Powerwolf - Blood of the Saints (2011)

Oli hetki - varsin lyhyt sellainen - jolloin Powerwolf oli minulle kova juttu. Tuo hetki kesti noin pari kuukautta, alkaen siitä, kun ensi kerran kuulin yhtyeen musiikkia. Noina kuukausina ostin kaksi yhtyeen levyä, arvostelin yhden ja ostin jopa hihamerkin rässiliiviini. Kun häiriötila, jota joku voisi diggailuksi kutsua, meni ohi, käsitin kuinka yksiuloitteinen bändi Powerwolf todella onkaan: se on vain Sabatonia, mutta natsien sijasta lauletaan vampyyreista ja ihmissusista. Levyltä kuunneltuna Powerwolf käy todella tylsäksi todella nopeasti (n. kahdessa kuukaudessa), mutta tämä ei tarkoita, että yhtyeellä ei olisi hyviä biisejä, koska onhan niitä. Pelkästään Blood of the Saintsilla on Sanctified with Dynamite, We Drink Your Blood sekä, kenties yhtyeen parhaana Dead Boys Don't Cry. Haluaisin uudestaan kokea tuon lyhyen innostukseni, joten tässä tekstissä yritän järkeillä jonkin kikan, jolla voisin hurahtaa Voimasuteen oikein kunnolla.

Koska yhtyeen kaikki levyt ovat samanlaisia, mitään varsinaista löytöretkeä diskografiaan ei voi tehdä. En ole toisaalta kuunnellut yhtyeen parhaaksi väitettyä Lupus Deitä tai esikoislevy Return in Bloodrediä, joten kenties yhtyeen historian ensimmäinen vaihe tarjoaisi jotakin. En silti jaksa uskoa, että heikommilla tuotantoarvoilla voisi parantaa muutoin niin kovin paisuttelevaa soundia ilman, että kappaleet kuulostaisivat aivan toisenlaisilta - siinä saattaisin löytää jotain, mistä pidän enemmän kuin myöhäisemmästä Powerwolfista, mutta myös jotain sellaista, millä ei ole mitään tulevaisuutta yhtyeen nykysuunnan tuntien.

Kävin Powerwolfin keikalla syksyllä ja se herätti hetkeksi innon taas näihin ralleihin. Powerwolf on kova livebändi, siitä ei pääse mihinkään, ja keikalla huomasin möyhkääväni mukana muutoin läpikuultuja biisejä kuin ne olisivat The Big Thing minulle. Parin päivän ajan kuuntelin taas etenkin Blood of the Saintsia ja Bible of the Beastia, mutta siihen se kiinnostus kuihtui, kun kappaleet olivat paljastaneet kaikki salansa. Kuolleiden poikien kyvyttömyyttä osoittaa herkkää puoltaan ei sovi julistaa ruuhkabussissa, vaikka välillä mieli tekisikin, joten keikkalallattelut jäivät kotioloihin, jossa nyt on ns. muutakin tekemistä ja kuunneltavaa.

Kenties en enää koskaan hurahda Powerwolfiin. Se on täysin mahdollista - olen kerta kerralta varmempi, että Sabaton on menettänyt kaiken faniuteni, joka joskus oli melkoista sorttia, enkä koskaan pitänyt Powerwolfista yhtä paljon kuin Sabatonista. Yhtyeen pitäisi kyetä tekemään levy, joka kestäisi kuuntelua paljon paremmin kuin mikään yhtyeen aiemmista levyistä on kestänyt, jotta todella voisin tykitellä sitä. Kun innostun levystä, todella innostun siitä ja saatan luukuttaa sitä yksinoikeudella päiväkausia - parhaat levyt kestävät tämän, loput eivät. Esimerkiksi Psycheworkin esikoinen sietää (edelleen jatkuvan) tehokulutuksen vaivattomasti, Powerwolfin diskografia murenee kolmessa kuuntelussa. Kyllä Powerwolfin biisit ovat tarttuvia ja toimivat livenä pirullisen hyvin, mutta pitkäaikaiseen arkikäyttöön niistä ei ole.