Rob Zombie - Hellbilly Deluxe (1998)

Oi sitä viatonta aikaa, jolloin Rob Zombien Dragula oli yksinkertaisesti paras biisi. Olin silloin yksitoista, ja en ollut löytänyt vielä - varsinaisesti - metallista musiikkimakuani (eli en ollut ostanut Follow the Reaperia), mutta kun kilpa-autosta kertova industrial jyrä pärähti soimaan... Muistan sillon argumentoineeni, että Dragula oli hyvä, koska se oli "rockia jota voi tanssia" tjsp. Tämä olkoon yksi erinomainen esimerkki siitä kuinka kehittymätön oma musiikkimakuni oli. Silti, niin tai näin, Dragula oli useita vuosia suosikkibiisini-listan ykkösenä, pitkään metallin löytämisen jälkeen, enkä tänäkään päivänä pysty kuuntelemaan sitä kokematta oloani nostalgiseksi.

Jos Dragula ja nippu muita biisejä Rob Zombien kahdelta ensimmäiseltä levyltä ovat olleet musiikilliselle kehitykselleni tärkeitä, Hellbilly Deluxen ostin vain hieman ennen viidettäsadatta levyäni, eli kesällä/syksyllä 2013. Levy oli ja ei ollut juuri sitä, mitä odotinkin siltä. Alussa on kolme biisiä, jotka olisivat tiukkoja ilman sitä vahvaa nostalgialatausta, joja niihin silmissäni/korvissani sisältyy - ei pääse mihinkään, Superbeast, Dragula ja Living Dead Girl ovat hävyttömän tiukkoja vetoja. Vastaavia kappaleita levyllä on useita, mutta minulle ne eivät saavuta samaa (menneisyyden huuruista, myönnän) intensiteettiä kuin avaustrio, vaikka kuinka Demonoid Phenomenonia partaan jupisisit.

Nämä tiukat biisit eivät ole kuitenkaan koko totuus Hellbilly Deluxesta. Erikoisesti levyllä on liian monta biisiä, jotka eivät ole Sitä Itseään, eli parhautta, vaan yksinkertaisesti outoja tai tarpeettomia. Okei, Call of the Zombie on intro, mutta miksi How to Make a Monster on masteroitu kuten se on? Miksi The Ballad of Resurrection Joe and Rosa Whore ei mene minnekään, ei vain lähde, vaikka kuinka yrittäisi? Muutenkin levyn jälkipuoli jää vailinaiseksi, ainakin omissa korvissani, ja vaikka kuinka yrittäisi argumentoida sen puolesta, että monet kappaleet maalaavat tunnelmaa eivätkä niinkään yritä groovata vasenta jalkaa irti lantiosta, miksi sävellysten täytyy olla heikkoja? Tunnelmointi on ihan fine, uskokaa pois, mutta se ei ole oikeutus laiskalle säveltämiselle - ainakaan minun kirjoissani. Puhutaan vaikka nimihirviöbiisistä The Ballad of Resurrection Joe and Rosa Whoresta, jonka säkeet menevät epämäärisen ambientilta haiskahtavan leijumisen parissa, mutta kertosäkeeseen runnotaan varsin tiukka riffi - miksi ambient-osuudet ovat niin laiskasti päälle läimäytettyjä, kun niitä verrataan laadukkaaseen kertosäkeeseen?

Ehkä tämä tuntuu oudolta - pidetäänhän Hellbilly Deluxea alansa klassikkona. Pidän levystä, kyllä, mutta en silti yritäkään ymmärtää joitakin ratkaisuja, jotka luultavasti on tarkoitettu tribuuteiksi ties mille lähdemateriaalille, jota en tunne, mutta siitä huolimatta kokonaisuuden pitäisi olla kiinnostava kaltaisilleni sivistymättömille tumpeloille, jotka eivät tunne viittauksen referenssiä. Kun levy on hyvä, se todella on hyvä, tehokas groovejuna vailla pienintäkään armonantoa. Sitten kehiin isketään Return of the Phantom Strangerin kaltainen biisi ja levyn luonteva flow katkeaa keskinkertaiseen biisiin.