tiistai 28. lokakuuta 2014

Rob Zombie - Hellbilly Deluxe (1998)

Oi sitä viatonta aikaa, jolloin Rob Zombien Dragula oli yksinkertaisesti paras biisi. Olin silloin yksitoista, ja en ollut löytänyt vielä - varsinaisesti - metallista musiikkimakuani (eli en ollut ostanut Follow the Reaperia), mutta kun kilpa-autosta kertova industrial jyrä pärähti soimaan... Muistan sillon argumentoineeni, että Dragula oli hyvä, koska se oli "rockia jota voi tanssia" tjsp. Tämä olkoon yksi erinomainen esimerkki siitä kuinka kehittymätön oma musiikkimakuni oli. Silti, niin tai näin, Dragula oli useita vuosia suosikkibiisini-listan ykkösenä, pitkään metallin löytämisen jälkeen, enkä tänäkään päivänä pysty kuuntelemaan sitä kokematta oloani nostalgiseksi.

Jos Dragula ja nippu muita biisejä Rob Zombien kahdelta ensimmäiseltä levyltä ovat olleet musiikilliselle kehitykselleni tärkeitä, Hellbilly Deluxen ostin vain hieman ennen viidettäsadatta levyäni, eli kesällä/syksyllä 2013. Levy oli ja ei ollut juuri sitä, mitä odotinkin siltä. Alussa on kolme biisiä, jotka olisivat tiukkoja ilman sitä vahvaa nostalgialatausta, joja niihin silmissäni/korvissani sisältyy - ei pääse mihinkään, Superbeast, Dragula ja Living Dead Girl ovat hävyttömän tiukkoja vetoja. Vastaavia kappaleita levyllä on useita, mutta minulle ne eivät saavuta samaa (menneisyyden huuruista, myönnän) intensiteettiä kuin avaustrio, vaikka kuinka Demonoid Phenomenonia partaan jupisisit.

Nämä tiukat biisit eivät ole kuitenkaan koko totuus Hellbilly Deluxesta. Erikoisesti levyllä on liian monta biisiä, jotka eivät ole Sitä Itseään, eli parhautta, vaan yksinkertaisesti outoja tai tarpeettomia. Okei, Call of the Zombie on intro, mutta miksi How to Make a Monster on masteroitu kuten se on? Miksi The Ballad of Resurrection Joe and Rosa Whore ei mene minnekään, ei vain lähde, vaikka kuinka yrittäisi? Muutenkin levyn jälkipuoli jää vailinaiseksi, ainakin omissa korvissani, ja vaikka kuinka yrittäisi argumentoida sen puolesta, että monet kappaleet maalaavat tunnelmaa eivätkä niinkään yritä groovata vasenta jalkaa irti lantiosta, miksi sävellysten täytyy olla heikkoja? Tunnelmointi on ihan fine, uskokaa pois, mutta se ei ole oikeutus laiskalle säveltämiselle - ainakaan minun kirjoissani. Puhutaan vaikka nimihirviöbiisistä The Ballad of Resurrection Joe and Rosa Whoresta, jonka säkeet menevät epämäärisen ambientilta haiskahtavan leijumisen parissa, mutta kertosäkeeseen runnotaan varsin tiukka riffi - miksi ambient-osuudet ovat niin laiskasti päälle läimäytettyjä, kun niitä verrataan laadukkaaseen kertosäkeeseen?

Ehkä tämä tuntuu oudolta - pidetäänhän Hellbilly Deluxea alansa klassikkona. Pidän levystä, kyllä, mutta en silti yritäkään ymmärtää joitakin ratkaisuja, jotka luultavasti on tarkoitettu tribuuteiksi ties mille lähdemateriaalille, jota en tunne, mutta siitä huolimatta kokonaisuuden pitäisi olla kiinnostava kaltaisilleni sivistymättömille tumpeloille, jotka eivät tunne viittauksen referenssiä. Kun levy on hyvä, se todella on hyvä, tehokas groovejuna vailla pienintäkään armonantoa. Sitten kehiin isketään Return of the Phantom Strangerin kaltainen biisi ja levyn luonteva flow katkeaa keskinkertaiseen biisiin.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Nile - Amongst the Catacombs of Nephren-Ka (1998)

