Insomnium - One for Sorrow (2011)

Ei siitä mihinkään pääse, että Above the Weeping World on Insomniumin paras levy. Se on samalla parhaita levyjä melodöödiksen kentällä koskaan. Minulle iso osa Insomniumin hienoutta on ollut yhtyeen poikkeuksellisen ilmeikäs ja tyylikäs lyriikka - etenkin Niilo Seväsellä pysyy kynä kädessä epätavallisen hyvin - mutta toisena tulee tunnelmasta toiseen luontevasti siirtyvä musiikki. Siinä missä monet progebändit poukkoilevat väkipakolla tahtilajista ja musiikillisesta maisemasta toiseen, Insomnium antaa kappaleiden ja niiden luomien mielikuvien kehittyä rauhassa. Aina en saa yhtyeen hakemasta fiiliksestä kiinni ja juuri tästä syystä huomaan kuuntelevani vain kolmea Insomnium-levytystä. Yksi noista kolmesta on, tietenkin, huikea Above the Weeping World ja toinen mammuttimainen uutuus Winter's Gate, mutta kolmas ei ole kumpikaan niistä, jotka "pitäisi" rankata yhtyeen parhaiden teosten joukkoon. Ei, minulle Insomnium on kiinnostavimmillaan One for Sorrow'lla.

Ensin se pakollinen pois alta: ei, kaikki kappaleet eivät onnistu yhtä komeasti kuin monet sivuuttamillani levyillä olevat rallit. Joitakin ei meinaisi millään jaksaa loppuun, jos ihan totta puhutaan. Silti One for Sorrow päätyy soittimeen moninverroin useammin kuin vaikkapa Across the Dark, koska kun se toimii, se muuten toimii. Jo pelkästään alle neliminuuttinen introbiisi, Inertia, maalailee hienomman äänimaiseman kuin moni bändi pysyy kymmenkertaisella kestolla: kun intro räjähtää ensimmäiseen "varsinaiseen" biisiin, emotionaalinen lataus, paatos ja pamaus on poikkeuksellinen kova. Luulisi, että noin hienon intron jälkeen loppulevy olisi pelkkää jälkisoittoa, mutta kun ei. Esimerkiksi "hittihakuinen" (jos joku sitä ihmettelee, kyllä, tämä sanavalinta oli ironinen - puhutaan kuitenkin örinähevistä) Through the Shadows on päräyttävää kuultavaa, vaikkei ole edes levyn paras biisi. Oikeastaan yksi biisi levyllä tiivistää kaiken sen, mitä Insomniumilta haen: Unsung omaa hienot (Seväsen kynäilemät, kuinka ollakaan) lyriikat, kaihoisan melodian ja murhaavan riffivyöryn. Koko yhtyeen diskografian voi tiivistää tähän yhteen biisiin.

En kehu levyä sen takia, että avopuolisko on sitä mieltä, että Insomnium on parasta koskaan, tai että yritän ylisanoilla välttää mehevän riidan. Kehun sitä sen takia, koska se on ansainnut sen. Kokonaisuutena se ei ole, kehuistani huolimatta, kovin erikoinen tekele, vaan monet kappaleet ovat sanalla sanoen puuduttavaa kuultavaa. Esimerkiksi Only One Who Waits ei ole koskaan sytyttänyt minua, eikä niin tee myöskään Every Hour Wounds. Ja niin edelleen. Juuri tästä syystä myös kuuntelen musiikkia levyinä: kuka vain tumpelo pystyy tekemään, kunhan riittävästi aikaa ja rahaa annetaan, yhden siedettävän biisin, mutta harva pystyy tuottamaan kolmevarttia tai enemmän laadukasta materiaalia. Sama juttu kaikessa taiteessa: kuka vain voi kirjoittaa yhden liuskan hyvää proosaa, kunhan hioo sitä loputtomasti, mutta harva saa aikaan kovatasoisen romaanin; kaikki keksivät joskus hauskoja vitsejä, mutta vain muutamat pystyvät vetämään pitkiä stand-up-rutiineja. Virheet ja epätäydellisyydet tekevät taiteesta moninverroin kiinnostavampaa, hyvä tuntuu entistä paremalta heikon kokemuksen jälkeen.