Mercyful Fate - Dead Again (1998)

Jos Voodoo tuntui heikolta King Diamond -levytykseltä (mutta ei heikoimmalta), Dead Again on selvällä marginaalilla heikoin Mercyful Fate -tuotos. Tässä vaiheessa -90-lukua Kingin ideapankki alkoi olla melkoisen kulutettu: kaksi bändiä, vuosien -95 ja -99 välillä yhteensä kuusi levyä (ja siihen pohjalle kaksi Mercyful Fate -tuotosta (-93 ja -94) sekä päälle King Diamond -levy vuonna 2000). En jaksa uskoa, että yksikään muusikko kestää näin hirveää tahtia; Kingin ollessa pääasiallinen säveltäjä molemmissa yhtyeissä, syyttävä sormi osoittaa häntä.

Narinastani huolimatta Kingin kummankaan yhtyeen diskografiassa ei ole kuin kaksi selvästi heikkoa levyä - The Spider's Lullabye  ja Dead Again - ja esimerkiksi viimeksi kovasti parjaamani Voodoo on kuitenkin heittämällä positiivisen puolella. Muistakaa siis pitää perspektiivi hallussa, kun puhun Kingin uran heikoimmista levyistä.

Dead Againilla on kolme kappaletta, jotka hyvässä mielessä ansaitsevat kuuntelun, ja nippu jotka ansaitsevat tutustumisen päinvastaisesta syystä. Ne kolme kiinnostavaa/hyvää ovat: Torture (1629), The Night ja massiivinen, kolmetoista minuuttia pitkä Dead Again. Näistä kolmesta levyn parhaaksi nostaisin The Nightin, joka on tarttuvuutensa lisäksi myös levyn pahantahtoisin sävellys; Torture (1629) toimii hyvänä aloittajana, vaikka olisikin täytebiisi valtaosalla Mercyful Faten levyllä. Dead Again on yhtyeen uran pisin biisi, ja ainoa kelvollinen/kelvoton (ottaen huomioon äänitysten ikäeron) vertailukohta on Melissalta löytyvä Satan's Fall. Jos näitä kahta mammuttia vertailee, on selvää, että Satan's Fall on parempi biisi, mutta Dead Again ei suoranaisesti yritäkään kilpailla klassikon kanssa, vaan tarjoaa unenomaisen, jatkuvasti muuttuvan ja ensikuulemalla sekavan kokemuksen, josta ei tahdo ottaa tolkkua. Vertaisinkin sävellystä James Joycen proosaan: jos sen vain ottaa vastaan sellaisena kuin se on, homma toimii, mutta jos sitä lähtee analysoimaan liiaksi, päätyy limboon.

Huonot biisit: valtaosa levystä. En halua sanoa tätä, mutta totta se on: Dead Again on täynnä huonoja tai keskinkertaisia sävellyksiä, joita tehdessä yhtye on selvästi kadottanut punaisen langan. Since Foreverin ja Bansheen kaltaiset tuotokset ovat liian täynnä musiikillista höystettä, mutta se kova ydin puutuu täysin. Kaksi viimeistä biisiä, Fear ja Crossroads eivät ole hassumpia, mutta matka niiden luokse on yksinkertaisesti liian pitkä ja liian kivinen, joten ne jäävät vain kärsivällisimpien fanien tuttavuuksiksi.

Mutta yksi biisi menee kyllä niin rankasti kaikkien rimojen ali, että sille täytyy antaa oma kappale: Mandrake on kuusi minuuttia turhuutta. Se ei tarjoa mitään, ei mene mistään minnekään ja on kaiken kaikkiaan huono biisi. Mielestäni se on heittämällä koko King Diamondin uran heikoin sävellys.

Dead Againia ei voi suositella kuin kovimmille Kinkku-faneille. Levy esittelee ideansa (lähes) loppuun kalunneen yhtyeen, ja vain kourallisen kelvollista musiikkia; se on huononevien Mercyful Fate -levyjen aallonpohja.