Kuulin Nilestä ensimmäisen kerran Infernosta. Lehdessä oli artikkelisarja, jossa käytiin kerrallaan läpi tärkeimpien metallin alagenrejen historiat, ja Nilen esikoislevy mainittiin death metalin tulevana suunnannäyttäjänä. Artikkeli oli karkeasti vuodelta 2004 (plusmiinus vuosi tai pari), jossa vaiheessa yhtye oli jo sinetöinyt asemansa fallosmetallin (jotakuin termi, jota yhtye haluaa/halusi musiikistaan käytettävän) tärkeimpänä poppoona. Amongst the Catacombs of Nephren-Ka kuvailtiin monipolviseksi death metal -ryöpytykseksi (menen muistin varalla tässä, joten muistakaa lähdekritiikki) ja erityisesti kappaletta Stones of Sorrow, joka kertoo pyramidien rakentajien työstä, sai kunniamaininnan tunnelmanluonnista ja massiivisuudestaan. Pakkohan tähänkin yhtyeeseen oli tutustua.

Kun lopulta sain ostetuksi Nilen esikoisen, tunsin jo kaksi sitä seuraavaa levyä, mihin verrattuna Amongst the Catacombs of Nephren-Ka tuntui köykäiseltä ja "the bare basics" Nileltä. Levyllä on varsin karu soundi, joka kaltaiselleni kultakorvalle oli liian vähän (etenkin kun vaakakupin vastinpainoksi laittaa yhtyeen myöhempien levyjen äänimaailman), ja kappaleetkin olivat lyhyitä rykäisyjä, monesti alle kolme minuuttia pitkiä. En päässyt silloin siihen samaan tunnelmaan, joita olin yhtyeen myöhemmillä levyillä ihastellut.

Nyt, vuosia myöhemmin, tilanne on toinen. Amongst the Catacombs of Nephren-Ka kuulostaa suoraan sanottuna aivan helvetin hyvältä: se on vihainen, nopea, maalaileva, ahdistava ja täynnä niin sietämättömän oivaltavia koukkuja, että oksien lisäksi aluskasvustokin helvettihin. Levy alkaa suoralla turpaanvedolla, iskulla palleaan: Smashing the Antiu ja Barra Edinazzu eivät kumpikaan kellota kolmea minuuttia kestoa ja se kuuluu, hyvällä tavalla. Karkeasti voisi sanoa, että levy jakaantuu maalailevempiin ja pitempiin kappaleisiin (a'la Stones of Sorrw sekä Beneath the Eternal Oceans of Sand) sekä niihin aivan sietämättömän hyviin turpaanveto-osuuksiin (likipitäen kaikki muut biisit, mutta aivan erityisesti suosikkini on Opening of the Mouth), mutta tämä on vain hyvin karkea perusjako.

Nile on kuuluisa äärettömän taitavasta death metalin yhdistämisestä egyptiläisiin vaikutteisiin ja tunnelmiin, ja se - jos mikä - on läsnä Amongst the Catacombs of Nephren-Kalla täysverisesti. Kappaleet todella tuntuvat visiitiltä muinaiseen Egyptiin, eikä syynä ole vain lyriikka-aiheet tai toisinaan gimmickin kaltaiset instrumentaalivalinnat ja -osuudet, vaan koko yleisfiilis huokuu hiekkaa, pyramideja, faaraoita ja mitäerikoisempia jumalia. Lyyrikat kärsivät jonkin verran toteavuudesta ja yksinkertaisuudesta, mutta se on oletettavaakin ja anteeksiannettavaa; eihän tässä toisaalta mitään nyky-yhteiskunnan kritiikkiä tai filosofista hifistelyä odotettukaan. Levy kestää noin puolituntisen kestonsa erinomaisesti, ja jokaisen kuuntelukerran päätteeksi jää fiilis, että levy pitää aloittaa uudelleen alusta. Matka faraoiden luo ei ole koskaan ennen ollut yhtä helppoa ja tehokasta.

P.S. Jos nyt tuli ylisanoja, varokaa myöhempiä Nile-tekstejä.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Nasum - Inhale/Exhale (1998)

Niin, grindi. Nyt liikun monella tasolla heikoilla jäillä (mikä on ironista, koska jos heikoista jäistä jotain puuttuu, niin tasoja, haha): grindcore on minulle varsin huonosti hahmottuva genre (eli en ole yksinkertaisesti kuunnellut sitä riittävästi) ja Nasum on - traagisesti vuoden 2004 tsunamissa menehtyneen Mieszko Talarczykin (kyllä, noin se kirjoitetaan, lunttasin) takia, osaltaan - suorastaan pyhä yhtye grindipiireissä. Ennen kuin menen levyn käsittelyyn, mainitsen erään asian: tyttöystäväni toi mukanaan ensimmäiseen yhteiseen asuntoomme koko Nasumin tuotannon, ja kuuntelin kaikki levyt varsin intensiivisellä tahdilla, mistä johtuen kosketus jokaiseen levyyn jäi varsin pinnalliseksi.

