekemisessä oli hyvää ja mikä huonoa. Nyt riffit ovat yksinkertaisempia, nykivämpiä ja katkonaisia, mutta silti päälle yritetään laittaa Mirror of Madness -tyylisiä kiipparimelodioita ja muutamia "progekoukkuja". Kaikki "alkuaikojen charmi" on lisätty niin väkinäisesti, että kuunnellessa on pakko irvistellä. Menisivät eteenpäin, pitäisivät päänsä ja jatkaisivat Till Death Unites Usin linjalla, mutta tekisivät sen vain paremmin, koska tällaista puolivillaista puolitekemistä ei siedä kukaan.
N on erittäin rasittava levy kuunnella, koska sillä on ihan hyviä ideoita, mutta ne kaikki on vain toteutettu välinpitämättömästi. Esimerkiksi To Hell voisi olla ihan hyvä biisi, jos sen pääriffejä ja flow'ta olisi työstetty reilusti enemmän: nyt sen siirtymät ovat töksähdyksiä outoihin suuntiin ilman koherenssia ja riffitkin jäävät parhaimmillaankin välttäviksi pyörittelyiksi. N oli myös yhtyeen viimeinen levy alkuperäisen nokkamiehen, Petri Lindroosin kanssa, ja tavallaan se myös kuuluu (vaikka syiksi ilmoitettiin aikataulukonfliktit, ei henkilökemiat), koska levyllä soittaa bändi, joka ei tiedä mihin se haluaa mennä ja mihin sen halutaan menevän, joten se seisoo paikallaan ja pyörittelee päätään kuin pöllö. Kenties siis nokkamiesvaihdos toisi mukanaan freesiä otetta, uutta näkökulmaa ja selvän suunnan... No, kommenttiani siihen (muahahahaha) joudut, rakas Lukijani, odottamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti