Nasum - Inhale/Exhale (1998)

Niin, grindi. Nyt liikun monella tasolla heikoilla jäillä (mikä on ironista, koska jos heikoista jäistä jotain puuttuu, niin tasoja, haha): grindcore on minulle varsin huonosti hahmottuva genre (eli en ole yksinkertaisesti kuunnellut sitä riittävästi) ja Nasum on - traagisesti vuoden 2004 tsunamissa menehtyneen Mieszko Talarczykin (kyllä, noin se kirjoitetaan, lunttasin) takia, osaltaan - suorastaan pyhä yhtye grindipiireissä. Ennen kuin menen levyn käsittelyyn, mainitsen erään asian: tyttöystäväni toi mukanaan ensimmäiseen yhteiseen asuntoomme koko Nasumin tuotannon, ja kuuntelin kaikki levyt varsin intensiivisellä tahdilla, mistä johtuen kosketus jokaiseen levyyn jäi varsin pinnalliseksi.

Kysyin äsken - eli noin kaksi minuttiia (=seitsemän grindibiisiä) sitten - tyttöystävältäni hänen mielipidettään Inhale/Exhalesta, jotta voisin peilata omaa mielipidettäni siihen, ja hänen mukaansa levystä kuulee, että se on esikoistuotos ja vaikka sillä on paljon hyviä hetkiä, se ei ole yhtä eheä kokonaisuus kuin myöhemmät. Kyllä, varmasti, mutta ihmettelen tätä hieman: koko levy on taukoamatonta pörinää (kuten grindiin kuuluu), ja koska minulla on kännykässäni asetus, joka aloittaa levyn uudestaan heti sen päätyttyä, taisin muutamaan otteeseen huomaamattani kuunnella levyn kaksi tai kolme kertaa putkeen, enkä edes huomannut näin tapahtuneen. Minulle grindi on aina ollut vaikeasti ymmärrettävä genre, koska sitä ei voi lähestyä kuin kaikkea muuta musiikki: biiseillä ei ole varsinaista rakennetta, ei varsinaisia koukkuja ja kokonaisuus tuntuu riffiltä ja blastbeatilta toisensa perään. Yritin tällä kertaa toisenlaista lähestymistapaa: yritin kuunnella levyä yhtenä pitkänä biisinä. Tämä ei vienyt minua kovin pitkälle, koska levyllä on kolmekymmentäkahdeksan (!) biisiä, eli noin sata riffiä vailla järjellä käsitettävää rakennetta.

Sen, mitä voin sanoa, vaikka se onkin erittäin pinnallista: pidän kahden solistin vuorottelusta. Talarczykin korkea rääkynä toimii todella hyvin, mutta yksistään se ei mielestäni kantaisi levyä (etenkin kun kokonaisuus on mitä on), ja sen takia Anders Jakobsonin matala örinä täydentää sitä tehokkaasti. Täydellisessä balanssissa äänet eivät ole, vaan harvassa ovat kappaleet, jossa molemmat räkivät mikkeihinsä - yleensä se menee niin, että toinen hoitaa biisin A, toinen biisit B ja C jne. Jos tämä olisi tavanomaista musiikkia draamankaarilla ja rakenteilla, toivoisin enemmän vuorottelua ja kontrastin hyötykäyttöä, kenties jopa päällekkäisyyttä, mutta ehkä draamankaaren toivominen sävellyksiin, jotka harvoin ylittävät puoltatoista minuuttia, on turhaa haihattelua.

En lähde sanomaan sen suurempia näkemyksiä Inhale/Exhalesta, koska A) olisin about kaikessa väärässä, B) en jaksa kuunnella enempää sitä kuinka minulle valitetaan kuinka olen väärässä (sitä varten on parisuhde, haha, vitsi vitsi) ja C) se ei olisi reilua. En ymmärrä levyä ja en aio sanoa siitä sen takia mitään. Minusta se on grindiä kaikessa rujoudessaan ja punkahtavuudessaan, mutta olematta liikaa punkia tai rujoa. Nasum on pyhä, kunnioitan sitä, koska en kykene osoittamaan sitä profaaniksikaan.