Iced Earth oli kovassa paikassa epäonnistuneen Something Wicked -duologian jälkeen: kaksi heikkoa, suorastaan huonoa levyä (vaikka The Crucible of Man ei mielestäni edelleenkään ole yhtä huono kuin Framing Armageddon), kaksi pihalle potkittua tai muuten vain lähtenyttä kovatasoista solistia, joiden korvaajaksi valittu tuntemattomasta teknistä döödistä soittavasta bändistä anastettu Stu Block. Ensimmäinen huoli oli mielestäni akuutimpi: jos sivuutetaan erinomainen Gettysburg-trilogia, Jon Schaffer ei ollut tuottanut laatumateriaalia kymmeneen vuoteen. Edes paljon kehuttu Sons of Liberty -kiekko ei, osin umpihullun poliittisen sanomansa takia, saanut minua luottamaan enää Schafferin kynän terävyyteen. Solistit miekkonen on aina osannut valita, vaikka John Greely, Barlow ja Tim "Ripper" Owens hyvin erilaisia tulkitsijoita ovatkin.
Noh, Dystopia on parasta Iced Earthia sitten Horror Show'n, kenties sitten The Dark Sagan. Biisimateriaali on aivan älyttömän kovalla tasolla alusta loppuun: Dystopia on käytännössä täydellinen Iced Earth -ralli rankalla riffillä, huikealla kertsillä ja kaikin puolin onnistuneella paatoksella. Anthem on ehkä levyn heikompaa antia, vaikka olisi ollut kohokohtana parilla edellisellä kiekolla. Oikeastaan jokainen ralli osuu maaliinsa, jotkut häränsilmnään. Muutama suosikkini: lähes pateettiseksi lipsahtava Anguish of Youth, koukuttava Equilibrium sekä yhden Schafferin parhaista riffeistä omaava Tragedy and Triumph. Sävellyksellisesti Dystopia on täydellisessä balanssissa tunnelmallisten, mukanalaulettavien ja murskaavien biisien kesken - kaikkia löytyy, mutta mikään elementti ei tunnu väkisin mukaan lisätyltä tai puolivillaisesti toteutetulta.
Sitten on vielä tapaus Stu Block. Juma-vitun-lauta mitkä äänihuulet! Äänessä on syvyyttä, tulkintavoimaa, särmää, muutama väläytys ärinäörinästä - soundi sopii välittömästi osaksi Iced Earthia. Jos Barlow olisi yhtään keskinkertaisempi tulkitsija, sanoisin Blockia Iced Earthin ainoaksi oikeaksi laulajaksi, mutta eipä ole Barlow'n voittanutta sillä saralla. (Pitänee sivuuttaa muutama bootleg, joissa Demons & Wizardsin keikkoja on äänitelty, ja tokihan herrat vetivät pääbändiensä biisejä... luoja, armoa.) Kaikki kunnia Blockille: hänen tulkintansa on iso osa Dystopian erinomaisuutta, vaikka kovatasoisuus kumpuaakin ensisijaisesti Schafferin riffi- ja melodiakynästä.
Lyriikat ovat typeriä, mutta se kai pitäisi olla itsestään selvää, kun puhutaan Schafferista. Olisiko kuitenkaan liikaa pyydetty, että kun tehdään biisi Christian Balen tähdittämästä Equilibrium-leffasta, biisin voisi nimetä jotenkin ei-ihan-niin itsestään selvästi? Entäs biisi V for Vendettan pohjalta? Tai... Niin. Ei mitään luovuutta nimeämisessä saati lyriikoissa, mutta ongelma on melko pieni, kaiken huomioon ottaen. Toivon siitä huolimatta, että Schaffer ottaisi tällä alalla oppia Arjen Anthony Lucassenin Star One -prokkiksen levyistä, joissa jokaiset biisit kertovat jostakin leffasta/tv-sarjasta/kirjasta, mutta eivät yhtä rautalangasta vääntäen.
Dystopia on syy siihen, miksi Iced Earth on edelleen relevantti bändi. Se on kunnianpalautus, renessanssi. Kaduttaa, että missasin yhtyeen Suomen keikan levyä tukevalla kiertueella, mutta olin niin PA, ettei mitään toivoa repiä pariakymppiä ei-elintarvikkeisiin.
sunnuntai 26. helmikuuta 2017
sunnuntai 19. helmikuuta 2017
Edguy - Age of the Joker (2011)
Minulle Avantasia on aina se bändi, jota varten Tobias Sammet tekee musiikkia. Mitä enemmän olen Avantasiaan tykästynyt, sitä enemmän olen kokenut tarvetta paneutua myös Edguyn tuotantoon ja olen löytänyt joitakin hyviä, ajoittain erinomaisia levyjä - mutta vasta myöhemmin, aivan viime kuukausina. Vuoden 2004 Hellfire Club on kuuntelemistani levyistä ehdottomasti paras, mutta Mandrake ei myöskään ole hassumpi tuotos. Nämä levyt olen kuitenkin hankkinut sen jälkeen, kun olen blogissa ohittanut niiden ilmestymisvuodet, joten täysveriset käsittelyt jäävät tältä erää. Sen sijaan Age of the Jokerin olen ostanut jo tovi sitten ja se oli oikeastaan syy, miksi Edguyta pitkään kaihdoinkin.