Kysyin äsken - eli noin kaksi minuttiia (=seitsemän grindibiisiä) sitten - tyttöystävältäni hänen mielipidettään Inhale/Exhalesta, jotta voisin peilata omaa mielipidettäni siihen, ja hänen mukaansa levystä kuulee, että se on esikoistuotos ja vaikka sillä on paljon hyviä hetkiä, se ei ole yhtä eheä kokonaisuus kuin myöhemmät. Kyllä, varmasti, mutta ihmettelen tätä hieman: koko levy on taukoamatonta pörinää (kuten grindiin kuuluu), ja koska minulla on kännykässäni asetus, joka aloittaa levyn uudestaan heti sen päätyttyä, taisin muutamaan otteeseen huomaamattani kuunnella levyn kaksi tai kolme kertaa putkeen, enkä edes huomannut näin tapahtuneen. Minulle grindi on aina ollut vaikeasti ymmärrettävä genre, koska sitä ei voi lähestyä kuin kaikkea muuta musiikki: biiseillä ei ole varsinaista rakennetta, ei varsinaisia koukkuja ja kokonaisuus tuntuu riffiltä ja blastbeatilta toisensa perään. Yritin tällä kertaa toisenlaista lähestymistapaa: yritin kuunnella levyä yhtenä pitkänä biisinä. Tämä ei vienyt minua kovin pitkälle, koska levyllä on kolmekymmentäkahdeksan (!) biisiä, eli noin sata riffiä vailla järjellä käsitettävää rakennetta.

Sen, mitä voin sanoa, vaikka se onkin erittäin pinnallista: pidän kahden solistin vuorottelusta. Talarczykin korkea rääkynä toimii todella hyvin, mutta yksistään se ei mielestäni kantaisi levyä (etenkin kun kokonaisuus on mitä on), ja sen takia Anders Jakobsonin matala örinä täydentää sitä tehokkaasti. Täydellisessä balanssissa äänet eivät ole, vaan harvassa ovat kappaleet, jossa molemmat räkivät mikkeihinsä - yleensä se menee niin, että toinen hoitaa biisin A, toinen biisit B ja C jne. Jos tämä olisi tavanomaista musiikkia draamankaarilla ja rakenteilla, toivoisin enemmän vuorottelua ja kontrastin hyötykäyttöä, kenties jopa päällekkäisyyttä, mutta ehkä draamankaaren toivominen sävellyksiin, jotka harvoin ylittävät puoltatoista minuuttia, on turhaa haihattelua.

En lähde sanomaan sen suurempia näkemyksiä Inhale/Exhalesta, koska A) olisin about kaikessa väärässä, B) en jaksa kuunnella enempää sitä kuinka minulle valitetaan kuinka olen väärässä (sitä varten on parisuhde, haha, vitsi vitsi) ja C) se ei olisi reilua. En ymmärrä levyä ja en aio sanoa siitä sen takia mitään. Minusta se on grindiä kaikessa rujoudessaan ja punkahtavuudessaan, mutta olematta liikaa punkia tai rujoa. Nasum on pyhä, kunnioitan sitä, koska en kykene osoittamaan sitä profaaniksikaan.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Napalm Death - Words from the Exit Wound (1998)

Minulla ei ole mitään grindiä vastaan - olen varsin perehtymätön siihen, myönnän, mutta toisinaan suoraviivainen jyräys vailla tolkkua tai koukkua on juuri se, mitä turhautunut ja multitaskingin huonosti hallitseva humanisti tarvitsee - ja sanon tämän siksi, että et, armas Lukija, tuomitsisi mielipidettäni heti. Minusta, näet, Words from the Exit Wound on tarpeeton levy: se ei ole grindiä, se ei tarjoa tarttumapintaa, se ei tuo mitään uutta (mitä ei olisi jo ollut kehissä Inside the Torn Apartilla, siis) ja kaiken kaikkiaan se on vain heikko levy.

