Nightwish - Imaginaerum (2011)

Nightwish oli minulle pitkään yliarvostettu bändi, joka teki muutamia hittibiisejä, joita jaksoi pyörittää bileiden tai muiden karkeloiden taustalla keskustelunherättäjinä. Seurasin Turunen/Olzon-keskustelua lähinnä huvittuneena, välittämättä asiasta suuntaan taikka toiseen. Dark Passion Play meni ilmestyessään ohi, vaikka sinkkulohkaisuja silloin uudesta tuttavuudesta, Youtubesta, kuuntelinkin; samoin kävi Imaginaerumille, aluksi. Noin vuosi, ehkä puolitoista, levyn alkuperäisen ilmestymisen jälkeen bongasin tuplalevypainoksen sittemmin konkurssiin hakeutuneesta viihde-elektroniikkamyymälästä, alelaarista toki, persaukinen opiskelija kun olin. Päätin antaa levylle mahdollisuuden, vastoin kaiken aiemman kokemukseni bändin kanssa. Storytime oli jo tuttu biisi, mutta mitä sen jälkeen tapahtui oli odottamatonta: palaset alkoivat loksahdella kohdilleen.

Ghost River, Scaretale ja Last Ride of the Day tarjosivat täysin toisenlaista Nightwishiä kuin radioystävälliset sinkkulohkaisut: synkkää ja powerihtavaa myllytystä, jota Marco Hietalan vokaaleilla ryyditettiin, kaiken hyvän lisäksi. Tähän päälle vielä folk-pala I Want My Tears Back, joka on (typerästä nimestään huolimatta) oikein onnistunut ralli, lievästi ilmaistuna mahtipontinen Song of Myself sekä jazz-balladi Slow, Love, Slow niin tajusin, että käsissäni oli levy, joka mursi kertaheitolla mielikuvani Nightwishistä. Enää yhtye ei ollut silmissäni pop-koukkuja ja akustisia nuotiolauluja - vaikka niitäkin löytyy - vaan tunteiden, tunnelmien ja musiikkityylien sekoitus, villi vuoristorata, jossa jokainen kurvi, pudotus ja pysäytys on tarkkaan harkittu.

Ällisyksensävyisen kuuntelukerran jälkeen Imaginaerum tuli pyörineeksi soittimessani enemmän kuin kehtaan myöntääkään. Siitä tuli erään elämänvaiheen soundtrack: sen elämänvaiheen, jossa asuin kaverikämpässä ystäväni kanssa, jossa olin ainoaa kertaa aikuisiälläni sinkku, jossa notkuin skypessä yömyöhään syistä joita en pysty järkisyin perustelemaan, jossa kiinnittelimme kämppikseni kanssa toistemme huoneiden oviin typeriä lappuja joista kukaan muu ymmärtänyt mitään, jossa katselin noin kerran viikossa Top Gearin matkailujaksoja, jossa levykokoelmani oli muovilaatikossa sänkyni alla, jossa kuljin päivittäin vuoden- ja vuorokauden ajasta huolimatta kuselta haisevaa portaikkoa pitkin, jossa haahuilin Itä-Helsingissä kuunnellen Nightwishiä. Kaikki tuon aikakauden muistoista eivät ole hyviä, jotkut kipeitäkin, mutta kaikkien niiden taustalla soi Imaginaerum. Voin yrittää selittää tarkemmin näkemyksiäni levystä, mutta päädyn lopulta aina samaan tunnelmaan - hitusen nostalgiaa, aimo kaupalla hämmennystä ja turhautumista - johon levy niin tiiviisti mielessäni kiinnittyy. Tästä samaisesta syystä en tule enää juurikaan kuunnelleeksi sitä: jos haluan Nightwish-kokemuksen ilman kokemusta kimppakämppäajasta, kuuntelen jonkin toisen levyn, usein Endless Forms Most Beautifulin tai Oncen. En kyllä osaa sanoa, mikä kolmesta levystä on musiikillisesti paras - en tohdi edes yrittää - mutta Imaginaerum on minulle merkitykseltään heittämällä tärkein.

P.S. Joku on saattanut siitä jo lukeakin, mutta koska aiemmin mainitsemani kiire liittyy aiheeseen, mainittakoon siitä täälläkin: olen saanut kustannussopimuksen tietokirjakäsikirjoitukselleni. Tästä johtuen en ns. ehdi juuri päivittää blogia, mutta yritän aina silloin tällöin raahautua bloggerin äärellekin. En lupaa mitään... paitsi tietokirjan, senkin viiveellä.