Ensinnäkin, Age of the Joker on sävellyksellisesti heikkoa matksua. Tämä on ensimmäinen, toinen ja kolmas tärkeimmistä huomioistani levystä. Sillä, että levyn tyyli ei ole tuplabasaripoweria, ei ole mitään tekemistä musiikin laadun kanssa, vaikka uskon olevani tässä monien "mutta kun powerissa pitää olla tuplia" -umpimielisten genrejäärien kanssa toista mieltä. Kyllä, Age of the Joker on rokkaavampi levy kuin ne, joilla yhtye maineensa teki, mutta se ei ole lähtökohtaisesti puutos tai vahvuus, pelkästään ominaisuus vailla arvolatausta. Oikea ongelma on kappalemateriaalin laatu, ja siinä juurikin Sammet kompastuu: Age of the Joker on tylsä levy täynnä tylsiä biisejä, jotka eivät mene mihinkään eivätkä tarjoa mitään ainutkertaista kuulijalle.
Ajoittain levy naurattaa, kyllä, mutta siinäpä se. Robin Hoodissa on ihan hauskaa sanailua, samoin Two out of Sevenissä. Biiseinä ne ovat ylipitkiä ja tympeitä - etenkin sinkkulohkaisu Robin Hood olisi voinut hyvinkin olla melkein puolet lyhyempi. Mainitut ovat, uskoo ken tahtoo, levyn parempaa tarjontaa, sillä ainakin niillä on joku pointti (vaikka tuo pointti olisikin keskinkertainen kertosäe ja muutama hassunhauska säe). Rock of Cashelissä ei ole mitään pointtia, kuten ei myöskään Faces in the Darknessissa. Behind the Gates to Midnight World on noin viisi minuuttia liian pitkä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.
Jotakin - itse asiassa aika paljon - levyn tympeydestä kertoo se, että minä jätin ensikuuntelun kesken pyöreästi yhdeksänminuuttisen Behind the Gates to Midnight Worldin kohdalla. En tee mitään tällaista koskaan, sillä kokemus on osoittanut, että mielipide levystä kokee kovan kolauksen moisella hölmöilyllä. Vaatii siis melkoisen tympeää levyä, että tietoisesti rikon sääntöäni vastaan ja Age of the Joker on riittävän tympeä. Se oli tappaa mielenkiintoni Edguyta kohtaan lopullisesti - onneksi kokeilin myöhemmin muita levyjä ja ne ovat toisessa kategoriassa tämän hutilaukauksen kanssa.
Ensinnäkin, Age of the Joker on sävellyksellisesti heikkoa matksua. Tämä on ensimmäinen, toinen ja kolmas tärkeimmistä huomioistani levystä. Sillä, että levyn tyyli ei ole tuplabasaripoweria, ei ole mitään tekemistä musiikin laadun kanssa, vaikka uskon olevani tässä monien "mutta kun powerissa pitää olla tuplia" -umpimielisten genrejäärien kanssa toista mieltä. Kyllä, Age of the Joker on rokkaavampi levy kuin ne, joilla yhtye maineensa teki, mutta se ei ole lähtökohtaisesti puutos tai vahvuus, pelkästään ominaisuus vailla arvolatausta. Oikea ongelma on kappalemateriaalin laatu, ja siinä juurikin Sammet kompastuu: Age of the Joker on tylsä levy täynnä tylsiä biisejä, jotka eivät mene mihinkään eivätkä tarjoa mitään ainutkertaista kuulijalle.
Ajoittain levy naurattaa, kyllä, mutta siinäpä se. Robin Hoodissa on ihan hauskaa sanailua, samoin Two out of Sevenissä. Biiseinä ne ovat ylipitkiä ja tympeitä - etenkin sinkkulohkaisu Robin Hood olisi voinut hyvinkin olla melkein puolet lyhyempi. Mainitut ovat, uskoo ken tahtoo, levyn parempaa tarjontaa, sillä ainakin niillä on joku pointti (vaikka tuo pointti olisikin keskinkertainen kertosäe ja muutama hassunhauska säe). Rock of Cashelissä ei ole mitään pointtia, kuten ei myöskään Faces in the Darknessissa. Behind the Gates to Midnight World on noin viisi minuuttia liian pitkä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.