Napalm Death edustaa silmissäni grindiä puhtaimmillaan - ainakin se musiikki, mihin olen heiltä tottunut, ja tässä ajattelen etenkin Smear Campaign -aikaista materiaalia - mutta Words from the Exit Wound ei ole sitä. Tiedän vallan mainiosti, että kritiikkini terävin kärki ei saisi olla se, että levy on jotakin muuta kuin mitä odotin, mutta yllättävä "uusi suunta" vaatii laadukkaan toteutuksen. Neljä minuuttinen biisi, joka ei tunnu menevän mistään minkään kautta minnekään, ei ole laadukasta toteutusta nähnytkään. Words from the Exit Wound on veistetty samasta puusta kuin Inside the Torn Apart, mutta tällä kertaa mieleeni ei jäänyt ensimmäistäkään Breed to Breathen kaltaista "hittibiisiä" - tällä kertaa levy on vain päämäärättömiä biisejä päämäärättömien biisien jälkeen. Levylle, tai siis kappaleeseen Repression Out of Uniform, on eksynyt cleanien vokaalien kanssa kokeilua - jälleen, tämäkin voisi toimia, jos se olisi tehty paremmin.

Kuten edellisen Napalmi Kuoleman tuotoksen kanssa, Words from the Exit Wound tuo mieleeni death metal -yhtyeen soittamassa hc-punkia eikä homma tahdo oikein lähteä lentoon. Yhtye teki musiikillisen uudelleenkäynnistyksen, paluun grindiin, vain joitakin vuosia myöhemmin ja mielestäni niin on hyvä, koska Words from the Exit Wound kuulostaa tuotokselta, jossa yhtye ei ole elementissään. Levyllä on hetkensä - Next to Kin of Chaosin tomikomppi taitaa olla suosikkini; muutenkin kappale osuu lähimmäs häränsilmää - mutta kokonaisuus jää muodottomaksi ja epämääräiseksi.

Tai sitten en vain yhtään ymmärrä hc-punkia... tai grindiä... tai Napal Deathia. Tai elämää ylipäänsä.

P.S. Jos olet kiinnostunut lukemaan lisää aatoksiani musiikista, Imperiumi.net -sivustolla ilmaantuu arvosteluni muutamia kertoja viikossa (jos tahtini pysyy yllä). Valtaosa levyistä on perinteisempää heavy metalia, poweria ja hard rockia, mutta ensimmäinen arvosteluni oli death metal -yhtye Belphegorin uusin. Käy siellä lukemassa, siis, jos siltä tuntuu.

perjantai 17. lokakuuta 2014

My Dying Bride - The Light at the End of the World (1998)

Jälleen kerran liikutaan oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Kuten on tullut mainittua, en ole erityisen hyvin perehtynyt doom metaliin, vaikka pidänkin ideasta ja mielenkiintoni olisi kova. Suurimpana ongelmana on ollut doom metalin vahva (näin lausunto alimitoittaen) painotus tunnelmaan - jos tunnelmaan pääsee käsiksi, kokemus voi synnyttää eksistentiaalisen kriisin, mutta jos tavoittelu jää hapuiluksi ja immersio syntymättä, lopputulos on ylipitkien biisien ja yksipuolisen sävellystyön suossa tarpomista.

My Dying Bride on nimekkäin doom metal -yhtye, jos ei lasketa huomioon genren pioneereja, kuetn Black Sabbathia (kyllä kyllä, menköön) ja Candlemassia. Muistan ensikohtaamiseni My Dying Briden kanssa: luettani levyarvostelun ties mistä (luultavasti Infernosta), päätin tutustua yhtyeeseen. Menin paikalliseen kirjastoon ja lainasin Songs of Darkness, Words of Light -levyn. Olin tällöin yläasteella, joten en oikein tiennyt kuinka reagoida, mutta vahva tunnelma, yksinkertaisen tehokas atmosfääri jäi takaraivooni. Seuranneina vuosina en tullut ostaneeksi ainuttakaan yhtyeen levyä, koska kertaakaan ei tullut hyvää tarjousta/tilaisuutta vastaan, kunnes vuonna 2011 törmäsin toisen kirjaston poistomyynnissä The Light at the End of the Worldiin. Mukaan lähti, kun hintaakin häikäisevät viisikymmentäsenttiä.

Levy ei häikäissyt minua, se ei koukuttanut eikä pakottanut syventymään, vaan se jäi pinnalliseksi fiilistelyksi, johon en tahtonut saada kunnollista otetta. Solisti Aaron Stainthorpen ääni on varsin yksipuolinen - ärinäkärinäörinälläkin - ja kappalemateriaali ei kestä massiivista kestoaan (kaksi sävellystä yhdeksästä jää alle kuuden minuutin, ja vastaavasti kolme ylittää kymmenen minuutin rajapyykin). Siispä tätä blogia varten päätin kokeilla jotain aivan muuta: menin sänkyyn keskellä yötä, sammutin valot, vedin pimennysverhot tiukasti kiinni, laitoin levyn soimaan ja suljin silmäni. Päättelin, että jos tässä tilanteessa en pääsisi tunnelmaan käsiksi, vika olisi joko minussa tai levyssä.

