Iced Earth - Dystopia (2011)

Iced Earth oli kovassa paikassa epäonnistuneen Something Wicked -duologian jälkeen: kaksi heikkoa, suorastaan huonoa levyä (vaikka The Crucible of Man ei mielestäni edelleenkään ole yhtä huono kuin Framing Armageddon), kaksi pihalle potkittua tai muuten vain lähtenyttä kovatasoista solistia, joiden korvaajaksi valittu tuntemattomasta teknistä döödistä soittavasta bändistä anastettu Stu Block. Ensimmäinen huoli oli mielestäni akuutimpi: jos sivuutetaan erinomainen Gettysburg-trilogia, Jon Schaffer ei ollut tuottanut laatumateriaalia kymmeneen vuoteen. Edes paljon kehuttu Sons of Liberty -kiekko ei, osin umpihullun poliittisen sanomansa takia, saanut minua luottamaan enää Schafferin kynän terävyyteen. Solistit miekkonen on aina osannut valita, vaikka John Greely, Barlow ja Tim "Ripper" Owens hyvin erilaisia tulkitsijoita ovatkin.

Noh, Dystopia on parasta Iced Earthia sitten Horror Show'n, kenties sitten The Dark Sagan. Biisimateriaali on aivan älyttömän kovalla tasolla alusta loppuun: Dystopia on käytännössä täydellinen Iced Earth -ralli rankalla riffillä, huikealla kertsillä ja kaikin puolin onnistuneella paatoksella. Anthem on ehkä levyn heikompaa antia, vaikka olisi ollut kohokohtana parilla edellisellä kiekolla. Oikeastaan jokainen ralli osuu maaliinsa, jotkut häränsilmnään. Muutama suosikkini: lähes pateettiseksi lipsahtava Anguish of Youth, koukuttava Equilibrium sekä yhden Schafferin parhaista riffeistä omaava Tragedy and Triumph.  Sävellyksellisesti Dystopia on täydellisessä balanssissa tunnelmallisten, mukanalaulettavien ja murskaavien biisien kesken - kaikkia löytyy, mutta mikään elementti ei tunnu väkisin mukaan lisätyltä tai puolivillaisesti toteutetulta.

Sitten on vielä tapaus Stu Block. Juma-vitun-lauta mitkä äänihuulet! Äänessä on syvyyttä, tulkintavoimaa, särmää, muutama väläytys ärinäörinästä - soundi sopii välittömästi osaksi Iced Earthia. Jos Barlow olisi yhtään keskinkertaisempi tulkitsija, sanoisin Blockia Iced Earthin ainoaksi oikeaksi laulajaksi, mutta eipä ole Barlow'n voittanutta sillä saralla. (Pitänee sivuuttaa muutama bootleg, joissa Demons & Wizardsin keikkoja on äänitelty, ja tokihan herrat vetivät pääbändiensä biisejä... luoja, armoa.) Kaikki kunnia Blockille: hänen tulkintansa on iso osa Dystopian erinomaisuutta, vaikka kovatasoisuus kumpuaakin ensisijaisesti Schafferin riffi- ja melodiakynästä.

Lyriikat ovat typeriä, mutta se kai pitäisi olla itsestään selvää, kun puhutaan Schafferista. Olisiko kuitenkaan liikaa pyydetty, että kun tehdään biisi Christian Balen tähdittämästä Equilibrium-leffasta, biisin voisi nimetä jotenkin ei-ihan-niin itsestään selvästi? Entäs biisi V for Vendettan pohjalta? Tai... Niin. Ei mitään luovuutta nimeämisessä saati lyriikoissa, mutta ongelma on melko pieni, kaiken huomioon ottaen. Toivon siitä huolimatta, että Schaffer ottaisi tällä alalla oppia Arjen Anthony Lucassenin Star One -prokkiksen levyistä, joissa jokaiset biisit kertovat jostakin leffasta/tv-sarjasta/kirjasta, mutta eivät yhtä rautalangasta vääntäen.

Dystopia on syy siihen, miksi Iced Earth on edelleen relevantti bändi. Se on kunnianpalautus, renessanssi. Kaduttaa, että missasin yhtyeen Suomen keikan levyä tukevalla kiertueella, mutta olin niin PA, ettei mitään toivoa repiä pariakymppiä ei-elintarvikkeisiin.