Jotakin - itse asiassa aika paljon - levyn tympeydestä kertoo se, että minä jätin ensikuuntelun kesken pyöreästi yhdeksänminuuttisen Behind the Gates to Midnight Worldin kohdalla. En tee mitään tällaista koskaan, sillä kokemus on osoittanut, että mielipide levystä kokee kovan kolauksen moisella hölmöilyllä. Vaatii siis melkoisen tympeää levyä, että tietoisesti rikon sääntöäni vastaan ja Age of the Joker on riittävän tympeä. Se oli tappaa mielenkiintoni Edguyta kohtaan lopullisesti - onneksi kokeilin myöhemmin muita levyjä ja ne ovat toisessa kategoriassa tämän hutilaukauksen kanssa.
Devin Townsend Project - Deconstruction (2011)
Devin Townsend Projectin alunperin neliosaisen elinkaaren kolmas osa, Deconstruction, ei ole kaikille. Siinä missä Addicted oli helpostilähestyttävä, pirullisen tarttuva diskohevilevy, Deconstruction on leviathan, muodoton hirviö, jolla on loputon määrä kasvoja ja persoonallisuuksia ja olomuotoja ja ilmiasuja. Jokainen kappale sisältää useita tunnetiloja ja tunnelmia ja pelkästään yhden biisin tunneskaalalla sävellettäisiin kokonaisia diskografioita keskinkertaisimmille bändeille. Deconstruction on pirullisen vaikea levy päästä sisälle, vaikka sen koukut tarraavat ensikuuntelulla takaraivoon eivätkä päästä irti, koskaan. Helpoimmillaan levy on hittihakuista jyystöä, mutta vaikeimmillaan järjenvastaisen kryptistä progea; kappaleiden kestot liikkuvat missä tahansa euroviisumitasta lähes seitsemääntoista minuuttiin ilman, että kumpikaan ääripää tuntuu itsetarkoitukselliselta tai tarpeettomalta. Se on myös aivan säädyttömän hyvä levy, kunhan sen hulluudesta saa kiinni.
Teemallisesti levy kuvaa Townsendin huumeongelman syvintä pohjaa, jossa maailmankuva ja tietoisuus hajoavat, purkautuvat paloiksi. Teema näkyy levyn musiikillisessa että lyriikallisessa ilmaisuissa ja irrationaalisilta tuntuvat tunnelmanvaihdokset ovat tärkeä palanen kokonaiskokemusta, jonka kautta Townsend pyrkii ilmaisemaan mielenmaisemaansa synkimpinä hetkinään. Etenkin levyn kolossaalisin biisi, lähes seitsemäntoista minuuttia kellottava The Mighty Masturbator, on esimerkki tästä näennäisen fokusoimattomasti poukkoilevasta sävellystyöskentelystä: akustiset osiot, julmetun raskaat riffit, tempovaihdokset, teknoväliosio out of fuckin' nowhere, gospel-kuorot, Ziltoidin monologi... kaikki mahtuvat samaan biisiin ilman, että ensikuuntelulla mikään sopii paikalleen, mutta myöhemmin mitään ei sallisi ottaa pois. Etenkin tekno-osio on aivan nerokas, niin kappaleen osa kuin omana kokonaisuutenaan! Levy heittää kierrepalloa kuulijalle ja juuri kun kuulija luulee pääsevänsä homman jujusta kiinni, pallo ottaa uuden kierteen - pakkohan tästä on pitää, tai ainakin arvostaa. Toinen esimerkki levyn kokonaisvaltaisesta hämmentävyydestä on ihan avausbiisi, intronomainen Praise the Lowered, joka on miksattu todella hiljaiselle - luulin soittimeni hajonneen, kun jouduin nostamaan volyymin moninkertaiseen tavallisesta - kunnes kasvoille isketään yksi rankimpia riffejä tässä olemassaolossa.
Deconstructionia voi yrittää analysoida ja paloitella kuin avaruusolennon ruumista, mutta se on turhaa ja levyn tarkoitusta vastaan sotiva: ei järjellä pidä selittää järjetöntä. Kun koko maailmankaikkeuden salaisuudet löytyvät juustohampurilaisesta, filosofis-metafyysisest selitykset on sivuutettava ja vain purtava kiinni. Jauhettavaa onneksi löytyy enemmän kuin riittävästi - paljon kertoo se, että en tässä tekstissä maininnut erinomaisia vierailijoita, levyn rakennetta, kansitaidetta, typografista ulkoasua kansivihossa, vaikka monien muiden levyjen käsittelyn olisin voinut rakentaa pelkästään yhden tällä kertaa sivuutetun asian ympärille.