No, en päässyt tunnelmaan kiinni. Avauskappale She is the Dark venyi ja venyi, toistuen lähes hypnoottisesti, jauhaen eteenpäin. Tämä on doom metalille tyypillistä, kyllä, mutta silti en onnistunut uppoamaan tunnelmaan riittävästi nauttiakseni kuuntelukokemuksestani. Yksi suuri ongelma minulle - ja tässä olen about yksin maailmankaikkeudessa - on lyriikoiden toteavuus. Ehkä odotushorisonttini oli vääristynyt, mutta vahvasti tunnelmapainotteinen musiikki vaatii minusta runollisen kaihoisaa ja maalailevaa lyriikkaa, mutta sen sijaan My Dying Bride tarjoilee lähes proosamaista kerrontaa, toteamuksia toisensa perään - erityisen paha esimerkki tästä on levyn nimikkokappale, joka kestää melkein yksitoista minuuttia.

Vika on luultavasti minussa, mutta The Light at the End of the World on hyvin etäinen levy, josta en tahdo saada otetta. Ehkä olen yrittänyt liian suoraviivaista lähestymistä doom metaliin - olen mennyt suoraan "itse asiaan", kokeiltuani hieman Candlemassia, josta pidän päivä päivältä enemmän, vaikka kenties minun olisi pitänyt tunnustella hieman varovaisemmin genren ympäriltä. Ehkä Katatonian The Great Cold Distance, jota pidetään mestarillisena, voisi olla seuraava doom-kokeiluni...

EDIT! Jaahas, olen joskus kirjoittanut levylistaan väärän vuoden. Levyn oikea julkaisuvuosi on 1999, ei 1998. My bad, ladies and gentleman.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Mercyful Fate - Dead Again (1998)

Jos Voodoo tuntui heikolta King Diamond -levytykseltä (mutta ei heikoimmalta), Dead Again on selvällä marginaalilla heikoin Mercyful Fate -tuotos. Tässä vaiheessa -90-lukua Kingin ideapankki alkoi olla melkoisen kulutettu: kaksi bändiä, vuosien -95 ja -99 välillä yhteensä kuusi levyä (ja siihen pohjalle kaksi Mercyful Fate -tuotosta (-93 ja -94) sekä päälle King Diamond -levy vuonna 2000). En jaksa uskoa, että yksikään muusikko kestää näin hirveää tahtia; Kingin ollessa pääasiallinen säveltäjä molemmissa yhtyeissä, syyttävä sormi osoittaa häntä.

Narinastani huolimatta Kingin kummankaan yhtyeen diskografiassa ei ole kuin kaksi selvästi heikkoa levyä - The Spider's Lullabye  ja Dead Again - ja esimerkiksi viimeksi kovasti parjaamani Voodoo on kuitenkin heittämällä positiivisen puolella. Muistakaa siis pitää perspektiivi hallussa, kun puhun Kingin uran heikoimmista levyistä.

Dead Againilla on kolme kappaletta, jotka hyvässä mielessä ansaitsevat kuuntelun, ja nippu jotka ansaitsevat tutustumisen päinvastaisesta syystä. Ne kolme kiinnostavaa/hyvää ovat: Torture (1629), The Night ja massiivinen, kolmetoista minuuttia pitkä Dead Again. Näistä kolmesta levyn parhaaksi nostaisin The Nightin, joka on tarttuvuutensa lisäksi myös levyn pahantahtoisin sävellys; Torture (1629) toimii hyvänä aloittajana, vaikka olisikin täytebiisi valtaosalla Mercyful Faten levyllä. Dead Again on yhtyeen uran pisin biisi, ja ainoa kelvollinen/kelvoton (ottaen huomioon äänitysten ikäeron) vertailukohta on Melissalta löytyvä Satan's Fall. Jos näitä kahta mammuttia vertailee, on selvää, että Satan's Fall on parempi biisi, mutta Dead Again ei suoranaisesti yritäkään kilpailla klassikon kanssa, vaan tarjoaa unenomaisen, jatkuvasti muuttuvan ja ensikuulemalla sekavan kokemuksen, josta ei tahdo ottaa tolkkua. Vertaisinkin sävellystä James Joycen proosaan: jos sen vain ottaa vastaan sellaisena kuin se on, homma toimii, mutta jos sitä lähtee analysoimaan liiaksi, päätyy limboon.

