Machine Head - Unto the Locust (2011)

Hävettää, miten vähän olenkaan ehtinyt tälle blogille suoda aikaani ja ajatuksiani. Olen vilpittömästi pahoillani, mutta olen (ihan oikeasti) ollut todella, todella kiireinen viimeaikoina eikä taida hoppu helpottaa vielä hetkeen - haudassa ehtii levätä, vai miten se menikään? Olen tällä viikolla ehinyt istahtaa koneelle kolmesti, joista kaikki kerrat mahtuvat vuorokauden sisään. Itsepähän pallottelen noin miljoonaa asiaa, enkä sinänsä valita, kunhan selitän ja yritän antaa jonkinlaisen kuvan siitä, miksi hommat jäävät prioriteettilistalla melko alas.

Machine Headin The Blackening on helvetillisen kova levy, jota pidin jossakin välissä yhtenä kaikkien aikojen parhaista tuotoksista. Mitä enemmän olen sitä kuunnellut, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, ettei se kuulu kaikkien aikojen viiden tai edes kymmenen parhaan levyn joukkoon eikä se ole edes yhtyeensä paras levy. Unto the Locust on nimittäin, uskoo ken tahtoo, vielä verevämpi tuotos. Totuuden nimissä The Blackeningillä jotkut rallit huitelevat häränsilmän sijaan summittaisesti maalitaulun suuntaan, mutta Unto the Locustilla kaikki napsuvat kriittisille sektoreille. Robb Flynn osoittaa kerta toisensa jälkeen, kuinka kovaa tulosta hän voi onnistuessaan tehdä, jos vain niin päättää tehdä - ja kertaakaan hän ei ole ollut yhtä kovassa iskussa kuin Unto the Locustilla. Kaikki aiemmin puolivillaiset tai ei-ihan-niin loppuun asti hiotut ideat on syynätty, puunattu ja kiillotettu aivan huippuunsa saakka. Biisit ovat pitkiä - vain yksi jää alle kuuden minuutin - mutta ne eivät tunnu tarpeettomasti paisutetuilta saati mammuttitautisilta, vaan jokainen biisi tarvitsee mittavat minuuttinsa.

Siis kuunnelkaa nyt joku Darkness Within. Ei sitä biisiä yksinkertaisesti voi tiivistää kuudesta ja puolesta minuutista yhtään lyhyemmäksi ilman, että kokonaisuus hajoaisi. Ja kuinka hienosti Flynn kuljettaakaan mainitussa rallissa tarinaa eteenpäin; ensimmäinen säkeistö ja kertosäe menevät yksistään Flynnin laulun ja akustisen kitaran kanssa, ja kun homma pistetään isoksi, se todella tuntuu isolta. Sama pätee myös levyyn kokonaisuutena, sillä ilman Darkness Withinin tunnelmoivaa introa, päätösraita Who We Aren lapsikuorot tai Pearls Before the Swinen tylytys eivät saisi samanlaista painoarvoa. Kontrasti on, jälleen, avainsana tässä touhussa.

The Blackening ei ole yksi suosikkilevyistäni, ei enää. Unto the Locust sen sijaan mahtuu top 10:neen. Ja jos joku pitää kirjaa, ei, en tiedä mitkä kaikki levyt ovat tämän blogin varrella "mahtuneet top 10:neen", mutta tiedän mitkä mahtuvat top 5:een. Siellä on King Diamondin Abigail, Nevermoren Dead Heart, in a Dead World, W.A.S.P.:in The Crimson Idol, Agallochin The Mantle sekä Psycheworkin The Dragon's Year - ainoat levyt, joille olen valmis antamaan arvosanan 10/10.