Teemallisesti levy kuvaa Townsendin huumeongelman syvintä pohjaa, jossa maailmankuva ja tietoisuus hajoavat, purkautuvat paloiksi. Teema näkyy levyn musiikillisessa että lyriikallisessa ilmaisuissa ja irrationaalisilta tuntuvat tunnelmanvaihdokset ovat tärkeä palanen kokonaiskokemusta, jonka kautta Townsend pyrkii ilmaisemaan mielenmaisemaansa synkimpinä hetkinään. Etenkin levyn kolossaalisin biisi, lähes seitsemäntoista minuuttia kellottava The Mighty Masturbator, on esimerkki tästä näennäisen fokusoimattomasti poukkoilevasta sävellystyöskentelystä: akustiset osiot, julmetun raskaat riffit, tempovaihdokset, teknoväliosio out of fuckin' nowhere, gospel-kuorot, Ziltoidin monologi... kaikki mahtuvat samaan biisiin ilman, että ensikuuntelulla mikään sopii paikalleen, mutta myöhemmin mitään ei sallisi ottaa pois. Etenkin tekno-osio on aivan nerokas, niin kappaleen osa kuin omana kokonaisuutenaan! Levy heittää kierrepalloa kuulijalle ja juuri kun kuulija luulee pääsevänsä homman jujusta kiinni, pallo ottaa uuden kierteen - pakkohan tästä on pitää, tai ainakin arvostaa. Toinen esimerkki levyn kokonaisvaltaisesta hämmentävyydestä on ihan avausbiisi, intronomainen Praise the Lowered, joka on miksattu todella hiljaiselle - luulin soittimeni hajonneen, kun jouduin nostamaan volyymin moninkertaiseen tavallisesta - kunnes kasvoille isketään yksi rankimpia riffejä tässä olemassaolossa.
Deconstructionia voi yrittää analysoida ja paloitella kuin avaruusolennon ruumista, mutta se on turhaa ja levyn tarkoitusta vastaan sotiva: ei järjellä pidä selittää järjetöntä. Kun koko maailmankaikkeuden salaisuudet löytyvät juustohampurilaisesta, filosofis-metafyysisest selitykset on sivuutettava ja vain purtava kiinni. Jauhettavaa onneksi löytyy enemmän kuin riittävästi - paljon kertoo se, että en tässä tekstissä maininnut erinomaisia vierailijoita, levyn rakennetta, kansitaidetta, typografista ulkoasua kansivihossa, vaikka monien muiden levyjen käsittelyn olisin voinut rakentaa pelkästään yhden tällä kertaa sivuutetun asian ympärille.
torstai 9. helmikuuta 2017
Children of Bodom - Relentless Reckless Forever (2011)
Tuskin kukaan haluaa nähdä sankariensa rappiota. Minulle, kuten olen blogin varrella useita kertoja sanonut, Children of Bodom on tärkein bändi koskaan, sillä se teki minusta metallisydämen. Ilman Follow the Reaperia en kirjoittaisi tätä blogia ja elämästäni olisi epäilemättä muotoutunut hyvin toisenlainen. Pidän vielä Are You Dead Yet?istä, isolta osalta nostalgisista syistä, mutta Blooddrunk onkin sitten jo toinen juttu: tylsä levy täynnä tylsiä biisejä, jotka koostuvat tylsistä riffeistä. Tuolta levyltä löytyi kuitenkin yksi kiinnostava tekele - sekin tosin cover, jota bändi veivasi viime kesän Tuskan päälavalla sekalaisen faniköörin kanssa. Relentless Reckless Forever on vielä paskempi levy.
Olen todella yrittänyt löytää Relentless Reckless Foreveristä jotain hyvää. En ole keksinyt mitään. Aina välillä se Children of Bodom, joka on ollut minulle niin tärkeä, välähtelee, kunnes katoaa, haihtuu ilmaan ja korvautuu keskinkertaisella riffittelyllä sekä tylsällä meuhkaamisella. Biisit kestävät liian pitkään eivätkä ylimittaisen kestonsa aikana mene mihinkään - se on suorastaan musiikillisen evoluution ihme, to be frank. Minulle musiikki - ja kaikki taide - on parhaimmillaan silloin, kun teos rakentuu yhden selvän idean, punaisen langan, ympärille ja kaikki rönsyilyt tukevat tuota alkuperäistä ideaa ja kaikki, mitkä eivät tue ideaa, on riistuttu pois. Teos ei ole valmis, kun siihen ei voi enää lisätä mitään, vaan kun siitä ei voi poistaa mitään heikentämättä sitä. Bodomin lapset unohtavat tämän, tyystin, ja pelkästään heittelevät ideoita ämpäriin, toivoen niiden itsestään muodostavan koherentteja, loppuun hiottuja biisejä.