Huonot biisit: valtaosa levystä. En halua sanoa tätä, mutta totta se on: Dead Again on täynnä huonoja tai keskinkertaisia sävellyksiä, joita tehdessä yhtye on selvästi kadottanut punaisen langan. Since Foreverin ja Bansheen kaltaiset tuotokset ovat liian täynnä musiikillista höystettä, mutta se kova ydin puutuu täysin. Kaksi viimeistä biisiä, Fear ja Crossroads eivät ole hassumpia, mutta matka niiden luokse on yksinkertaisesti liian pitkä ja liian kivinen, joten ne jäävät vain kärsivällisimpien fanien tuttavuuksiksi.

Mutta yksi biisi menee kyllä niin rankasti kaikkien rimojen ali, että sille täytyy antaa oma kappale: Mandrake on kuusi minuuttia turhuutta. Se ei tarjoa mitään, ei mene mistään minnekään ja on kaiken kaikkiaan huono biisi. Mielestäni se on heittämällä koko King Diamondin uran heikoin sävellys.

Dead Againia ei voi suositella kuin kovimmille Kinkku-faneille. Levy esittelee ideansa (lähes) loppuun kalunneen yhtyeen, ja vain kourallisen kelvollista musiikkia; se on huononevien Mercyful Fate -levyjen aallonpohja.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

King Diamond - Voodoo (1998)

Voodoota kukaan tuskin pitää King Diamondin uran selkeimpänä tuotoksena. Siinä on erittäin paljon hyvää - kuten Kingin levyillä aina - mutta jotekin vaikutelma jää ties kuinka monennenkin kuuntelukerran jälkeen sekavaksi, hämmentyneeksi. Osaltaan tämä juontuu tarinan liian monitahoisesta luonteesta, osaltaan kappalemateriaalin epätasaisuudesta.

Tarinasta ensin. Voodoon tarinan keskiössä on Lafayetten perhe, joka muuttaa vanhaan kartaoon ("LOA"-taloon, kuten oikeaoppinen kirjoitusasu on), ja, kappas kappas, talon pihamaalla on hautausmaa, jossa paikaillinen voodoo-kultin sivuhaara pitää rituaalejaan ja paukuttelee rumpuja keskellä yötä. Kultissa ei pidetä Lafayetteista, joten heidät on savustettava ulos; oivallisesti kulttiin kuuluu talon hovimestari Salem, joten tehtävä lankeaa hänelle. Lisää hahmoja, outoja myrkytystapoja ja ties mitä myöhemmin levy loppuu twistiin, jota en paljasta, mutta voin sanoa, että se ei ole niitä omaperäisimpiä.

Mikä tässä tarinassa on ongelmana? Verrataanpa vaikkapa siihen iänikuiseen Abigailiin: Voodoon tarinassa on enemmän nimettyjä sivuhahmoja, joiden ainoa syy nimeämiselle on nimeäminen itse ja heidän funktionsa tarinassa jää täysin auki - verrattaen Abigailissakin on sivuhahmoja, mutta heitä ei tuoda mukaan toiseksi viimeisessä varsinaisessa biisissä (Voodoolla on liian monta biisiä, jotka eivät ole biisejä, vaan tarinankuljetus-välisoittoja) ja he tekevät tarinan kannalta merkittäviä asioita. Toiseksi, tarinassa mennään toisinaan liiallisiin yksityiskohtiin ja toisinaan jätetään tarpeettomia aukkoja - tarvisimmeko todella kaiken tämän taustatiedon Isä Malonesta, oliko se täysin välttämätöntä tarinalle? Tiukasti kirjoitettujen Abigailin ja vaikka sitten "THEM"in sijaan Voodoo on sekava ja epäkoherentti tavalla, joka on täysin poikkeuksellista King Diamondille.

Voodoolla on joitakin King Diamondin parhaita ja heikoimpia biisejä. En ole koskaan pitänyt A Secretistä, mutta vastaavasti One Down, Two to Go on sulaa neroutta; Life After Death jää täytebiisiksi, mutta tunnelmallinen Sarah's Night, joka hädintuskin kuljettaa tarinaa, tuntuu elintärkeältä palaselta kokonaisuudesta.  Sarah's Nightista tulikin mieleen: kappaleesta oli joskus vuonna nakki-ja-perunasoosi Youtubessa tyylikäs fanivideo, jossa oli about tusina keltaista pikseliä ja se oli yhtä sulava kuin GTA V Super Nintendolla, mutta siinä oli tavoitettu kappaleen tunnelma täydellisesti - yritin etsiä videota jokin aika takaperin, mutta en löytänyt; jos joku törmää, laittakaa linkkiä!

