Moonsorrow - Varjoina kuljemme kuolleiden maassa (2011)

V: Hävitetty oli melkoinen pläjäys musiikkia: vaikka olen kuunnellut sitä kymmenen vuotta, toisinaan kiihkeämmin ja toisinaan harvemmin, en voi vielä sanoa ymmärtäväni sitä täysin. Siis c'mon, kaksi biisiä, hitusen alle tunti musiikkia ja joku ote pitäisi saada? No can do, good sir! Siihen verrattuna Varjoina kuljemme kuolleiden maassa (jatkossa VKKM) on inhmillinen tekele: tuntiin mahtuu peräti seitsemän biisiä! Okei, biiseistä kolme on biisinvaihtumisbiisejä, mutta silti, neljä biisiä on tuplasti enemmän kuin kaksi ja levyn pisin biisi, päätösraita Kuolleiden maa jää noin puoleen edeltävän levyn biisien kestoista, joten kai se jonkinlaista edistystä on. Tämä on kuitenkin Moosorrow, joten helpolla ei kuulija pääse.

Ensin sanon sen, että ihailen Moonsorrow'n kykyä kuljettaa kappaleita tunnelmista toisiin ja taitoa maalailla mielikuvia pelkillä äänillä. Avausraita Tähdetön sisältää niin paljon dataa, niin monenlaisia tuntemuksia, niin hävyttömän hienoja hetkiä, että yksistään siitä riittäisi jollekin keskinkertaisemmalle bändille matskua koko uran varrelle. Ville Sorvalin sanoituksetkin ovat pirullisen hienoja ja loppuun työstettyjä, mitä ei voi usein sanoa metallimusiikin kentällä.

Silti, kaiken tämän jälkeekin, en ole innoissani VKKM:stä, en sen enempää kuin mistään muustakaan Moonsorrow'sta. Olen monesti yrittänyt päästä itseni kanssa sinuiksi, että mistä tämä johtuu, mutta voin vain tarjota puolinaisia argumentteja, mutu-tuntumalla muotoiltuja tuntemuksia. Yksi on, eittämättä, se, että yhtyeen musiikin kuuntelemista varten pitää antautua musiikille täysin: ei saa tehdä mitään muuta, pitää vain ottaa kuultu vastaan sellaisenaan. Ehkä olen likainen kasuaalikuuntelija, tusinadiggari, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa (*) moiseen. Haluaisin, että olisi - todella haluaisin - mutta minulle musiikki on soundtrack kaikelle, alkaen aamu-unisesta metromatkasta, päättyen yöpalanomaiseen fiilistelyyn. Tällaiseen arkikuunteluun Moonsorrow ei sovi, ei mitenkään päin: joko jään seisomaan bussipysäkille, tuijottamaan tyhjyyteen mielikuvien vilistessä silmien editse kuin James Joycen kirjoittamana tajunnanvirtana, tai sitten musiikki häipyy taustameluksi arjen äänten joukkoon.

Kun aikatauluni ja jaksaminen sen sallivat, tykkään istahtaa alas ja kuunnella levyn kaikessa rauhassa. Tuolloin valinta osuu herkästi Moonsorrow'n tuotoksiin, mutta ei yksinoikeudella (tietenkään) ja viimeaikoina tuon fiilistelyslotin on ominut Agalloch. Jos minulla olisi aikaa (**) ja jaksamista loputtomasti, kenties saisin purettua Moonsorrow'n syvät salat ja katoaisin täysin tästä maailmasta seuraavaan. Siellä saavuttaisin valaistumisen, nostaisin Moonsorrow'n valtaistuimelle ja vannoisin ikiaikaisen hallitsijan nimeen. Sitä päivää vain pitää, näemmä, odotella.

(*) Ette uskokaan kuinka vähän minulla on aikaa mihinkään. Hengittäminenkin pitää aikatauluttaa.

(**) Ei ole, tosin.