Joku syyttää minua kohta siitä, että en pidä Relentless Reckless Foreveristä, koska se ei ole samanlainen kuin vanhat levyt. Ei, minulla ei ole mitään muutosta vastaan, mutta kun se muutos pitäisi tehdä kunnolla, ihan samalla tavalla kuin sen vanhan kaavan toistaminenkin pitäisi tehdä kunnolla. Children of Bodomin soundi vm. 1997 - 2005 on minulle se, jollaisena tulen Children of Bodomin muistamaan kaikesta sen jälkeen tapahtuneesta huolimatta, mutta se ei vie nautintoani pois erilaisesta tulokulmasta yhtyeen musiikkiin. Sitä on tapahtunut monesti, jos totta puhutaan: bändi, josta olen pitänyt, on heittänyt äkkiväärän twistin soundiinsa ja huomaan pitäväni uudesta tyylistä alkuperäistä enemmän. Esimerkiksi Symphony X nappasi vasta kunnolla, kun musasta tuli raskaampaa; Sentencediltä suosikkini on välilevy Amok, joka ei kuulostaa miltään muulta Sentencediltä ja silti kaikelta; Summoning on kolahtanut kovimpaa myöhemmillä levyillään, joista kitarat puuttuvat ajoittain tyystin; jne. Muutos itsessään ei ole ongelma, vaan se, kuinka tuo muutos toteutetaan.
Kun Relentless Reckless Foreveriä (jopa levyn nimi on huono!) markkinoitiin Was It Worth It? -sinkkurallilla, käsitin ettei minua vain kiinnosta, ei paskaakaan. Ostin levyn 2015 viidellä eurolla Anttilan alekorista, yrittäen antaa sille reiluhkon mahdollisuuden toimia, mutta kun ei, ei sitten millään. Jos homma olisi jatkunut näin heikkona, olisin jättänyt viimekesäisen Tuska-keikan kokematta.
Olen todella yrittänyt löytää Relentless Reckless Foreveristä jotain hyvää. En ole keksinyt mitään. Aina välillä se Children of Bodom, joka on ollut minulle niin tärkeä, välähtelee, kunnes katoaa, haihtuu ilmaan ja korvautuu keskinkertaisella riffittelyllä sekä tylsällä meuhkaamisella. Biisit kestävät liian pitkään eivätkä ylimittaisen kestonsa aikana mene mihinkään - se on suorastaan musiikillisen evoluution ihme, to be frank. Minulle musiikki - ja kaikki taide - on parhaimmillaan silloin, kun teos rakentuu yhden selvän idean, punaisen langan, ympärille ja kaikki rönsyilyt tukevat tuota alkuperäistä ideaa ja kaikki, mitkä eivät tue ideaa, on riistuttu pois. Teos ei ole valmis, kun siihen ei voi enää lisätä mitään, vaan kun siitä ei voi poistaa mitään heikentämättä sitä. Bodomin lapset unohtavat tämän, tyystin, ja pelkästään heittelevät ideoita ämpäriin, toivoen niiden itsestään muodostavan koherentteja, loppuun hiottuja biisejä.
Joku syyttää minua kohta siitä, että en pidä Relentless Reckless Foreveristä, koska se ei ole samanlainen kuin vanhat levyt. Ei, minulla ei ole mitään muutosta vastaan, mutta kun se muutos pitäisi tehdä kunnolla, ihan samalla tavalla kuin sen vanhan kaavan toistaminenkin pitäisi tehdä kunnolla. Children of Bodomin soundi vm. 1997 - 2005 on minulle se, jollaisena tulen Children of Bodomin muistamaan kaikesta sen jälkeen tapahtuneesta huolimatta, mutta se ei vie nautintoani pois erilaisesta tulokulmasta yhtyeen musiikkiin. Sitä on tapahtunut monesti, jos totta puhutaan: bändi, josta olen pitänyt, on heittänyt äkkiväärän twistin soundiinsa ja huomaan pitäväni uudesta tyylistä alkuperäistä enemmän. Esimerkiksi Symphony X nappasi vasta kunnolla, kun musasta tuli raskaampaa; Sentencediltä suosikkini on välilevy Amok, joka ei kuulostaa miltään muulta Sentencediltä ja silti kaikelta; Summoning on kolahtanut kovimpaa myöhemmillä levyillään, joista kitarat puuttuvat ajoittain tyystin; jne. Muutos itsessään ei ole ongelma, vaan se, kuinka tuo muutos toteutetaan.