Jos jossain Voodoo onnistuu monia (mutta ei kaikkia) King Diamond -levytyksiä paremmin, on sen kansi- ja vihkotaide. Kansikuva saattaa ensivilkaisulta vaikuttaa sekavalta ja fokusoimattomalta, mutta kun sitä vilkuilee aikansa, huomaa kuinka paljon yksityiskohtia siinä on ja kuinka hyvin se - jälleen - tavoittaa levyn tunnelmaa. Lisäksi, vaikka se tuntuukin tarpeettomalta ja hifistelyltä, "LOA"-talon (onko kenelläkään muuten mitään pätevää teoriaa, mitä nämä kolme kirjainta merkitsevät vai merkitsevätkö mitään?) pihapiirin kartta on ihan kiva lisä. Vihkosesta löytyvät kuvat hahmoista auttavat hieman pysymään kärryillä kaikissa kahdessasadassa sivuhahmossa, mutta - jälleen - hieman hifistelyn puolellehan se menee.

Niin tai näin, Voodoossa on todella paljon hyvää ja jos kannessa olisi joku toinen nimi kuin King Diamond, olisin valmis hehkuttamaan sitä about maasta taivaaseen, mutta kun se jää onnistuneempien tuotosten (kuten The Graveyardin - kyllä, minä sanoin tuon!) varjoon. Vaikka kokonaisuus ontuu ajoittain, yksittäiset hetket ("You used to be so beautiful, but you're gonna DIEEEEEE!") pelastavat paljon. Ei ensimmäiseksi levyksi tulevalle KD-fanille, mutta ei tämän hankkimista tarvitse katua; kokonaisuus on kuitenkin huomattavasti The Spider's Lullabyeta parempi.

torstai 2. lokakuuta 2014

Iced Earth - Something Wicked This Way Comes (1998)

Yritän olla kuulostamatta snobailevalta "ennen oli elämä paremmin" -juntilta, mutta minulle Iced Earthin räväkin ja säväyttävin tuotos on Night of the Stormrider, jossa rässiriffit ja melodiat olivat täydellisessä balanssissa - vaikka parhaat yksittäiset kappaleet eivät tältä levyltä löydykään, se on selvästi paras kokonaisuus, johon yhtye ei ole yltänyt. The Dark Saga oli selvästi melodisempi ja tarttuvuuteen panostanut levy ja ilman jälkiviisautta se olisi voinut olla mielenkiintoinen kokeilu, mutta se oli vain väliaskel kohti vieläkin melodisempaa tuotosta.


Something Wicked This Way Comes (vastedes: SWTWC) on hyvin ristiriitainen levy: aika tasan puolet biiseistä (esim. Burning Times, Stand Alone ja jopa Violateakin rajumpi Disciples of the Lie) on juuri sitä erinomaista Iced Earthia, runttaavilla ja tehokkailla riffeillä säestettyä melodisointia, jota voikin odottaa Jon Schafferin kynäilevän; hieman vajaa toinen puolisko levystä (etenkin Melancholy, Watching Over Me ja Blessed Are You) kuluu puoliballadeja ja The Dark Sagan sävellyksiä melodisempien tuotosten kanssa. Sattumalta SWTWC oli myös ensimmäisiä Iced Earthin tuotoksia, joihin tutustuin, ja voit vain kuvitella järkytykseni, kun toinen, neljäs ja kuudes biisi olivat varsin kaukana siitä, mitä olin odottanut.

Jippo on tässä: ne balladitkin toimivat. Niitä on liikaa, kyllä, mutta eivät ne suoranaisesti huonoja kappaleita ole, vaan niitä on makuuni aivan liikaa. Ymmärrän kyllä täysin mitä Schaffer on hakenut säveltäessään SWTWCia - horisonttien työntäminen entistä kauemmas toisistaan - mutta liika on liikaa, kun kokonaisuus ei kanna kokeilun taakkaa. Levyn lopun "trilogia", josta Schaffer venytti tuplalevyn myöhemmin (mutta siitä sitten joskus lisää), ei sovi tähän runtta-balladi -jaotteluun, vaan se pitääkin ottaa omana kokonaisuutenaan. Menemättä nyt yksittäisten hetkien/sävellysten loputtomaan hifistelyyn, sanottakoon, että The Coming Curse piano-introineen ja kuoroineen on ehkä massiivisinta, mitä Iced Earth -nimen alla on tehty... yhtä poikkeusta lukuun ottamatta (mistä, myös, myöhemmin lisää).

