Battle Beast - Steel (2011)

Ensikosketukseni Battle Beastin kanssa oli samanlainen kuin varmasti monella muullakin: kuultuani bändistä puskaradiosta, luettuani levyarvion tai pari ja törmättyäni musavideolinkkiin Youtubessa, päätin antautua klikkailulle. Enter the Metal World lähtee käytiin perinteisissä merkeissä, hillitysti ja hallitusti; etenkin kovasti kehuja kerännyt solisti Nitte Valo vetelee varsin maltillisesti säkeistön. Bridgessä Valo päästetään irti ja leuka kolahtaa lattiaan: anteeksi nyt vaan, mutta mitä vittua? Biisi on täydellinen tuloväylä (pahaa-aavistamattomalle) Battle Beastiin, sillä se on A) hyvä veisu ja B) se iskee niin häijyn kierrepallon bridgessä, että ainoa jäljelle jäävä mahdollisuus on hatun nostaminen päästä.

Steel on hyvä levy. Se ei ole Battle Beastin paras, mutta se on erittäin oivallinen esikoislevy. Valon mikrofonityöskentely yksistään tekee kiekosta kuulemisen arvoisen, mutta se toimii myös hyvänä osoituksena Battle Beastin alkupisteestä. Sittemmin yhtye on kasvanut, muuttunut ja potkinut primus motorinsa pois, mutta vuonna 2011 oli vain pienen lafkan kautta esikoislevynsä julkaiseva bändi, joka oli pärjännyt Wackenin bändiskabassa. Vuonna 2011 leuat putoilivat lattiaan uuden, freesin, rehellisen ja kovatasoisen bändin esikoisen kanssa. Enää, 2017, se ei onnistu, koska kaikki tietävät, että Battle Beastin USP (unique selling point) tai gimmick on ällistyttävä, raspilla vetävä naissolisti. Nykyään Valo on Burning Pointissa ja Noora Louhimo on mikrofonin varressa, mutta molemmat ovat hyvin epätyypillisiä naislaulajia metallin saralla, joten Steel ei yllättä myöhempään Battle Beastiin tottunutta kuulijaa.

Steel on Battle Beastin toiseksi paras tuotos, vaikka siitä kuulee esikoislevymäisyyden. Yhdessä välissä olin sitä mieltä, että Steel oli pettymys, mutta nyt, koska jälkiviisaus on niin helppoa, se on muistikuviani kovempi. Show Me How to Die on yksi yhtyeensä parhaita biisejä, Steel parasta mitä Manowar on tällä vuosikymmenellä tehnyt, Iron Hand omaa hienon melodian... Kovaa settiä, alusta loppuun, vaikka muutama väistämätön notkahdus mahtuu matkalle. Se, mikä tekee Steelistä niin hyvän, on sen kappaleiden hiottu ja hallittu säveltäminen: kaikki biisit rakentuvat selvän pohjaidean ympärille ja kaikki, mikä ei tuota pohjaideaa tue, on riisuttu pois. Jos rymistellään, niin rymistellään sitten kunnolla; jos tunnelmoidaan, luodaan draamaa siihen mukaan; ja niin edelleen.

Samoin Steel esittelee minulle Battle Beastin (tai, pitäisiköhän sanoa, Anton Kabasen) parasta ominaisuutta: tyylitajua. Periaatteessa kaikki biisit ja sanoitukset ovat ennalta-arvattavia kliseekokoelmia, mutta koska kappaleet tehdään niin pirullisen hienosti ja ennalta-arvattavuus tiedostaen, ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Joku Show Me How to Die esittelee tätä pointtia täydellisesti: "Show me how to die / show me how to die / life is not enough / I need to die". Siis ihan hirveää lyriikkaa, mutta juuri niin passelia, ja homma toimii juuri oman typeryytensä tiedostavuuden takia. Sama pätee vaikka nyt sitten Steelin kertosäkeeseen ("Shake the world with metal / shake the world with steel") ja oikeastaan koko levyyn.

Vaikka Steel ei tehnyt minusta aikoinaan Battle Beastin fania, on se vuonna 2017 muistuttamassa minua siitä, miksi aikoinaan bändiin hurahdin. Se on tarpeen.