Kun Relentless Reckless Foreveriä (jopa levyn nimi on huono!) markkinoitiin Was It Worth It? -sinkkurallilla, käsitin ettei minua vain kiinnosta, ei paskaakaan. Ostin levyn 2015 viidellä eurolla Anttilan alekorista, yrittäen antaa sille reiluhkon mahdollisuuden toimia, mutta kun ei, ei sitten millään. Jos homma olisi jatkunut näin heikkona, olisin jättänyt viimekesäisen Tuska-keikan kokematta.
maanantai 6. helmikuuta 2017
Battle Beast - Steel (2011)
Ensikosketukseni Battle Beastin kanssa oli samanlainen kuin varmasti monella muullakin: kuultuani bändistä puskaradiosta, luettuani levyarvion tai pari ja törmättyäni musavideolinkkiin Youtubessa, päätin antautua klikkailulle. Enter the Metal World lähtee käytiin perinteisissä merkeissä, hillitysti ja hallitusti; etenkin kovasti kehuja kerännyt solisti Nitte Valo vetelee varsin maltillisesti säkeistön. Bridgessä Valo päästetään irti ja leuka kolahtaa lattiaan: anteeksi nyt vaan, mutta mitä vittua? Biisi on täydellinen tuloväylä (pahaa-aavistamattomalle) Battle Beastiin, sillä se on A) hyvä veisu ja B) se iskee niin häijyn kierrepallon bridgessä, että ainoa jäljelle jäävä mahdollisuus on hatun nostaminen päästä.
Steel on hyvä levy. Se ei ole Battle Beastin paras, mutta se on erittäin oivallinen esikoislevy. Valon mikrofonityöskentely yksistään tekee kiekosta kuulemisen arvoisen, mutta se toimii myös hyvänä osoituksena Battle Beastin alkupisteestä. Sittemmin yhtye on kasvanut, muuttunut ja potkinut primus motorinsa pois, mutta vuonna 2011 oli vain pienen lafkan kautta esikoislevynsä julkaiseva bändi, joka oli pärjännyt Wackenin bändiskabassa. Vuonna 2011 leuat putoilivat lattiaan uuden, freesin, rehellisen ja kovatasoisen bändin esikoisen kanssa. Enää, 2017, se ei onnistu, koska kaikki tietävät, että Battle Beastin USP (unique selling point) tai gimmick on ällistyttävä, raspilla vetävä naissolisti. Nykyään Valo on Burning Pointissa ja Noora Louhimo on mikrofonin varressa, mutta molemmat ovat hyvin epätyypillisiä naislaulajia metallin saralla, joten Steel ei yllättä myöhempään Battle Beastiin tottunutta kuulijaa.
Steel on Battle Beastin toiseksi paras tuotos, vaikka siitä kuulee esikoislevymäisyyden. Yhdessä välissä olin sitä mieltä, että Steel oli pettymys, mutta nyt, koska jälkiviisaus on niin helppoa, se on muistikuviani kovempi. Show Me How to Die on yksi yhtyeensä parhaita biisejä, Steel parasta mitä Manowar on tällä vuosikymmenellä tehnyt, Iron Hand omaa hienon melodian... Kovaa settiä, alusta loppuun, vaikka muutama väistämätön notkahdus mahtuu matkalle. Se, mikä tekee Steelistä niin hyvän, on sen kappaleiden hiottu ja hallittu säveltäminen: kaikki biisit rakentuvat selvän pohjaidean ympärille ja kaikki, mikä ei tuota pohjaideaa tue, on riisuttu pois. Jos rymistellään, niin rymistellään sitten kunnolla; jos tunnelmoidaan, luodaan draamaa siihen mukaan; ja niin edelleen.
Samoin Steel esittelee minulle Battle Beastin (tai, pitäisiköhän sanoa, Anton Kabasen) parasta ominaisuutta: tyylitajua. Periaatteessa kaikki biisit ja sanoitukset ovat ennalta-arvattavia kliseekokoelmia, mutta koska kappaleet tehdään niin pirullisen hienosti ja ennalta-arvattavuus tiedostaen, ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Joku Show Me How to Die esittelee tätä pointtia täydellisesti: "Show me how to die / show me how to die / life is not enough / I need to die". Siis ihan hirveää lyriikkaa, mutta juuri niin passelia, ja homma toimii juuri oman typeryytensä tiedostavuuden takia. Sama pätee vaikka nyt sitten Steelin kertosäkeeseen ("Shake the world with metal / shake the world with steel") ja oikeastaan koko levyyn.