Mutta ei SWTWC huono levy ole, tai edes keskinkertainen, mutta en vain yksinkertaisesti pidä suunnasta, johon yhtye oli menossa. Kyllä, ne hyvät biisit ovat todella hyviä ja huonotkin heikkoja vain verrattuna niihin erinomaisiin, mutta olen edelleen samaa mieltä kuin joskus noin viisi vuotta aiemmin, että balladien määrä on suhteettoman suuri ja se katkaisee selkärangan tältä tuotokselta. Mutta nyt, anteeksi, menen takomaan päätäni, heristämään nyrkkiäni ja karjumaan keuhkoja pelloille Disciples of Lien tahtiin.

P.S. Iloinen uutinen, joka on samalla jälleen kerran yksi loputon tekosyyni blogitekstien hidastuneeseen tahtiin: minut on valittu Imperiumi.net -sivuston arvostelijakaartilaiseksi, joten jorinoitani uusista levyistä voi lukea nyt sieltä. Tämä voi, kuten on helppo arvata, hidastaa 500 and 1 -blogin päivitteltyä - Life of Heavy Metalista puhumattakaan - mutta tekstejä tulee kyllä, worry not.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Hammerfall - Legacy of Kings (1998)

Hammerfall on tavallaan hyvinkin samankaltainen yhtye kuin Grave Digger, jos miettii asiaa suoraviivaisesti pintatasolta: power metalia selkeimmillään, vaikka Grave Digger on hieman (aika vähän, ero tulee lähinnä solistin äänestä) speedimpi ja thrashimpi ja Hammerfall lähempänä keskitempoista ja melodisempaa suuntausta. Mutta tämä on kyllä niin hifistelyä kun voi vaan olla. Niin tai näin, molemmat yhtyeet panostavat tarttuviin ja suoraan asiaan meneviin sävellyksiin, joita koristellaan korneilla lyriikoilla ja kappalenimillä, joita voi olla vaikea ottaa tosissaan. Miksi siis en pidä Legacy of Kingsistä, tai Hammerfallista erityisemmin?

Suurin yksittäinen tekijä on varmasti solistikysymys: Joacim Cans ei ole millään mittarilla huono solisti, mutta hänen tulkintansa on valitettavan yksiuloitteista eikä hän harhaile ylä- tai alarekisteriin kuin ajoittain. "Hetkinen!" huutaa tarkkaavainen lukija takapenkistään. "Sama lausunto pätee Cris Bothendahliin!" Totta, kyllähän se pätee ja, jos ilman minkäänlaista esitietolatausta asiaa miettii, Bothendahl on peninkulmia Cansia jäljessä teknisesti ja ulosannillisesti. Mutta minulle Cans kuulostaa liian turvalliselta, liian varman päälle pelaavasta laulajasta, missä Bothendahlin ääni on - jos muistan oikein Imperiumin arvostelussa käytetyn ilmaisun - kasikymppisellä Katri Helenalla, joka yrittää laulaa raspilla AC/DC:ta. Bothendahl ei ole tuttu ja turvallinen solisti, vaan hänen äänensä tunnistaa koska vain, missä vain - Cansin voi korvata lähes miljoonalla eri solistilla, esimerkiksi Dragonforcessa aiemmin laulaneella ZP Threatilla eikä musiikki menettäisi mitään merkittävää.

Pidän myös Grave Diggerin tyylisuunnasta sen rehellisen rock-asenteen takia enemmän kuin "popimman" (kyllä, tämä on huono ilmaisu, kun puhutaan metalista, aina ja ikuisesti) Hammerfallin keskitempoisen powerin sijaan. Lopulta kaikki tämä perustuu, aina ja iänkaikkisesti, mielipiteeseen ja henkilökohtaiseen preferenssiin - minulle Grave Digger on yhtye, jonka musiikkia voin kuunnella loputtomasti, mutta Hammerfallista tulee limitti vastaan aika pian ja parin päivän semi-intensiivi kuuntelu on käynyt voimille. Niille, joita kiinnostaa, Hammerfallin tuotannosta on kasku: levyjen parhausjärjestys on sama kuin niiden julkaisujärjestys. Legacy of Kings on yhtyeen toinen levy, joten ilmeisesti se on kollektiivisesti toiseksi paras tuotos.