Vaikka Steel ei tehnyt minusta aikoinaan Battle Beastin fania, on se vuonna 2017 muistuttamassa minua siitä, miksi aikoinaan bändiin hurahdin. Se on tarpeen.
Steel on hyvä levy. Se ei ole Battle Beastin paras, mutta se on erittäin oivallinen esikoislevy. Valon mikrofonityöskentely yksistään tekee kiekosta kuulemisen arvoisen, mutta se toimii myös hyvänä osoituksena Battle Beastin alkupisteestä. Sittemmin yhtye on kasvanut, muuttunut ja potkinut primus motorinsa pois, mutta vuonna 2011 oli vain pienen lafkan kautta esikoislevynsä julkaiseva bändi, joka oli pärjännyt Wackenin bändiskabassa. Vuonna 2011 leuat putoilivat lattiaan uuden, freesin, rehellisen ja kovatasoisen bändin esikoisen kanssa. Enää, 2017, se ei onnistu, koska kaikki tietävät, että Battle Beastin USP (unique selling point) tai gimmick on ällistyttävä, raspilla vetävä naissolisti. Nykyään Valo on Burning Pointissa ja Noora Louhimo on mikrofonin varressa, mutta molemmat ovat hyvin epätyypillisiä naislaulajia metallin saralla, joten Steel ei yllättä myöhempään Battle Beastiin tottunutta kuulijaa.
Steel on Battle Beastin toiseksi paras tuotos, vaikka siitä kuulee esikoislevymäisyyden. Yhdessä välissä olin sitä mieltä, että Steel oli pettymys, mutta nyt, koska jälkiviisaus on niin helppoa, se on muistikuviani kovempi. Show Me How to Die on yksi yhtyeensä parhaita biisejä, Steel parasta mitä Manowar on tällä vuosikymmenellä tehnyt, Iron Hand omaa hienon melodian... Kovaa settiä, alusta loppuun, vaikka muutama väistämätön notkahdus mahtuu matkalle. Se, mikä tekee Steelistä niin hyvän, on sen kappaleiden hiottu ja hallittu säveltäminen: kaikki biisit rakentuvat selvän pohjaidean ympärille ja kaikki, mikä ei tuota pohjaideaa tue, on riisuttu pois. Jos rymistellään, niin rymistellään sitten kunnolla; jos tunnelmoidaan, luodaan draamaa siihen mukaan; ja niin edelleen.
Samoin Steel esittelee minulle Battle Beastin (tai, pitäisiköhän sanoa, Anton Kabasen) parasta ominaisuutta: tyylitajua. Periaatteessa kaikki biisit ja sanoitukset ovat ennalta-arvattavia kliseekokoelmia, mutta koska kappaleet tehdään niin pirullisen hienosti ja ennalta-arvattavuus tiedostaen, ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Joku Show Me How to Die esittelee tätä pointtia täydellisesti: "Show me how to die / show me how to die / life is not enough / I need to die". Siis ihan hirveää lyriikkaa, mutta juuri niin passelia, ja homma toimii juuri oman typeryytensä tiedostavuuden takia. Sama pätee vaikka nyt sitten Steelin kertosäkeeseen ("Shake the world with metal / shake the world with steel") ja oikeastaan koko levyyn.
Vaikka Steel ei tehnyt minusta aikoinaan Battle Beastin fania, on se vuonna 2017 muistuttamassa minua siitä, miksi aikoinaan bändiin hurahdin. Se on tarpeen.
sunnuntai 5. helmikuuta 2017
Anthrax - Worship Music (2011)
Anthraxin Worship Music on rässin Chinese Democracy. Tai ainakin osittain: eihän levyä lopulta niin älyttömän pitkään tehty, mutta jatkuvat jäsenistömuutokset ja koko helvetillinen ulkomusiikillinen show saivat tragikoomisia piirteitä, joista tulee mieleen Gunnarit. Lyhyt historiakertaus lienee paikallaan: vuonna 2003 Anthrax julkaisi parhaan levynsä kymmeneen vuoteen, kenties parhaan John Bushin kanssa tehdyn levyn. Eihän se We've Come for You All niin kummoinen kiekko ole, mutta kyllä sieltä timanttistakin settiä löytyy - ainakin What Doesn't Die on aivan erinomainen biisi. Seuraavana vuonna yhtye julkaisi tarpeettoman uudelleenäänityskokoelman, jolta löytyy... mielenkiintoinen versio Death Riderista, ynnä muuta turhaa. Sen jälkeen Se Ainoa Oikea Solisti, Joey Belladonna, saatiin takaisin remmiin eräänlaiselle puolittaiselle reunion-kiertueelle, mutta vain sille. Bush otti tämän loukkauksena, vaikka yhtye ehdottikin kahden solistin kanssa tehtäävää kiertuetta, ja Bush lähti ovet paukkuen. Ilmeisesti hänen kanssaan oli äänitetty jotain materiaalia, ensimmäisiä demoja uudelle levylle. Belladonna lähti kiertueen jälkeen palkkashekki takataskussa. Ilmeisesti jossakin välissä Bush ja/tai Belladonna olivat jälleen virallisesti yhtyeen nokkamiehinä, kunnes Dan Nelson kiinnitettiin solistiksi ja potkittiin melko pian pois. Koko ajan uutta materiaalia oli työstetty ja uudelleentyöstetty. Lopputulema oli se, että Belladonna palasi Anthraxin solistiksi, virallisesti eikä vain rahastuskiertueeksi, ja Worship Music saapui kauppoihin hiottuna ja erinomaisena levynä.
Okei, eihän Worship Music täydellinen levy ole, mutta helvetin kova yhtä kaikki. The Devil You Know, Fight 'em Till You Can't... kovaa kamaa. Paljon pirteämpää rässiä kuin mitä Big Fourin isommat bändit samoihin aikoihin väkertivät... tai väkertävät, preesensissä, kun muutama Mustainen masinoima poikkeus sivuutetaan. Levyllä on toki paljon turhaa filleripaskaa, mutta se ei koskaan tunnu väkinäiseltä vääntämiseltä, vaan heikommista biiseistäkin löytää pointin ja koukkuja. Silloin kuin levy onnistuu, se todella onnistuu ja meno on juuri sopivassa suhteessa kipakkaa ja groovaavaa räimettä - etenkin Fight 'em Till You Can't on likimainen parasta Anthraxia koskaan. No okei, onhan se Among the Living levynä parempi ja melkoista murhaa alusta loppuun, mutta silti...
Koko saippuaoopperamaisen draaman jälkeen Worship Music on parempi levy, kuin kenties kukaan osasi odottaa. Se on parempi kokonaisuus, kuin mikään Bushin tulkitsemista tuotoksista oli. Jos jotakuta säälin metallimusiikin saralta, se on John Bush: ensin hän kieltäytyi Metallican solistin pestistä Kill 'em All -aikoihin, oma bändi (Armored Saint) katosi marginaaliin ja Anthraxissa eteen annettiin vain keskinkertaista materiaalia. Säälihän se, sillä Bush on säädyttömän kova tulkitsija, joka olisi tehnyt kaikista Metallican levyistä parempia - siis ihan kaikista. Kuvitelkaa nyt, jos Master of Puppetsin tulkitsisi laulaja, joka oikeasti osaa hommansa!
Okei, eihän Worship Music täydellinen levy ole, mutta helvetin kova yhtä kaikki. The Devil You Know, Fight 'em Till You Can't... kovaa kamaa. Paljon pirteämpää rässiä kuin mitä Big Fourin isommat bändit samoihin aikoihin väkertivät... tai väkertävät, preesensissä, kun muutama Mustainen masinoima poikkeus sivuutetaan. Levyllä on toki paljon turhaa filleripaskaa, mutta se ei koskaan tunnu väkinäiseltä vääntämiseltä, vaan heikommista biiseistäkin löytää pointin ja koukkuja. Silloin kuin levy onnistuu, se todella onnistuu ja meno on juuri sopivassa suhteessa kipakkaa ja groovaavaa räimettä - etenkin Fight 'em Till You Can't on likimainen parasta Anthraxia koskaan. No okei, onhan se Among the Living levynä parempi ja melkoista murhaa alusta loppuun, mutta silti...
Koko saippuaoopperamaisen draaman jälkeen Worship Music on parempi levy, kuin kenties kukaan osasi odottaa. Se on parempi kokonaisuus, kuin mikään Bushin tulkitsemista tuotoksista oli. Jos jotakuta säälin metallimusiikin saralta, se on John Bush: ensin hän kieltäytyi Metallican solistin pestistä Kill 'em All -aikoihin, oma bändi (Armored Saint) katosi marginaaliin ja Anthraxissa eteen annettiin vain keskinkertaista materiaalia. Säälihän se, sillä Bush on säädyttömän kova tulkitsija, joka olisi tehnyt kaikista Metallican levyistä parempia - siis ihan kaikista. Kuvitelkaa nyt, jos Master of Puppetsin tulkitsisi laulaja, joka oikeasti osaa hommansa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)